XX
ENNUSTUS
Perjantaina huhtikuun 22. p:nä.
Poika makasi eräänä yönä muutamalla Tookernin saarella, mutta heräsi äkkiä airojen loiskeeseen. Hän sai tuskin avatuksi silmänsä ja käännetyksi ne järvelle, kun niin kirkas valo välähti häntä vastaan, ettei siihen voinut katsoa.
Ensin hän ei voinut ymmärtää, mikä se niin kirkkaasti loisti täällä järvellä, mutta pian hän näki, että kaislikon laidassa oli ruuhi, jonka perässä oli rautapuikkoon kiinnitetty iso, palava tervasoihtu. Soihdun punainen liekki kuvastui kirkkaasti mustaan järveen, ja korea valo oli kai houkutellut luokseen kaloja, koska liekin kuvaimen ympärillä syvyydessä näkyi joukko mustia viivoja, jotka alituisesti olivat liikkeessä ja muuttelivat paikkaa.
Ruuhessa oli kaksi vanhaa miestä. Toinen istui soutamassa, toinen perätuhdolla pidellen lyhyttä väkärautaa. Soutaja näytti olevan köyhä kalastaja. Hän oli pieni päivettynyt ukonkäppyrä, ja hänellä oli yllään ohut ja kulunut takki. Hänestä näki, että hän oli niin tottunut olemaan ulkona kaikenlaisissa säissä, ettei hän välittänyt kylmästä. Toinen oli hyvinvoipa ja hyvin pukeutunut ja näytti pönäkältä itsetietoiselta isännältä.
"Älähän souda!" sanoi isäntä, kun he olivat sen saaren kohdalla, jossa poika makasi. Samassa hän syöksi väkäraudan veteen. Nostettuaan sen tuli pitkä, komea ankerias syvyydestä ylös.
"Siin' on!" sanoi hän, päästäessään ankeriasta irti atraimesta. "Se vasta on poikaa! Nyt me minun mielestäni olemme jo saaneet niin paljon, että voimme kääntyä kotiin."
Mutta toveri ei nostanut airojaan, istui vain ja katseli ympärilleen. "Täällä järvellä on kaunista tänä iltana", hän sanoi. Ja niin olikin. oli aivan tyyntä, niin että koko muu vedenpinta oli liikkumaton paitsi ruuhen tekemä jälki. Se kimmelteli kuin kultainen tie tulen valossa. Taivas oli kirkas ja heleän sininen ja tiheässä tähdessä. Rannat olivat kaislojen peitossa kaikilla muilla puolilla paitsi lännessä. Siellä kohosi Ombergin vuori korkeana ja mustana, paljon mahtavampana kuin tavallisesti, ja leikkasi ison, kolmikulmaisen palan taivaanrannasta.
Toinen käänsi päätään, niin että sai tulen valon pois silmistään ja katseli ympärilleen. "Niin, täällä Itä-Gyllenissä on kaunista", hän sanoi, "mutta parasta tässä maakunnassa ei kuitenkaan ole sen kauneus." — "Mikä siinä sitten on parasta?" kysyi soutaja. — "No se, että tämä aina on ollut kunniassa ja arvossa pidetty maakunta." — "Voihan se olla niin, tietysti." — "Ja sitten se, että tietää, että se aina pysyy sellaisena." — "Mistä ihmeestä sen voi tietää?" kysyi airoissa istuja.
Talonpoika suoristautui seisoessaan ja nojautui väkäraudan varteen. "On vanha tarina, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle minun suvussani, ja siinä sanotaan, miten Itä-Göötanmaalle tulee käymään." — "Saisitpa kertoa minulle tuon tarinan", sanoi soutaja. — "Me emme juuri kerro sitä kenelle tahansa, mutta en minä tahdo salata sitä vanhalta toveriltani."
"Ulvoosassa täällä Itä-Göötanmaalla", hän aloitti, ja kuuli jo äänestä, että hän kertoi semmoista, jota oli kuullut muilta ja jonka hän osasi ulkoa, "asui monta vuotta sitten eräs rouva, jolla oli semmoinen lahja, että hän osasi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa ihmisille, mitä näille tulisi tapahtumaan, yhtä tarkasti ja varmasti kuin se jo olisi tapahtunut. Hän tuli tämän tähden hyvin kuuluisaksi ja on hyvin ymmärrettävää, että ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa hänen luokseen kuulemaan, mitä heille oli tapahtuva, hyvää vai pahaa.
