XXVIII
RAUTATEHDAS
Torstaina huhtikuun 28. p;nä.
Kesti kovaa tuulta koko sen päivän, jona villihanhet kulkivat Bergslagenin yli, ja heti kun he koettivat kulkea pohjoista kohti he työntyivätkin itään. Mutta Akka luuli Smirre ketun kulkevan maan itäisen osan kautta. Hän ei sen vuoksi tahtonut mennä sitä tietä, vaan ponnisteli vaivalloisesti takaisin länteen. Sillä tavalla villihanhet pääsivät vain hitaasti eteenpäin ja olivat vielä illallakin Vestmanlannin vuorikaivosseudussa. Iltapäivällä tuuli kyllä yht'äkkiä tyyntyi, ja uupuneet matkamiehet toivoivat saavansa ennen auringon laskua lentää hetken aikaa vähemmällä vaivalla. Mutta silloin tuli yht'äkkiä tuima tuulenpuuska. Se heitti villihanhia edellään kuin palloja ja nosti pojan, joka oli istunut huoletonna aavistamatta mistään vaarasta, hanhen selästä ja nakkasi hänet tyhjään avaruuteen,
Poika oli pieni ja kevyt eikä siis voinut näin kovassa tuulessa pudota suoraan maahan: hän seurasi ensin tuulen mukana vähän matkaa ja laskeutui sitten hiljaa ja häilyen kuin lehti pudotessaan puusta maahan.
"No, tämä ei ole niinkään vaarallista", ajatteli poika jo pudotessaan.
"Minähän laskeudun maahan niin hitaasti kuin olisin paperipalanen.
Martti hanhikukko rientää kyllä perässä ja ottaa minut kiinni."
Tultuaan maahan hän ensi töikseen riipaisi lakin päästään ja alkoi huitoa sillä, jotta suuri valkoinen hanhikukko näkisi, missä hän on. "Tääll' olen ma, miss olet sa? Tääll' olen ma, miss' olet sa?" huusi hän ja oli melkein ihmeissään siitä, ettei suuri hanhikukko jo seisonut hänen vieressään.
Mutta suurta valkoista ei näkynyt eikä hän myöskään nähnyt hanhilaumaa taivasta vasten. Se oli aivan kuin kadonnut.
Tämä oli hänen mielestään hiukan kummallista, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt eikä käynyt levottomaksi. Hänen mieleensä ei hetkeksikään johtunut, että semmoiset kuin Akka ja Martti hanhikukko jättäisivät hänet. Tuo ankara tuulenpuuska oli kai vienyt heidät mukanaan. Niin pian kuin he pääsevät kääntymään, tulevat he kyllä takaisin häntä noutamaan.
Mutta mitä ihmettä tämä oli? Mihin kummaan hän oli joutunut? Tähän saakka hän oli vain tähystellyt taivaalle etsien hanhia, mutta nyt hän oli tullut luoneeksi silmäyksen ympärilleen. Hän ei ollut pudonnut tasaiselle maalle, vaan syvään ja laajaan rotkoon tai mikä se nyt lienee ollut. Se oli huone sen kokoinen kuin kirkko, aivan katoton, seinät joka puolelta melkein kohtisuoraa kalliota. Maassa oli muutamia suuria kivilohkareita ja niiden välissä kasvoi sammalta ja puolukan varsikkoa ja pieniä matalia koivuja. Siellä täällä oli seinissä ulkonemia, ja niistä riippui joitakin repaleisia tikapuita. Yhdellä puolella aukeni musta kita, joka näytti vievän syvälle vuoren sisään.
Poika ei ollut turhaan kulkenut Bergslagenin kaivosseudussa kokonaista päivää. Hän ymmärsi heti, että tuo suuri aukko oli syntynyt siten, että ihmiset ennen muinoin olivat louhineet malmia vuoresta tältä kohdan. "Mutta minun täytyy koettaa heti paikalla kiivetä takaisin maan pinnalle", hän ajatteli, "sillä muuten voi käydä niin, etteivät matkatoverini löydä minua."
Hän oli juuri menossa vuorenseinää kohti, kun joku tarttui häntä takaapäin kiinni; ja hän kuuli karkean äänen murahtavan korvansa juuressa: "Mikäs sinä olet?"
Poika käännähti ympäri ja ensi hämmästyksessään hän oli näkevinään edessään suuren, ruskeaan sammaleeseen verhotun kivimöhkäleen, mutta sitten hän huomasi, että kivimöhkäleellä oli leveät jalat, pää, silmät ja suuri murahteleva suu.
