XXVII
BERGSLAGENISSA
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Villihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron pelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti Vestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan itään aina Uplannin rajalle.
He lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella vauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä oli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän huomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein kulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen näköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä kaukana toisistaan.
"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina", sanoi poika. "Tekisi mieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki."
"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä", vastasivat hanhet. "Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä."
Ja se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin kulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja jota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut Kolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella harju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota myöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin harjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie että rautatie.
"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä", ajatteli poika. "Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa pohjoisesta etelään."
Samalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei Vestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva maa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.
Kun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut, että he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli toivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa pyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran ruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan läntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.
Niin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin nojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko loppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu, hän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli metsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.
Kun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli, kuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla maassa.
Silloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät lentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi nähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän, joka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista hirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä kivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä, höyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui maassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin harmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä työväen asuntoja.
Poika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua maahan: "Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan sisästä?"
"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!" visersivät varpuset, jotka asuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. "Se ei osaa erottaa rautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä."
Silloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi pahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla vuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun välissä.
Kohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti suoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja, joita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin hän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen täytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.
Hänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli korkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi liekkikimppu ilmaan.
Ensin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten aivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja silloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo palaa ilmitulessa?" huusi poika maahan.
"Kuules tuota, joka pelkää tulta!" visertelivät peipposet, jotka asuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään tapahtui. "Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa erottaa masuunin tulta tulipalosta."
Kohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja katsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa liene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet kauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.
Katsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana koskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri mustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua, kipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja rautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka taholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä kumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi koettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä oli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä oli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli suuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset leikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli ihmisiä.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat toisiaan rakennuksessa?" huusi poika maahan.
"Kik, kak, kak!" nauroi harakka. "Siellä menee muuan, joka tietää, mitä tapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä potkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla."
Kohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja katseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä metsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.
Kun he olivat matkanneet vähän aikaa, hän kuuli kellon soivan, ja vielä kerran hänen täytyi katsahtaa alas saadakseen selville, mistä ääni tuli.
Silloin poika näki allaan talonpoikaistalon, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Asuinrakennus oli pitkä, punaiseksi maalattu, yksikerroksinen rakennus, eikä se ollut erittäin suuri; mutta eniten hämmästyttivät häntä kaikki nuo suuret, hyvin rakennetut talon ulkohuoneet. Poika tiesi jotakuinkin, kuinka paljon ulkohuoneita talossa tarvitaan, mutta täällä lienee niillä ollut kahta, kolme vertaa enemmän tavaraa kuin muualla. Semmoista rakennusten paljoutta hän ei ollut missään nähnyt. Ei hän myöskään osannut arvata, mitä niissä säilytettiin, sillä talon ympärillä oli tuskin lainkaan peltoja. Hän näki sisempänä metsässä muutamia peltotilkkuja, mutta ne olivat niin pieniä, että niitä tuskin voi sanoa pelloiksi, ja jokaisen luona oli jo oma latonsa, johon mahtui kaikki semmoisen pellon sato.
Tallin katolla oli vellikello katoksen alla, ja sieltä juuri kuului kellonsoittoa. Isäntä meni renkeineen keittiötä kohti, ja poika näki, että hänellä oli paljon ja komeaa väkeä.
"Mitä väkeä ne ovat nuo, jotka rakentavat noin suuria taloja keskelle metsää, jossa ei ole mitään peltoja?" huusi poika maahan. Kukko käveli rikkatunkiolla ja vastasi kohta. "Vanha vuorimiehentalo! Vanha vuorimiehentalo!" kiekui hän. "Pellot ovat maan alla. Pellot ovat maan alla!"
Nyt poika alkoi ymmärtää, ettei tämä suinkaan ollut semmoinen metsäseutu, jonka yli voisi kulkea sitä tarkastamatta. Metsiä ja vuoria oli kyllä kaikkialla, mutta ihme ja kumma, kuinka monta merkillistä paikkaa cli piilossa niiden välissä.
Siellä oli vanha kaivoksen paikka, jossa nostokoneiden kannattimet olivat kaatumaisillaan kumoon ja jossa maa oli täynnä kaivosreikiä, ja siellä oli suuria kaivoskenttiä, joissa työ oli käynnissä, joista kumeat laukaukset kuuluivat aina villihanhien luo ja joissa näkyi metsän rinnassa kylittäin työmiesten asuntoja. Siellä oli vanhoja hylättyjä pajoja, joiden sortuneiden kattojen läpi poika näki mahtavia, raudoitettuja vasaran varsia ja kömpelösti tehtyjä uuneja, ja siellä oli suuria vastarakennettuja rautatehtaita, joissa taottiin ja tehtiin työtä, niin että maa vapisi. Erämaan keskellä oli pieniä hiljaisia kaupunkeja, jotka eivät näyttäneet tietävän mitään ympäröivästä melusta. Ilmassa kulki köysiratoja, joita myöten hiljalleen liukui malmilla lastattuja koreja. Kaikissa koskissa surisi rattaita, sähköjohtoja oli vedetty hiljaisen metsän läpi ja siellä vyöryi äärettömän pitkiä rautatiejunia, joissa voi olla kuusi-, seitsemänkymmentä vaunua, täynnä malmia, hiiliä, rautatankoja, peltiä ja teräslankaa.
Kun poika vähän aikaa oli istunut ja katsellut kaikkea tätä, ei hän enää voinut pysyä vaiti. "Mikä on tämän maan nimi, jossa kasvaa vain rautaa?" kysyi hän, vaikka tiesi, että linnut alhaalla maassa hänelle nauravat.
Silloin heräsi vanha huuhkaja, joka istui ja nukkui hylätyssä sulatusuunissa. Hän kohotti pyöreää päätään Ja huusi kaameasti huhuten: "Uhuu, uhuu, uhuu! Tätä maata sanotaan Bergslageniksi. Ellei täällä olisi kasvanut rautaa, ei täällä vielä tänäkään päivänä asuisi muita kuin huuhkaimia ja karhuja."