"Eräänä päivänä, kun Ulvoosan rouva istui salissaan ja kehräsi, niinkuin ennen vanhaan oli tapana, tuli köyhä talonpoika huoneeseen ja istuutui penkille ovensuuhun.
"'Minä mietin, mitä te istutte ja ajattelette, rakas rouva', sanoi talonpoika hetken kuluttua.
"'Minä istun ja ajattelen pyhiä ja korkeita asioita', vastasi hän. — 'Sitten kai ei sovi, että minä kysyn teiltä, mikä minun sydäntäni painaa', sanoi talonpoika.
"'Sinun sydäntäsi ei mahtane painaa muu kuin se, että saisit paljon ohria pellostasi. Mutta minä saan keisarilta kysymyksiä, miten hänen kruununsa käy, ja paavilta, miten hänen avaimiensa käy.'
"'Niin, semmoisiin ei mahtane olla helppoa vastata', sanoi talonpoika. 'Olenpa kuullut, ettei kukaan kuulu lähtevän täältä tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin.'
"Sanottuaan tämän talonpoika näki, että Ulvoosan rouva puri huultaan ja kohentautui ylemmäksi rahillaan. 'Vai niin, vai sellaista sinä olet minusta kuullut', hän sanoi. 'Voit koetella minua kysymällä jotakin, minkä tahdot tietää, niin saat nähdä, enkö voi vastata niin, että olet tyytyväinen.'
"Tämän jälkeen talonpoika ei enää vitkastellut esittää asiaansa. Hän sanoi tulleensa kysymään, miten Itä-Göötanmaalle olisi käyvä tulevaisuudessa. Hänestä ei mikään muu ollut niin rakas, ja hän sanoi, että hän oli oleva onnellinen viimeiseen hetkeensä asti, jos vain saisi hyvän vastauksen kysymykseensä.
"'Jos et tahdo tietää muuta', sanoi viisas rouva, 'niin olet tuleva tyytyväiseksi. Sillä minä voin varmasti sanoa sinulle, että Itä-Göötanmaan on käyvä niin, että se aina on oleva edellä muita maakuntia.'
"'Niin, se oli hyvä vastaus, rakas rouva', sanoi talonpoika, 'ja nyt minä olisin aivan tyytyväinen, jos vain voisin ymmärtää, miten se on mahdollista.'
"'Miksei se olisi mahdollista?' sanoi Ulvoosan rouva. 'Etkö tiedä, että Itä-Göötanmaa on nyt jo kuulu kautta maailman? Vai luuletko, että Ruotsissa on mitään muuta maakuntaa, joka voi kehua omistavansa kaksi sellaista luostaria kuin Alvastra ja Vreta, ja niin komeata tuomiokirkkoa kuin Linköpingin?'
"'Saattaa olla', sanoi talonpoika, 'mutta minä olen vanha mies ja tiedän, että ihmisten mielet ovat vaihtelevat. Pelkään pahoin, että on tuleva aika, jolloin ne eivät anna meille mitään arvoa Alvastran enemmän kuin Vretankaan tai tuomiokirkkomme vuoksi.'
"'Siinä voit olla oikeassa', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta ei sinun silti tarvitse epäillä minun ennustustani. Minä rakennutan nyt uuden luostarin Vadstenan kartanoon, ja siitä taitaa tulla pohjolan kuuluisin. Sinne tulevat sekä ylhäiset että alhaiset tekemään pyhiinvaelluksiaan ja kaikki tulevat ylistämään tätä maakuntaa siksi, että sillä on semmoinen pyhä paikka rajojensa sisällä.'
"Talonpoika vastasi, että se oli hänestä hauskaa kuulla. Mutta hän tiesi, että kaikki on katoavaa, ja hän mietti, että mikähän sitten antaisi maalle arvoa, jos Vadstenan luostari kerran joutuisi huonoon maineeseen.
"'Sinuapa ei ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta minä näen kyllä niin kauas tulevaisuuteen, että voin sanoa sinulle, että ennen kuin Vadstenan luostari ennättää menettää loistonsa, rakennetaan sen viereen linna, josta tulee aikansa komein. Kuninkaat ja ruhtinaat vierailevat siinä ja koko maakunnalle luetaan kunniaksi, että sillä on sellainen koristus.'
"'Tämähän on hyvin hauskaa kuulla', sanoi talonpoika. 'Mutta minä olen vanha mies, ja minä tiedän, miten kaiken tämän maailman koreuden käy. Jos linna joutuu rappiolle, niin mikähän silloin voinee vetää kansan silmät tähän maakuntaan?'
"'Etpä sinä vaadikaan vähää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta voin minä katsoa niinkin kauas tulevaan aikaan että näen, minkälaista elämää ja liikettä syntyy Kolmården metsiin Finspongin ympärille. Minä näen, kuinka sinne rakennetaan sulatusuuneja ja rautapajoja, ja minä luulen, että koko maakunta pääsee kunniaan siksi, että sen alueella valmistetaan rautaa.'
"Talonpoika ei tahtonut kieltää, että hänestä oli äärettömän hauska kuulla tätä. Mutta jos kävisi niin huonosti, että Finspongin rautakin alenisi arvossa, niin ei suinkaan enää mahtaisi ilmestyä mitään uutta, josta Itä-Göötanmaa voisi ylpeillä.
"'Ei sinua ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta kyllä minä voin katsoa niinkin kauas eteenpäin, että näen, kuinka herrat, jotka ovat käyneet sotaa vierailla mailla, rakentelevat kartanoita, suuria kuin linnoja. Minä luulen, että ne herraskartanot tuottavat maakunnalle yhtä paljon kunniaa kuin kaikki muu, josta olen puhunut.'
"'Mutta jos tulee aika, jolloin kukaan ei kiitä suuria herraskartanoita?' intti talonpoika.
"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva. 'Minä näen nyt, miten terveyslähteitä pulppuaa esiin Medevin niityiltä, lähellä Vetterin rantaa. Minä luulen, että Medevin lähteet tulevat hankkimaan maalle yhtä paljon kunniaa kuin yksikään edellä mainitsemistani.'
"'Olihan hyvä saada tietää tuokin', sanoi talonpoika. 'Mutta jos tulee sellainen aika, jolloin ihmiset etsivät terveyttä muista lähteistä?'
"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva.
'Sillä minä näen, kuinka ihmisiä vilisee työtä tehden Motalasta Memiin
saakka. Ne kaivavat kulkuväylän läpi maan, ja silloin kaikuu taas
Itä-Göötanmaan kunnia kaikkien huulilta.'
"Mutta talonpoika oli kuitenkin levottoman näköinen.
"'Minä näen, että kosket Motalan virrassa alkavat pyörittää rattaita', sanoi Ulvoosan rouva, ja hänen poskilleen kohosi pari punaista pilkkua, sillä nyt hän alkoi tulla kärsimättömäksi. 'Kuulen vasaroiden pauketta Motalasta ja kangaspuiden helskettä Norrköpingistä.'
"'Niin, se on hyvä kuulla', sanoi talonpoika, 'mutta kaikki on katoavaista, ja minä pelkään pahoin, että sekin vielä unohtuu.'
"Mutta kun talonpoika ei vieläkään ollut tyytyväinen, loppui rouvan kärsivällisyys. 'Sinä sanot, että kaikki on katoavaista', hän sanoi, 'mutta nyt minä mainitsen jotakin, joka tulee aina olemaan. Semmoisia ylpeitä ja itsepäisiä talonpoikia kuin sinä, semmoisia tulee tässä maakunnassa olemaan aina maailman loppuun saakka.'
"Tuskin Ulvoosan rouva oli sanonut tämän, kun talonpoika nousi iloisena ja tyytyväisenä ja kiitti häntä hyvistä tiedoista. Nyt hän viimeinkin sanoi olevansa tyytyväinen.
"'En totta tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoi Ulvoosan rouva.
"'Minä tarkoitan, rakas rouva, sitä', sanoi talonpoika, 'että kaikki, mitä kuninkaat ja luostariväki ja herrat ja kaupunkilaiset rakentavat ja valmistavat, se kestää vain muutamia vuosia. Mutta kun te sanotte minulle, että Itä-Göötanmaalla aina tulee olemaan talonpoikia, jotka ovat kunniastaan arkoja ja kestäviä ja sitkeitä, niin tiedän minä myöskin, että silloin pysyy maakuntakin kunniassa. Sillä ainoastaan ne, jotka maassa möyrivät, ne ne vain voivat kautta aikojen ylläpitää tämän maan hyvinvointia ja kunniaa.'"