Hän ei tullut mitään vastanneeksi, eikä suuri eläin näyttänyt odottavankaan sitä. Tämä kaatoi hänet kumoon, kieritteli häntä edestakaisin jalallaan ja nuuski häntä. Näkyi juuri aikovan nielaista hänet; mutta muuttikin mielensä ja huusi: "Murre ja Mörri, poikaseni tulkaa, niin saatte makeata maistaaksenne!"
Kohta hyökkäsi kaksi takkuista penikkaa esille, ne kävelivät vielä hyvin epävarmasti ja olivat veteliä kuin koiran penikat.
"Mitäs te nyt olette löytänyt, karhumuori? Näyttäkää, näyttäkää!" huusivat penikat.
"Vai niin, minä olen joutunut karhujen kynsiin", ajatteli poika. "Pelkäänpä pahoin, ettei Smirre ketun enää tarvitse nähdä vaivaa minun tähteni."
Karhu työnsi käpälällään pojan penikkainsa luo ja toinen niistä tempasi hänet ja juoksi tiehensä häntä kantaen. Mutta hän ei purrut kovasti, sillä hän oli leikkisällä päällä ja tahtoi leikitellä Peukaloisella vähän aikaa, ennen kuin tappoi hänet. Toinen tuli perässä riistääkseen itselleen pojan, ja heidän siinä kömpelösti telmiessään sattui toinen kaatumaan sen pään päälle, joka piti poikaa suussaan. Silloin vieriskelivät he toistensa ylitse, pureskelivat ja kynsivät toisiaan ja murisivat.
Tappelun tuoksinassa poika pääsi irti, juoksi vuoren seinää kohti ja alkoi kiivetä sitä myöten ylöspäin. Silloin molemmat karhunpenikat syöksyivät häntä tavoittamaan, kaatuivat ja kierivät kuin pallot, mutta sitten he kiipesivät reippaasti ja vikkelästi vuorta ylös, saavuttivat hänet ja heittivät hänet sammalelle kuin pallon. "Nyt minä tiedän, miltä rottaparasta mahtaa tuntua, kun se on joutunut kissan kynsiin", ajatteli poika.
Hän koetti monta kertaa päästä pakoon. Hän juoksi syvälle vanhan kaivoksen suuhun, piiloutui kivien taakse ja kiipesi koivuihin, mutta karhut löysivät hänet, vaikka hän olisi piiloutunut minne tahansa. Niin pian kuin he olivat ottaneet hänet kiinni, he päästivät hänet irti, että hän juoksisi uudelleen pakoon ja heillä olisi huvia hänen kiinni ottamisestaan.
Viimein poika uupui ja kyllästyi niin, että heittäytyi maahan pitkäkseen.
"Juokse pakoon", murisivat karhunpojat, "muuten me syömme sinut!" — "Syökää vain", sanoi poika, "en jaksa enää juosta." Heti menivät penikat emonsa luo. "Karhumuori, karhumuori, se ei tahdo enää leikkiä", valittivat ne- — "Silloin teidän pitää jakaa hänet tasan keskenänne", sanoi karhumuori. Mutta kun poika kuuli sen, pelästyi hän niin, että alkoi leikin uudestaan.
Kun tuli nukkuma-aika ja karhu kehoitti penikoitaan kömpimään viereensä nukkumaan, oli heidän ollut niin hauska, että he tahtoivat jatkaa samaa iloa vielä seuraavanakin päivänä. He ottivat pojan väliinsä ja panivat käpälänsä hänen päälleen, ettei hän voisi liikkua herättämättä heitä. He nukkuivat heti, ja poika ajatteli, että hän hetken kuluttua koettaisi hiipiä heidän luotaan. Mutta häntä ei ikinä ennen oltu niin heitelty ja pyöritelty ja kieritelty, ja hän oli niin uupunut, että nukkui hänkin.
Hetken kuluttua ukkokarhu saapui ja laskeutui alas kallion seinää pitkin. Poika heräsi siihen, että kontio laskeutuessaan vanhaan kaivokseen rapisti kiviä ja soraa seinistä. Poika ei uskaltanut paljon liikkua, mutta oikaisihe ja kääntyi niin, että voi nähdä karhun. Tämä oli kauhean roteva ja tanakkatekoinen vanha karhu ja hänellä oli mahtavat käpälät, suuret välkkyvät torahampaat ja pienet ilkeät silmät. Poikaa puistatti, kun hän näki tuon vanhan korven kuninkaan.
