XVIII
TABERGILTA HUSKVARNAAN
Perjantaina huhtikuun 15. p:nä.
Poika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja silloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä. Molempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja ryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin paljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä liikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut muuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.
Kun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi palan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille että lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään taloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä ymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon taloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa ja hautaisivat sen.
Tuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean vuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty, ja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla seisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja kaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon ja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo ja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.
Kasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli paljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos katseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään muuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita, jäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli totta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa, vaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli asian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä suurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita vuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin järveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti niinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.
Juuri Vetteri aiheutti sen, että oli niin hauskaa katsella pohjoista kohti, sentähden että näytti siltä kuin järvestä olisi noussut sinistä kimmeltelyä ja sitä levinnyt myöskin maille. Lehdot ja kukkulat ja Jönköpingin kaupungin katot ja ristit, jotka häämöttivät Vetterin rannalla, olivat kietoutuneet vaalean vihertävään, joka hiveli silmää. Jos olisi taivaassa maita, niin olisivat ne kai noin sinisiä, ajatteli poika, ja hänestä oli kuin hän olisi saanut pienen aavistuksen siitä, mimmoiselta oli paratiisissa näyttänyt.
Kun hanhet päivemmällä jatkoivat muuttomatkaansa, he kulkivat tuota sinistä laaksoa pitkin. He olivat mitä parhaimmalla tuulella, huusivat ja mekastivat, niin ettei kukaan, jolla oli korvat, voinut olla heitä huomaamatta.
Nyt sattui olemaan ensimmäinen oikein kaunis kevätpäivä tällä paikkakunnalla. Aina tähän saakka oli kevät tehnyt työtään sateen ja pahanilman merkeissä, ja kun nyt aivan yht'äkkiä oli tullut kaunis ilma, täyttyi alhaalla maassa olevien ihmisten mieli semmoisella kesälämmön ja vihreiden metsien kaipauksella, että heidän oli vaikea tehdä töitään. Ja kun villihanhet kulkivat ohi vapaina ja iloisina ylhäällä ilmassa, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi lakannut työstä ja katsonut heidän jälkeensä.
Ensimmäiset ihmiset, jotka näkivät villihanhet sinä päivänä, olivat Tabergin kaivostyömiehet, jotkat parhaillaan louhivat malmia vuoren pinnasta. Kuullessaan villihanhien äänen he lakkasivat poraamasta räjähdysreikiään, ja yksi heistä huusi linnuille: "Minne menette? Minne menette?" Hanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika kumartui hanhen selän yli ja vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole kuokkaa eikä vasaraa." Kun kaivostyömiehet kuulivat nuo sanat, he luulivat, että heidän oma ikävänsä oli saanut hanhen kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana! Antakaa meidän seurata mukana!" he huusivat. "Ei tänä vuonna!" huusi poika. "Ei tänä vuonna!"
Villihanhet seurasivat Taberginjokea Munksjötä kohti, ja yhä he pitivät samaa ilvettä. Täällä Munksjön ja Vetterin välisellä kapealla kannaksella oli Jönköping suurine tehdaslaitoksineen. Villihanhet lensivät ensiksi Munksjön suuren paperitehtaan yli. Päivällislepo oli juuri päättynyt, ja suuret työmieslaumat tulvivat tehtaan porttia kohti. Kuullessaan villihanhien äänen he pysähtyivät hetkeksi heitä kuuntelemaan.
"Minne menette? Minne menette?" huusi muuan työmies. Vilhhanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole koneita eikä höyrypannuja." Kun työmiehet kuulivat vastauksen, he luulivat, että heidän oma ikävänsä sai hanhien kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana!" huusivat heistä monet. "Antakaa meidän seurata mukana!" — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna."
Sen jälkeen hanhet lensivät kuuluisan tulitikkutehtaan yli, joka Vetterin rannalla suurena kuin linnoitus kohottaa pitkiä savupiippujaan korkeutta kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihoilla, mutta suuressa salissa istui nuoria työläisnaisia täyttämässä tulitikkulaatikoita. Kauniin ilman vuoksi he olivat avanneet ikkunan, ja siitä tunkeutui villihanhien huuto heidän korviinsa. Ikkunaa lähinnä istuva nojautui ulos kädessään tulitikkulaatikko ja huusi: "Minne menette? Minne menette?" — "Siihen maahan missä ei tarvita kynttilöitä eikä tulitikkuja", sanoi poika. Tyttö luuli kyllä, että se, mitä hän oli kuullut, oli vain hanhien kaakatusta, mutta koska hän oli ollut erottavinaan pari sanaa, hän huusi vastaukseksi: "Antakaa minun tulla mukaan! Antakaa minun tulla mukaan!" — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna!"
Tehtaiden itäpuolella kohoaa Jönköping paikalla, jota kauniimmalla ei mikään kaupunki voi olla. Kaitaiselia Vetterillä on korkeat, jyrkät hiekkarannat sekä itä- että länsipuolellaan, mutta etelässä ovat hiekkamuurit repeytyneet ikään kuin antaakseen tilaa suurelle portille, jonka kautta pääsee järvelle. Ja keskellä porttia oikealla ja vasemmalla puolella olevien vuorten välissä, takanaan Munksjö ja edessään Vetteri, on Jönköping.
Hanhet kulkivat tuon pitkän ja kapean kaupungin yli ja pitivät samanlaista ilvettä kuin maaseudullakin. Mutta kaupungissa ei ollut pitkään aikaan ketään, joka olisi heille vastannut. Eihän voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset pysähtyisivät kadulle huutamaan villihanhille. Mutta sitten he tulivat kulkeneeksi sen puiston yli, jossa on Viktor Rydbergin kuvapatsas. Puisto oli autio ja tyhjä eikä korkeiden puiden alla näkynyt ainoatakaan kävelijää. Mutta yht'äkkiä voimakas ääni huusi villihanhille: "Minne te menette? Minne te menette?" — "Siihen maahan, jossa ei ole toreja eikä katuja!" huusi poika. — "Antakaa minun tulla mukaan!" huusi tuo voimakas ääni. Se kuului niin kovalta kuin olisi tullut malmikurkusta. "Ei tänä vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna."
Hanhet lensivät edelleen Vetterin rantaa pitkin ja hetken kuluttua he tulivat Sannan sairaskodin kohdalle. Sairaista olivat muutamat menneet parvekkeelle iloitakseen kevätilmasta, ja he kuulivat siis hanhien huudon. "Minne te menette? Minne te menette?" kysyi yksi heistä niin heikoin äänin, että sitä tuskin kuuli. — "Siihen maahan missä ei ole suruja eikä tauteja", vastasi poika. — "Antakaa meidän seurata mukana!" sanoivat sairaat. — "Ei tänä vuonna", vastasi poika. — "Ei tänä vuonna."
Kuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa. Vuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki syöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita oli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja, joiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo. Juuri kun villihanhet tulivat lentäen, soi kello ja joukko lapsia riensi pihalle. Niitä oli niin monta, että koko piha täyttyi. "Minne te menette? Minne te menette?" huusivat lapse kuultuaan villihanhien äänen. — "Sinne missä ei ole kirjoja eikä läksyjä", vastasi poika. — "Ottakaa meidät mukaan!" huusivat lapset. "Ottakaa meidät mukaan!" — "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna."