XXX
PAREMPI OSA
Vanha kaivoskaupunki
Perjantaina huhtikuun 29. p:nä.
Ei ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi ollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli, hän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin lähettyvillä.
Falun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson pohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi, jonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on iso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja likaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa. Laakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa petäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen peitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa kituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja ruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta kuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.
Falunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan rakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat kaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä ovat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori, pankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja asuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä punaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja tummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota suurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja pumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät kallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen ja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.
Bataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunista
Varpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientä
Tiskeniä.
Bataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi aihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja semmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä oli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen puukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit tässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo kaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän oli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä olevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa siitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt noita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden ympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut selvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi vuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa, ja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla, jossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli täynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon tästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi kivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä Tiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä tähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä muuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa, järveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista vettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä rannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution kivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan, Tiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut varjostivat.
Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien seurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha rakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä valmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli vanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka vähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se oli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut koskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän kuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi katsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen sen ahtaasta aukosta.
Eräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden mukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa uteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän horjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut suljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja mustana.
Huoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla oli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei kuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa, ja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän havaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin oli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi oli joutunut satimeen.
Bataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on eläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja pian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut satimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon onnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi lentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin naakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan Rikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki hyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä keksinyt keinoa hänen auttamisekseen.
Mutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä: "Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne auttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka Kebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan Taalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun laitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua auttaa."
Agar lähettikyyhkynen, joka oli paras sanansaattaja koko maassa, tapasi hanhilauman Taalainjoen rannalta; ja illan hämärtäessä hän ja Akka tulivat lentäen ja istahtivat Rikkikeittiön katolle. Peukaloinen istui Akan selässä, mutta muut matkatoverit Akka oli jättänyt erääseen Runnjärven saareen, sillä hän oli arvellut näiden olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi Falunissa. Keskusteltuaan vähän aikaa Batakin kanssa Akka otti Peukaloisen selkäänsä ja lensi taloon, joka oli aivan lähellä Rikkikeittiötä. Hän lenteli hiljaa tuota pientä taloa ympäröivien puutarhojen ja koivuhakojen ylitse, samalla kun hän ja poika tähystelivät maata. He huomasivat, että täällä oli lapsia, joiden tapana oli leikkiä ulkosalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin he löysivät mitä tarvitsivat. Pienessä iloisessa kevätpurossa takoa nakutteli muutamia pieniä vasaralaitoksia, ja siitä läheltä poika löysi taltan. Kahden pukin päällä oli keskentekoinen kanootti ja sen vierestä poika löysi vyyhden purjelankaa.
Nämä saatuaan he lensivät takaisin Rikkikeittiölle. Poika kiinnitti nuoran savupiipun ympärille ja laski sen sisään ja luisui sitä myöten alas. Tervehdittyään Batakia, joka monin kaunein sanoin kiitti häntä, hän alkoi taltalla iskeä reikää seinään.
Rikkikeittiön seinät eivät olleet paksut, mutta Peukaloinen sai joka iskulla irti ainoastaan niin pienen ja ohuen lastun, että rotta yhtä hyvin olisi voinut nakertaa sen hampaillaan. Oli selvää, että hänen pitäisi ahertaa koko yö ja ehkä vielä enemmänkin, ennen kuin syntyisi niin suuri reikä, että korppi voisi tunkeutua siitä läpi.
Batakin teki niin suuresti mieli vapauteen, ettei hän voinut nukkua, vaan istui pojan vieressä ja katseli hänen työtään. Alussa poika oli hyvin ahkera, mutta hetken kuluttua korppi huomasi, että hän iski yhä harvemmin ja lakkasi viimein kokonaan iskemästä.
"Sinua varmaan uuvuttaa", sanoi korppi. "Et ehkä enää jaksa." — "Ei, ei minua uuvuta", sanoi poika ja tarttui taas tasateräänsä, "mutta minä en ole moneen aikaan nukkunut ainoatakaan rauhallista yötä. En ymmärrä, kuinka voin pysyä valveilla."
Taas sujui työ reippaasti vähän aikaa, mutta sitten iskut harvenivat harvenemistaan. Korppi herätti uudelleen pojan, mutta ymmärsi, että ellei hän keksisi jotakin keinoa pojan valveilla pitämiseksi, hän saisi jäädä siihen missä oli, ei vain täksi yöksi, vaan koko seuraavaksi päiväksikin.
"Työsi sujuisi ehkä paremmin, jos minä kertoisin sinulle jonkin jutun", hän sanoi. — "Ehkäpä sujuisi", sanoi poika, mutta samassa hän haukotteli ja oli niin uninen, että ase oli pudota kädestä.
Tarina Falunin kaivoksesta
"Minä sanon sen sinulle, Peukaloinen", sanoi Bataki, "että minä olen elänyt hyvin kauan tässä maailmassa. Minä olen kokenut hyvää jos pahaakin, ja monta kertaa olen joutunut olemaan ihmisten vankina. Siten olen oppinut ymmärtämään heidän kieltään ja muutenkin saanut paljon selkoa heidän viisaudestaan. Ja minä uskallan väittää, ettei ole toista lintua tässä maassa, joka tuntisi ihmisten asiat niin hyvin kuin minä.
"Kerran minä istuin monta vuotta häkissä erään vuorimestarin luona täällä Falunissa ja hänen talossaan minä sain kuulla sen, mitä nyt sinulle kerron.
"Kauan aikaa sitten asui täällä Taalainmaassa jättiläinen, jolla oli kaksi tytärtä. Kun jättiläinen tuli vanhaksi ja tunsi kuoleman lähestyvän, hän kutsui tyttäret luokseen jakaakseen tavaransa näiden kesken.
"Hänen suurinta rikkauttaan olivat muutamat vuoret, jotka olivat täynnä kuparia, ja ne hän tahtoi lahjoittaa tyttärilleen. 'Mutta ennen kuin minä annan teille perintönne', sanoi hän, 'pitää teidän luvata, että jos joku vieras keksii kuparivuorenne, on teidän lyötävä hänet kuoliaaksi, ennen kuin hän ehtii näyttää löytönsä kenellekään toiselle.' Vanhempi tytär oli julma ja raaka, ja hän lupasi empimättä tehdä isänsä tahdon mukaan. Toinen oli lempeäluontoisempi, ja isä näki hänen miettivän ennen lupauksen antoa. Sentähden isä antoi hänelle vain kolmannen osan perinnöstä, ja vanhempi sai tasan kaksi sen vertaa. 'Sinuun minä voin luottaa ikään kuin olisit mies', sanoi jättiläinen, 'ja sentähden sinä saat parhaan osan.'
"Kohta sen jälkeen vanha jättiläinen kuoli, ja kauan aikaa molemmat tyttäret olivat yhtä tarkat pitämään lupauksensa. Moni köyhä halonhakkaaja ja metsämies sattui keksimään kuparimalmin, jota monin paikoin oli vuoren pinnassa, mutta tuskin hän oli ehtinyt kotiin ja puhunut näkemästään, kun hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Joko kelohonka kaatui hänen päälleen tai hän sattui jäämään vuoren vieremän alle. Niin ei koskaan kukaan ennättänyt ilmoittaa toiselle, mistä paikasta erämaata aarre oli löydettävänä.
"Tähän aikaan oli tapana kaikkialla maassa, että talonpojat kesäisin ajoivat karjansa kauaksi metsiin. Paimenet seurasivat mukana ottaakseen talteen maidon ja tehdäkseen siitä juustoa ja voita. Ihmisten ja eläinten suojaksi talonpojat rakensivat raivaamalleen paikalle erämaahan pari pientä tupaa, joita he sanoivat karjamajoiksi.
"Nyt tapahtui, että eräällä Taalainjoen luona Tursongin pitäjässä asuvalla talonpojalla oli kesäkartano Runnjärven rannalla, jossa maa oli niin kiviperäistä, ettei kukaan ollut koettanutkaan sitä viljellä. Eräänä syksynä lähti talonpoika hevosineen noutamaan elukoita, voipyttyjä ja juustoja kotiin karjamajaltaan. Karjaa lukiessaan hän sattui huomaamaan, että erään pukin sarvet olivat ihan punaiset. — 'Minkälaiset sarvet tuo Koorepukki on saanut?' sanoi talonpoika karjapiialle.
"'En minä tiedä', sanoi tyttö. 'Sen sarvet ovat olleet punaiset joka ilta kun se on tullut kotiin tänä kesänä. Kai se on sen mielestä komeata.' — 'Niinkö luulet', sanoi talonpoika. — 'Sillä on oma päänsä sillä pukilla, ja jos minä hieron punan pois, se menee ja hankkii kohta uutta.' — 'Hierohan vielä kerran', sanoi talonpoika, 'niin saan nähdä, mitä tuo tekee!'
"Tuskin pukin sarvet oli hierottu puhtaiksi, kun se juoksi metsään. Talonpoika seurasi sitä, ja kun hän saavutti pukin, se seisoi ja hieroi sarviaan punaisiin kiviin. Talonpoika otti käteensä muutaman kiven, maisteli ja haisteli sitä. Hän arveli löytäneensä jonkinlaista malmia.
"Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään tuli iso kivi vyöryen lähellä olevaa rinnettä myöten. Talonpoika hyppäsi syrjään ja pelastui, mutta Koorepukki jäi alle ja kuoli. Katsahtaessaan ylös rinnettä talonpoika näki suuren, voimakkaan jättiläisnaisen, joka oli heittämässä kivilouhua hänenkin päälleen. — 'Mitä sinä aiot?' huusi talonpoika. 'Enhän minä ole tehnyt sinulle enkä kenellekään sinun joukostasi mitään pahaa.' — 'Et olekaan, sen minä kyllä tiedän', sanoi jätitär. 'Mutta minun täytyy tappaa sinut sen tähden, että olet löytänyt minun kuparivuoreni.' Sen hän sanoi murheellisella äänellä, kuin hänen olisi ollut vaikea häntä tappaa, ja talonpoika uskalsi antautua puheisiin hänen kanssaan.
"Silloin jätitär kertoi hänelle vanhasta jättiläisestä, isästään, ja tälle antamastaan lupauksesta, ja sisarestaan, joka oli saanut paremman osan. 'Olen niin kyllästynyt tappamaan niitä viattomia raukkoja, jotka sattuvat löytämään kuparivuoreni', sanoi hän, 'että olisi ollut parempi, etten koskaan olisi ottanut vastaan koko perintöä. Mutta minkä olen luvannut, se minun täytyy pitää!' Sen sanottuaan hän rupesi taas vääntämään irti kivilouhoa. 'Älähän pidä semmoista kiirettä', sanoi talonpoika. 'Ei sinun tarvitse minua tappaa sen lupauksen tähden. Pukkihan löysi kuparin enkä minä, ja senhän sinä olet tappanut.' — 'Tarkoitatko, että minä voisin päästä sillä?' sanoi jätitär epäröiden. — 'Se on varma', sanoi talonpoika. 'Olet täyttänyt lupauksesi niin hyvin ettei kukaan voi sinulta enempää vaatia.' Ja talonpoika puhui hänen kanssaan niin järkevästi, että sai pitää henkensä.
"Talonpoika meni nyt ensiksikin kotiin karjoinensa. Sitten hän lähti Bergslageniin ja pestasi itselleen renkejä, jotka olivat perehtyneet vuorityöhön. Ne auttoivat häntä kaivamaan kaivoksen siihen paikkaan, missä pukki oli menettänyt henkensä. Alussa hän pelkäsi, että hänet tapettaisiin, mutta jätitär oli väsynyt vartioimaan kuparivuortaan eikä häirinnyt häntä koskaan.