"Täällä haisee ihmiseltä", sanoi ukkokarhu tultuaan akkakarhun luo ja mörähti kuin ukkonen.
"Kuinka sinä voit kuvitellakaan niin tyhmää?" sanoi muori maaten rauhallisesti paikallaan. "Olemmehan sopineet siitä, ettemme enää tee ihmisille mitään pahaa. Mutta jos niistä joku näyttäytyisi täällä, missä minä oleskelen penikkaini kanssa, niin niistä ei jäisi jäljelle edes hajuakaan." Ukkokarhu pani maata akkakarhun viereen; mutta ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen vastaukseen, sillä se ei voinut olla nuuskimatta ja vainuamatta.
"Herkeä jo tuosta nuuskimisesta", sanoi akkakarhu. "Pitäisihän sinun jo tuntea minut niin hyvin, että tiedät, etten minä päästä mitään vaarallista lasten läheisyyteen. Kerro sensijaan, mitä olet toimittanut! En ole nähnyt sinua koko viikolla."
"Olen ollut katsomassa itselleni uutta asuinpaikkaa", sanoi ukko. "Ensin menin Vermlantiin kuullakseni Nyskogassa olevilta sukulaisiltani, minkälaista niiden oli olla siinä maassa, mutta se oli turha matka. Ne olivat kaikki poissa. Koko metsässä ei ollut ainoaakaan karhunpesää."
"Minä luulen, että ihmiset tahtovat jäädä yksin maailmaan", sanoi akkakarhu. "Vaikka jättää karjan ja ihmiset rauhaan ja elää vain puolukoista ja muurahaisista ja kasveista, niin ei sittenkään saa asua metsässä. En tiedä, mihin tässä muuttaisi saadakseen olla hyvässä turvassa."
"Onhan meillä ollut hyvä asuinpaikka tässä kaivoshaudassa monta vuotta", sanoi ukkokarhu. "Mutta en minä voi viihtyä täällä enää sen jälkeen, kun ne ovat rakentaneet tuon suuren rymisevän laitoksensa aivan tähän meidän läheisyyteemme. Nyt viimeksi olin katselemassa paikkoja Taalainjoen itäpuolella, Garpenbergin puolella. Sielläkin oli vanhoja kaivoshautoja ja muita hyviä piilopaikkoja, ja minusta näytti, kuin siellä saisi olla jotenkin rauhassa ihmisiltä…"
Ukkokarhu nousi taas ja vainusi ympärilleen. "On ihmeellistä, että kun minä puhun ihmisistä, tunnen minä taas tuon hajun", sanoi hän.
"Mene itse katsomaan, ellet usko minua!" sanoi akkakarhu. "En todellakaan tiedä, mihin ihminen voisi täällä piiloutua."
Karhu kiersi koko luolan ja nuuski. Viimein hän tuli ja pani maata akkakarhun viereen sanomatta sanaakaan. "Sanoinhan minä", sanoi akkakarhu. "Mutta sinä tietysti luulet, ettei minulla olekaan nenää eikä korvia."
"Ei voi olla kyllin varovainen semmoisten naapurien läheisyydessä kuin meillä on", sanoi ukkokarhu hiljaisesti. Mutta sitten hän karkasi mörähtäen pystyyn. Oli sattunut niin onnettomasti, että toinen karhunpoika oli tullut panneeksi käpälänsä Niilo Holgerinpojan kasvojen päälle, niin ettei se raukka voinut hengittää, vaan oli alkanut aivastella. Nyt akkakarhu ei enää voinut hillitä ukkokarhua. Tämä heitti penikat menemään toisen oikealle, toisen vasemmalle ja äkkäsi pojan, ennen kuin tämä oli ehtinyt nousta.
Hän olisi nielaissut hänet samassa, ellei akkakarhu olisi tullut väliin. "Älä koske siihen! Se on penikkain omaa", sanoi hän. "Niillä oli iloa siitä koko illan niin paljon, etteivät raatsineet sitä syödäkään, vaan säästivät sen huomiseksi." Mutta ukkokarhu sysäsi syrjään akkakarhun. "Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä!" karjaisi hän. "Etkö tunne, että hän haisee ihmiselle pitkän matkan päähän! Tuon minä syön suuhuni heti paikalla, muuten se voi tehdä meille pahat kolttoset."
