XXI
SARKAPIEDIN
Lauantaina huhtikuun 23. pnä.
Poika lensi korkealla ilmassa. Hänen allaan oli suuri Itä-Göötanmaan tasanko, ja hän laski valkeita kirkkoja, jotka kohosivat pienten metsikköjen keskeltä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo pääsi viiteenkymmeneen. Sitten hän sekaantui eikä muistanut pitää järjestystä laskemisessaan.
Useimmissa taloissa oli suuret, kaksikerroksiset rakennukset, niin komeannäköiset, että poika ei voinut olla niitä ihmettelemättä. "Tässä maassa ei taida asuakaan talonpoikia", hän ajatteli itsekseen. "Täällähän ei ole muuta kuin herraskartanoita."
Silloin kaikki villihanhet huusivat: "Täällä asuvat talonpojat kuin herrat. Täällä asuvat talonpojat kuin herrat."
Tasangolta oli jää ja lumi hävinnyt, ja kevättyöt olivat alkaneet. "Mitä pitkiä rapuja tuolla pelloilla kömpii?" kysyi poika hetken kuluttua.
"Auroja ja härkiä. Auroja ja härkiä", vastasivat villihanhet.
Härät liikkuivat pelloilla niin hitaasti, ettei voinut huomata niiden ollenkaan kulkevan eteenpäin, ja hanhet huusivat niille: "Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna. Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna!" Mutta eivät härätkään jääneet vastausta vaille. Ne nostivat turpansa ilmaan ja mylvivät: "Me teemme enemmän hyötyä tunnissa kuin teidänlaisenne koko elämässänne."
Muutamin paikoin vetivät auroja hevoset. Ne kulkivat eteenpäin paljon innokkaammin kuin härät, mutta hanhet eivät malttaneet olla niitäkään härnäämättä. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" ne huusivat hevosille. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" — "Eikö itseänne hävetä hoitaa laiskurin virkaa?" hirnuivat hevoset vastaan.
Sillä aikaa kun hevoset ja härät olivat ulkona työssä, kuljeksi tallipässi pihamaalla. Se oli vasta keritty ja vikkeläliikkeinen, puskeskeli kumoon pikkupoikia, ajoi kahlekoiran koppiinsa ja kävellä pökästeli sitten niinkuin olisi ollut yksin herrana talossa. "Pässi, pässi, minne villasi olet pannut?" kysyivät villihanhet, lentäessään ohi ylhäällä ilmassa. "Ne minä lähetin Dragin tehtaihin Norrköpingiin", vastasi pässi pitkästi määkäisten. "Pässi, minne olet pannut sarvesi?" kysyivät hanhet. Mutta sarvia ei pässillä hänen suureksi surukseen ollut koskaan ollut, eikä mikään suututtanut häntä niinkuin se, että niitä kysyttiin. Hän juoksenteli pitkän aikaa edestakaisin ja puski suutuksissaan ilmaa.
Maantiellä oli mies, joka ajoi edellään skoonelaisia porsaita, jotka eivät olleet kuin muutamien viikkojen vanhoja ja joita vietiin myytäväksi sisämaahan. Ne juosta vikittivät reippaasti, vaikka olivatkin pieniä, ja ne pakkautuivat toisiinsa kiinni ikään kuin suojaa etsien. "Nöh, nöh, nöh, me olemme joutuneet liian aikaisin pois emon luota, miten meille poloisille mahtaakaan käydä?" sanoivat pikkupossut. Eivät edes villihanhet hennoneet pilkata semmoisia pieniä raukkoja. "Teille käy paremmin kuin aavistattekaan", huusivat he ohi lentäessään.
Villihanhet eivät olleet koskaan niin hyvällä tuulella kuin tasankoseudun yli lentäessään. Silloin he eivät pitäneet kiirettä, vaan lensivät talosta taloon ja soittivat suutaan kesyjen elukoiden kanssa.
Kun poika ratsasti tasangon yli, muistui hänen mieleensä satu, jonka hän oli kuullut kerran, kauan sitten. Hän ei muistanut sitä ihan tarkkaan, mutta siinä oli jotakin hameesta, jonka toinen puoli oli tehty kullalla kirjaillusta sametista ja toinen puoli harmaasta sarasta. Mutta hameen omistaja koristi sarkapietimen semmoisella helmien ja jalokivien paljoudella, että se näytti kauniimmalta ja kallisarvoisemmalta kuin kultakangas.
Katsellessaan Itä-Göötanmaata hän muisti sarkapietimen siksi, että maa oli suuri lakeus, joka oli puristettu kahden vuoriseudun väliin, joista toinen oli etelässä, toinen pohjoisessa. Molemmat metsäiset ylängöt hohtivat kauniisti siniselle ja kimmelsivät aamuauringossa niinkuin olisivat olleet kultahuntujen peitossa; ja tasanko, jossa levisi toinen talven paljastama pelto toisensa vieressä, ei ollut juuri kauniimpi katsella kuin sarka.
Mutta ihmiset olivat viihtyneet hyvin tasangolla siksi, että se oli antelias ja hyvä, ja he olivat koettaneet koristella sitä parhaansa mukaan. Pojan lentäessä ylhäällä tuntuivat hänestä kaupungit ja talot, kirkot ja tehtaat, linnat ja rautatieasemat sen pinnalle sirotelluilta pieniltä ja suurilta koristuksilta. Tiilikatot loistivat ja ikkunat hohtivat kuin jalokivet. Keltaiset maantiet, kirkkaat rautatiekiskot ja siniset kanavat halkoivat seutuja kuin silkillä ommellut kiemurat. Linköping oli tuomiokirkkonsa ympärillä kuin helmikoristus kalliin kiven ympärillä, ja talot maalla olivat kuin rintaneuloja ja nappeja. Kuvioissa ei ollut paljonkaan järjestystä, mutta komeaa se oli, niin että sitä ei väsynyt katselemaan.
Hanhet olivat jättäneet Ombergin seudun ja lensivät nyt itäänpäin pitkin Götan kanavaa. Sekin valmistautui kesäkuntoon. Työmiehet laittoivat kanavan reunoja ja tervasivat isoja sulkuportteja.
Niin, joka paikassa tehtiin työtä kevään vastaanottamiseksi, kaupungeissakin. Siellä seisoi maalareita ja muurareita telineillään huoneiden seinämillä laittamassa niitä hienonnäköisiksi; palvelijattaret riippuivat avonaisissa ikkunoissa ja pesivät ruutuja. Alhaalla satamassa siistittiin purjeveneitä ja höyrylaivoja.
Norrköpingissä hanhet erosivat tasangosta ja lensivät Kolmårdenia kohti. He olivat jonkin aikaa seuranneet vanhaa, mäkistä maantietä, joka kiemurteli vuoriseinien ja rotkojen vieritse, kun poika yht'äkkiä päästi huudon. Hän oli istuessaan heiluttanut jalkaansa edestakaisin ja toinen puukenkä oli luiskahtanut jalasta.
"Hanhikukko, hanhikukko, minä pudotin kenkäni!" huusi poika.
Hanhikukko kääntyi ja laskeutui maata kohti, mutta silloin poika näki, että kaksi lasta, jotka olivat kävelleet tietä myöten, olivat ottaneet hänen kenkänsä maasta.
"Hanhikukko, hanhikukko!" huusi poika kiireesti, "lennä takaisin ylös!
On liian myöhäistä. En voi saada kenkääni takaisin."
Mutta alhaalla tiellä seisoivat Oosa hanhityttö ja hänen veljensä, Pikku Matti, ja katselivat pientä puukenkää, joka oli tipahtanut taivaasta. "Se putosi villihanhilta", sanoi Pikku Matti. Oosa hanhityttö seisoi kauan sanaakaan sanomatta ja mietti, katsellen löytämäänsä. Viimein hän sanoi hitaasti ja arvelevasti:
"Muistatko, Pikku Matti, että kun kuljimme Övedsklosterin ohi, kuulimme kerrottavan, että eräässä talonpoikaistalossa oli nähty haltija, jolla oli nahkahousut ja puukengät niinkuin jollakin työmiehellä? Ja muistatko, että kun tulimme Vitskövleen, kertoi eräs tyttö nähneensä puukengissä kulkevan hyvän haltijan, joka lensi tiehensä hanhen selässä? Ja kun me itse tulimme kotiin omaan tupaamme, Pikku Matti, näimme siellä pikkaraisen, joka oli samanlaisissa pukimissa ja joka sekin kiipesi hanhen selkään ja lensi tiehensä. Kenties se sama haltija ratsasti tuolla ilmassa hanhella ja pudotti puukenkänsä."
"Niin, se se varmaankin oli", sanoi Pikku Matti. He kääntelivät puukenkää ja tutkivat sitä tarkkaan, sillä eihän sentään joka päivä löydä kotihaltijan puukenkää maantieltä.
"Malta, malta, Pikku Matti!" sanoi Oosa hanhityttö. "Tähän on kirjoitettu jotakin toiselle puolelle."
"Niinhän on. Mutta kirjaimet ovat niin kovin pieniä."
"Annas, kun minä katson! Niin, niinhän on — —. Siihen on kirjoitettu:
Niilo Holgerinpoika V. Vemmenhögistä."
"Enpä ole eläessäni kummempaa kuullut", sanoi Pikku Matti.