Hän aukaisi uudelleen kitansa, mutta nyt poika oli ehtinyt varustautua ja oli ottanut kiireesti laukustaan ainoat puolustusaseensa, tulitikkunsa. Hän raapaisi tulta nahkahousuistaan ja pisti palavan tikun karhun kitaan.
Ukkokarhu aivasti tuntiessaan tulikiven hajun, ja silloin sammui tuli. Pojalla oli uusi tikku valmiina, mutta ihmeellistä kyllä ei ukkokarhu uudistanutkaan hyökkäystään.
"Voitko sytyttää monta tuommoista pientä punaista ruusua?" kysyi hän. "Minä voin sytyttää niitä niin monta, että ne voivat hävittää vaikka koko metsän", sanoi poika, sillä hän luuli voivansa sillä tavalla säikähdyttää ukkokarhua.
"Ehkä sinä voit sytyttää huoneita ja talojakin?" kysyi ukkokarhu.
"Se nyt ei olisi mikään ihme se", kehui poika ja toivoi, että karhussa heräisi kunnioitusta häntä kohtaan.
"Hyvä on", sanoi ukkokarhu. "Sitten saat tehdä minulle pienen palveluksen. Olenpa oikein iloinen, etten syönyt sinua suuhuni."
Sen sanottuaan karhu otti pojan hellävaroen hampaisiinsa ja alkoi kiivetä luolasta. Se kävi häneltä uskomattoman helposti ja keveästi, vaikka hän oli suuri ja raskas, ja sitten hän alkoi juosta metsään. Sielläkin mentiin hyvää vauhtia. Huomasi selvään, että ukkokarhu oli kuin luotu tunkeutumaan tiheän metsän läpi. Raskas ruho eteni pensaikossa kuin vene vedessä. Ei mikään haitannut hänen kulkuaan.
Karhu vaelsi, kunnes tuli eräälle mäelle metsän reunassa, josta hän voi nähdä suuren rautatehtaan. Siinä hän pysähtyi, asetti pojan eteensä ja piteli häntä kiinni käpäläinsä välissä.
"Katso nyt tuonne tuota suurta, rytisevää laitosta!" sanoi hän pojalle.
Suuri rautatehdas monine korkeine ja suurine rakennuksineen oli rakennettu vesiputouksen reunalle. Korkeista savupiipuista nousi mustia savupilviä, masuunien liekit leimusivat korkealle ilmaan ja kaikista ikkunoista ja rei'istä loisti tulia. Sisällä olivat vasarat ja valssilaitokset käynnissä ja tekivät työtä semmoisella voimalla, että ilmassa pauhasi ja humisi. Tehdasrakennusten ympärillä oli suunnattoman suuria hiilihuoneita, suuria kuonakekoja, varastohuoneita, lautatarhoja ja kalustoaittoja. Vähän matkan päässä oli rivittäin työväen asuntoja, kauniita huviloita, kouluhuoneita, kokoushuoneita ja kauppapuoteja. Mutta kaikki tuo muu oli hiljaista ja näytti nukkuvan. Poika ei katsonut sinnepäin, vaan tarkasteli tehdasrakennuksia. Maa rautatehtaan ympärillä oli mustaa, taivas kaareili tumman sinisenä ja kauniina masuuninliekkien päällä, koski kuohui valkeana niiden ohitse ja niistä lähti valoa ja tuprusi savua ja tulta ja kipinöitä. Niin mahtavaa näkyä poika ei koskaan ollut nähnyt.
"Et kai sinä tahdo väittää, että voit sytyttää palamaan tämmöisen suuren laitoksen?" sanoi karhu.
Poika seisoi siinä karhun käpälien puristuksessa ja luuli pelastuvansa ainoastaan siinä tapauksessa, että karhu uskoi hänellä olevan voimaa ja kykyä vaikka mihin. "On yhdentekevää, onko se suuri vai pieni", sanoi hän sen vuoksi. "Saan minä sen yhtä kaikki palamaan."
"Kuulehan sitten", sanoi karhu. "Esi-isäni ovat asuneet näillä seuduin aina siitä saakka, kun tässä maassa alkoi kasvaa metsää, ja minä olen perinyt heiltä metsästysmaani ja laitumeni ja piilopaikkani ja pesäpaikkani ja olen elänyt täällä kaiken ikäni rauhassa. Alussa ihmiset eivät minua paljonkaan häirinneet. Ne kulkivat ja naputtelivat vuoria ja poimivat vähän malmia, ja tällä koskella oli niillä vasaralaitos ja sulatusuuni. Mutta vasara paukutti vain pari kertaa päivässä eikä sulatusuuni ollut käynnissä kuin parin kuun kierroksen ajan kerrallaan. Sen minä vielä saatoin sietää. Mutta ny1 viime vuosina, kun ne ovat rakentaneet tuon jymisevän laitoksensa, joka käy samaa vauhtia yönsä päivänsä, en minä enää voi täällä viihtyä. Ennen täällä asui vain tehtaan isäntä ja muutamia seppiä, mutta nyt täällä on niin paljon ihmisiä, etten minä koskaan voi kulkea heiltä rauhassa. Arvelin, että täältä on pakko muuttaa pois, mutta nyt minä olen keksinyt paremman keinon."
Poika aprikoi, minkä keinon karhu oli mahtanut keksiä, mutta ei saanut sitä kysyneeksi, sillä nyt otti karhu hänet taas hampaihinsa ja tallusteli häntä kantaen alas mäen rinnettä. Poika ei nähnyt mitään, mutta lisääntyvästä melusta hän ymmärsi heidän lähestyvän rautatehdasta.
Karhu tunsi rautatehtaan hyvin. Hän oli kuljeskellut siellä monena pimeänä yönä, tarkastellut, mitä siellä tapahtui, ja kysellyt itseltään, eikö työ koskaan keskeytyisi. Hän oli koetellut seiniä käpälillään ja toivonut olevansa niin voimakas, että olisi voinut yhdellä ainoalla iskulla kaataa kumoon koko rakennuksen.
Häntä ei ollut helppo erottaa mustasta maasta, ja kun hän vielä lisäksi pysyttelihe varjossa seinien suojassa, niin ei ollut suurtakaan pelkoa siitä, että hänet keksittäisiin. Nyt hän meni pelkäämättä tehtaiden välitse ja kiipesi kuonakeon päälle. Siinä hän nousi seisomaan kahdelle jalalle, pani pojan etukäpäliensä väliin ja ojensi ne suoriksi. "Koetahan nyt katsoa sisään'" sanoi hän.
Rautatehtaassa puhallettiin parhaillaan bessermer-terästä. Isoon, mustaan, pyöreään palloon, joka oli kiinnitetty katon rajaan ja oli täynnä sulaa rautaa, puristettiin voimakas ilmavirta. Ja kun ilma hirmuisesti pauhaten tunkeutui rauta-aineeseen, singahti siitä laumoittain kipinöitä. Kipinät tulivat kimpuittain suurina terttuina; ne olivat monenkarvaisia, suuria ja pieniä, lensivät seinää vasten ja pärskyivät kaikkialle tuohon suureen huoneeseen. Karhu antoi pojan katsella tuota komeata näytelmää niin kauan kuin puhaltamista kesti ja punainen, juokseva, kauniisti loistava teräs kaadettiin pyöreästä pallosta kahteen ämpäriin. Pojasta tämä oli niin komeaa, että hän aivan ihastui ja unohti melkein olevansa karhunkämmenten välissä.
Karhu antoi pojan katsoa myöskin valssilaitokseen. Siellä vetäisi mies lyhyen ja paksun, valkeana hehkuvan rautapalan uunin suusta ja pisti sen valssin alle. Kun rautapalanen tuli valssin alle, oli se puristunut ja pidentynyt. Heti tarttui siihen toinen mies ja pisti Sen ahtaamman valssin alle, joka teki siitä vielä pitemmän ja vielä kaitaisemman. Sillä tavoin kuljetettiin sitä valssista valssiin, pidennettiin ja puristettiin, ja viimein se kiemurteli monta metriä pitkänä punaisena hehkuvana lankana lattiaa pitkin. Mutta sill'aikaa kun ensimmäistä rautapalasta puristettiin ulos, oli uunista tuotu uusi ja asetettu valssien alle, ja kun tämä oli päässyt vähän matkan päähän, tuotiin kolmas. Alinomaa kiemurteli uusia punaisia lankoja kuin sähiseviä käärmeitä lattiaa pitkin. Pojan mielestä rauta oli komeaa, mutta vielä komeampia olivat hänestä työmiehet, jotka vikkelinä ja notkeina tarttuivat pihdeillään noihin hehkuviin käärmeisiin ja pakottivat ne menemään valssien alle. Sähisevän raudan käsitteleminen oli heistä kuin leikin tekoa.
"Sen minä sanon, että tämä on oikeaa miehen työtä", sanoi poika itsekseen.
Karhu antoi hänen katsella myöskin sulatusuuniin ja kankivasarapajaan, ja poika kävi yhä enemmän ihmeisiinsä nähdessään, miten sepät käsittelivät tulta ja rautaa. "Nämä ihmiset eivät pelkää lämmintä ja liekkejä", ajatteli hän. Nokisia ja mustia he olivat. Pojan mielestä he olivat kuin mitä tulikansaa. Sentähdenpä ne osasivatkin taivutella ja muodostella rautaa tahtonsa mukaan. Ei tavallisilla ihmisillä voi olla semmoista voimaa.
"Tuota menoa ne pitävät siellä yötä ja päivää", sanoi karhu ja laskeutui maahan. "Ymmärrät varmaan, että siihen lopulta kyllästyy. Hyvä, että minä nyt saan tehdyksi siitä lopun."
"Vai niin, saatteko?" sanoi poika. "Kuinka aiotte menetellä?"
"Niin, minä ajattelin, että sinä sytyttäisit tuleen tämän rakennuksen", sanoi karhu. "Sillä tavoin mina pääsisin rauhaan tuolta ainaiselta jytinältä ja voisin jäädä asumaan kotipuoleeni."
Poika kävi jääkylmäksi koko ruumiiltaan. Vai niin, vai sitäkö varten karhu oli tuonut hänet tänne.
"Jos sinä sytytät tuleen tuon jyryn, niin lupaan minä, että saat pitää henkesi", sanoi karhu. "Mutta ellet tee niinkuin minä tahdon, niin et siinä kauan kitise."
Suuret tehtaat oli rakennettu tiilestä, ja poika ajatteli, että käskeköön karhu kuinka vain, niin ei kuitenkaan ole mahdollista häntä totella. Mutta kohta hän näki, ettei se ehkä olisikaan niin mahdotonta. Aivan hänen vieressään oli koko olkia ja höylänlastuja, jotka voisi helposti sytyttää, ja lastuko'on vieressä oli lautapino, ja lautapino oli melko lähellä suurta hiilihuonetta. Mutta hiilihuone ulottui aina tehtaille saakka, ja jos se syttyisi palamaan, niin silloin lentäisi tuli pian rautatehtaan kattoon. Kaikki, joka voi palaa, syttyisi tuleen, seinät halkeaisivat kuumuudesta ja koneet menisivät pilalle.
"No, suostutko vai etkö?" sanoi karhu. Poika tiesi, että hänen olisi pitänyt vastata heti kieltävästi, mutta hän tiesi myöskin, että silloin olisivat karhun kämmenet heti rutistaneet hänet kuoliaaksi. "Minun täytyy vähän miettiä ensin", sanoi hän.
"Mieti vain", sanoi karhu, "mutta minä sanon sinulle, että nimenomaan juuri rauta on saattanut meidät karhut ihmisten vallan alaisiksi, niin että minä senkin tähden tahtoisin tämän työn lopetettavaksi täällä."
Poika aikoi käyttää lykkäystä miettiäkseen, millä tavalla voisi päästä pakenemaan, mutta hän oli niin levoton, ettei voinut ohjata ajatuksiaan minne itse tahtoi, vaan alkoi sen sijaan ajatella, miten hyväksi avuksi rauta on ihmisille. Hehän tarvitsevat rautaa kaikkeen, Rautaa on aurassa, joka perkaa peltoa, kirveessä, joka rakentaa talon, viikatteessa, joka niittää pellon, veitsessä, jota voi käyttää mihin tahansa. Rautaa on kuolaimessa, joka ohjaa hevosta, lukossa, joka sulkee oven, nauloissa, jotka pitävät koossa huonekaluja, levyssä, joka peittää katon. Ase, joka on hävittänyt petoeläimet, on raudasta, ja samoin kuokka, joka on murtanut kaivoksen. Raudasta olivat sotalaivat, jotka hän oli nähnyt Karlskronassa, rautakiskoilla vyöryvät veturit, raudasta on neula, joka ompelee takin, sakset, jotka tikkaavat villan, pata, joka keittää ruoan. Niin suuret kuin pienet tarve- ja käyttöesineet ovat raudasta. Karhu oli kyllä oikeassa sanoessaan, että juuri rauta se on saattanut karhut ihmisten vallan alaisiksi.
"No, suostutko vai et?" sanoi karhu.
Poika säpsähti ajatuksistaan. Tässä hän seisoi ja ajatteli aivan turhia asioita eikä vielä ollut ajatellut keinoa, kuinka pelastuisi. "Älkäähän hätäilkö", sanoi hän. "Tämä on minulle tärkeä asia ja minun täytyy saada miettimisen aikaa."
"No, mietihän sitten vielä vähän aikaa!" sanoi karhu. "Mutta minä sanon sinulle, että on raudan syy, että ihmiset ovat tulleet niin paljon viisaammiksi kuin me karhut, ja jo senkin tähden minä tahtoisin päästä sen kimppuun."
Kun poika oli saanut tämän uuden lykkäyksen, aikoi hän käyttää sitä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa. Mutta ajatukset kulkivat omia teitään sinä yönä ja ne alkoivat taas askarrella raudassa. Hän rupesi vähitellen ymmärtämään, kuinka paljon ihmisten olikaan pitänyt miettiä ja tuumia, ennen kuin olivat keksineet, millä tavalla rauta oli malmista sulatettava, ja hän oli näkevinään vanhoja mustia seppiä ahjon ääressä miettimässä, kuinka heidän oikein olisi sitä käsiteltävä. Ehkäpä juuri sen tähden, että ihmiset olivat niin paljon miettineet raudan tekemistä, heidän järkensä oli kasvanut niin, että he nyt voivat rakentaa tämmöisiä suuria laitoksia. Varmaan on ihmisten kiitettävä rautaa enemmästä kuin itsekään tietävät.
"No, kuinkas käy?" sanoi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika säpsähti. Tässä hän seisoo ja ajattelee joutavia asioita eikä vielä tiedä, miten pääsisi pakoon. "Ei ole niinkään helppo valita kuin te luulette", sanoi hän. "Teidän täytyy antaa minulle miettimisen aikaa."
"Voinhan sinua odottaa vielä vähän aikaa", sanoi karhu. "Mutta sitten et saa enää lykkäystä. Sinun tulee tietää, että on raudan syy, että ihmiset voivat elää täällä karhumaassa, ja voithan ymmärtää, että tahdon päästä sen kimppuun."
Poika aikoi käyttää tätä viimeistä lykkäystä miettiäkseen jotakin pelastuskeinoa, mutta kun hän oli hädissään ja sekaisin, menivät ajatukset omia teitään ja alkoivat nyt tuoda mieleen kaikkea, mitä hän oli nähnyt lentäessään kaivosseudun yli. Olihan todella ihmeellistä, että täällä erämaassa oli niin paljon elämää, liikettä ja työn touhua. Kuinka köyhää ja autiota täällä olisikaan, jos ei olisi ollut rautaa! Hän ajatteli tätä tehdasta, joka oli antanut työtä niin monelle ihmiselle aina siitä lähtien kun sitä oli alettu rakentaa ja joka nyt oli koonnut ympärilleen niin monta taloa ja joka oli vetänyt luokseen rautateitä ja sähkölankoja ja joka lähetti maailmaan…
"No, miten käy?" kysyi karhu. "Suostutko vai etkö suostu?"
Poika pyyhkäisi kädellään otsaansa. Ei mitään pelastusta ollut hän miettinyt, mutta sen hän tiesi, ettei hän tahtonut tehdä mitään pahaa raudalle, joka oli niin hyväksi avuksi rikkaille ja köyhille ja joka antoi leipää niin monelle ihmiselle tässä maassa.
"En suostu", sanoi hän.
Karhu puristi häntä vähän kovemmin käpäliensä välissä mitään puhumatta.
"Te ette voi saada minua hävittämään rautatehdasta", sanoi poika. "Sillä rauta on niin suureksi siunaukseksi, ettei sille saa tehdä pahaa."
"Et kai silloin luule saavasi elääkään?" sanoi karhu.
"En luulekaan!" sanoi poika ja katsoi karhua suoraan silmiin.
Karhu puristi vielä kovemmin kämmenillään. Se koski niin, että vedet tulivat pojan silmiin, mutta hän seisoi värähdyttämättä jäsentäkään eikä puhunut mitään.
"No niin!" sanoi karhu ja kohotti hitaasti toista kämmentään, sillä hän toivoi viimeiseen saakka, että poika taipuisi.
Samassa poika kuuli, että ihan heidän vieressään napsahti, ja hän näki kiväärinpiipun välähtävän parin askelen päässä.
"Karhuvaari!" huusi poika. "Ettekö kuullut, että kiväärin lukko napsahti? Juoskaa! Muuten teidät ammutaan."
Karhulle tuli kiire, mutta hän ennätti kuitenkin ottaa pojan mukaansa. Pari laukausta pamahti hänen jälkeensä ja luodit vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän pääsi kuitenkin onnellisesti pakoon.
Riippuessaan karhun suussa poika ajatteli, ettei hän koskaan ollut tehnyt niin tyhmästi kuin tänä yönä. Jos hän vain olisi pitänyt suunsa kiinni, olisi karhu ammuttu ja hän itse olisi päässyt irti. Mutta hän oli tottunut auttamaan eläimiä niin, että teki sen ajattelematta mitään muuta.
Tultuaan vähän matkaa metsään karhu pysähtyi ja laski pojan maahan. "Kiitoksia, pienokainen!" sanoi hän. "Nuo luodit olisivat kyllä sattuneet paremmin, ellei sinua olisi ollut. Ja nyt minä teen sinulle vastapalveluksen. Jos joskus vielä sattuisit joutumaan karhun kynsiin, niin sano hänelle vain se, minkä nyt kuiskaan korvaasi, niin hän ei tee sinulle mitään."
Sitten karhu kuiskasi pojan korvaan pari sanaa ja riensi eteenpäin, sillä hän oli kuulevinaan, että hänen kintereillään oli koiria ja metsästäjiä.
Mutta poika seisoi metsässä, vapaana ja terveenä, eikä oikein ymmärtänyt itsekään, miten se oli mahdollista.
* * * * *
Villihanhet olivat lentäneet edestakaisin koko illan, tähystelleet ja huutaneet, mutta eivät olleet löytäneet Peukaloista. He etsivät vielä sittenkin, kun aurinko jo oli laskenut, ja olivat hyvin pahoillaan, kun heidän pimeän tultua täytyi asettua levolle. Ei ainoakaan uskonut muuta kuin että poika oli loukkaantunut kuoliaaksi pudotessaan ja että hän nyt makasi ruumiina metsässä, josta he eivät olleet voineet häntä löytää.
Mutta seuraavana aamuna, kun aurinko saapui vuoren takaa, nukkui poika aivan kuin ennenkin heidän keskessään eikä voinut olla naurahtamatta, kun herättyään kuuli heidän ihmeissään huutavan ja kaakattavan.
Heidän oli niin kiire saada tietää, mitä hänelle oli tapahtunut, etteivät he tahtoneet mennä laitumelleen, ennen kuin hän oli kertonut heille koko tapauksen. Poika kertoi reippaasti ja innokkaasti seikkailunsa karhujen parissa, mutta sitten hän ei huolinut enää jatkaa. "Tiedätte kai, kuinka minä tulin takaisin teidän luoksenne", hän sanoi. — "Emme me mitään tiedä. Luulimme, että olit murskautunut kuoliaaksi." — "Sepä merkillistä", sanoi poika. "Niin, kun karhu oli jättänyt minut, kiipesin minä kuuseen ja nukuin. Mutta aamuhämärissä heräsin siihen, että kotka tuli lentäen pääni päällitse, otti minut kynsiinsä ja vei minut pois. Ajattelin tietysti, että nyt oli loppuni tullut, mutta hän ei tehnyt minulle mitään, lensi vain suoraa tietä tänne teidän luoksenne ja heitti minut teidän keskellenne."
"Eikö hän sanonut, kuka hän on?" kysyi suuri valkoinen.
"Hän oli poissa, ennen kuin ehdin edes kiittää häntä. Minä luulin, että
Akka muori oli lähettänyt hänet noutamaan minua."
"Tämäpä on ihmeellistä", sanoi valkoinen hanhikukko. "Oletko varma siitä, että se oli kotka?"
"En minä ole milloinkaan kotkaa nähnyt", sanoi poika. "Mutta hän oli niin iso, etten osaa antaa hänelle huonompaa nimeä."
Martti hanhikukko kääntyi villihanhien puoleen kuullakseen, mitä he tästä ajattelivat. Mutta he seisoivat ja katselivat ilmaan, ja näytti siltä, kuin he olisivat ajatelleet aivan toisia asioita. — "Emme kai aio unohtaa aamiaistamme", sanoi Akka ja kohosi nopeasti lentoon.