"Talonpojan löytämä malmisuoni kulki aivan maan pinnalla, niin ettei ollut ollenkaan vaikeaa louhia malmia. Talonpoika laahasi renkeineen puita metsästä, he laittoivat suuren rovion malmivuorelle ja sytyttivät sen. Silloin kivet halkeilivat lämpimästä, niin että malmi tuli esiin. Sitten he kuumensivat malmikappaleita monessa tulessa, kunnes saatiin esiin kupari, joka puhdistettiin kuonasta.
"Ennen vanhaan käyttivät ihmiset kuparia melkein vielä enemmän kuin nyt. Se oli haluttua ja hyödyllistä tavaraa, ja kaivoksen omistajasta, talonpojasta, tuli upporikas. Hän rakensi itselleen suuren ja komean talon kaivoksen läheisyyteen ja nimesi sen pukin mukaan Koorarvetiksi. Kun hän ajoi Tursongin kirkolle, oli hänen hevosensa hopeakengässä; ja tyttärensä häihin hän panetti olutta kahdestakymmenestä tynnöristä maltaita ja paistatti vartailla kymmenen suurta härkää.
"Siihen aikaan ihmisten oli tapana pysyä kotipuolessaan, eivätkä uutiset lentäneet ympäri maailmaa niin helposti kuin tätä nykyä. Mutta huhu siitä, että oli löydetty suuri kuparikaivos, tuli kuitenkin monen tietoon; ja ne, joilla ei ollut parempaa tekemistä, vaelsivat Taalainmaahan. Koorarvetissa otettiin kaikki köyhät matkamiehet hyvin vastaan. Talonpoika otti heidät palvelukseensa, maksoi heille hyvän palkan ja louhitutti heillä malmia. Sitä oli yllin kyllin, ja kuta useampia palvelijoita hän voi panna työhön, sitä rikkaammaksi hän tuli.
"Mutta eräänä iltana tapahtui, että neljä reipasta miestä, kullakin vuorikuokka olalla, tuli Koorarvetiin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan kuten kaikki muutkin, mutta kun talonpoika kysyi, tahtoisivatko he ruveta hänen työhönsä, vastasivat he jyrkästi, etteivät tahtoneet. 'Me aiomme louhia malmia omaan laskuumme', sanoivat he. — 'Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä malmivuori on minun', sanoi talonpoika. — 'Emme aiokaan louhia sinun kaivoksestasi', vastasivat vieraat. 'Vuori on iso, ja se, mikä on aitaamattomassa erämaassa, on meidän yhtä hyvin kuin sinunkin.'
"Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, ja talonpoika osoitti edelleenkin vieraanvaraisuutta vastatulleille. Varhain seuraavana aamuna nämä lähtivät työhön ja löysivät kuparimalmia vähän kauempaa ja alkoivat sitä louhia. Kun he olivat tehneet työtä muutamia päiviä, tuli talonpoika heidän luokseen. 'Tässä on hyvää malmia tässä vuoressa', sanoi hän. — 'Hyvää on, saa siinä moni mies hikoilla, ennen kuin tämä aarre on maasta nostettu', sanoi joku vieraista. — 'Kyllä varmasti', sanoi talonpoika, 'mutta on se nyt niinkin, että teidän pitäisi maksaa minulle veroa siitä malmista, jota louhitte, minun ansiotani näet on, että täällä voidaan harjoittaa vuoriteollisuutta.' — 'Emme ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoivat miehet. — 'Minä olen älyni avulla vapauttanut vuoren', sanoi talonpoika ja kertoi heille jätittäristä ja toisen tyttären paremmasta osasta.
"Miehet kuuntelivat hyvin tarkkaan kertomusta, mutta näyttivät kiinnittävän huomiotaan aivan toiseen kohtaan kertomuksessa kuin talonpoika oli odottanut. 'Onko varmaa, että toinen jätitär on vaarallisempi kuin se, jonka sinä kohtasit?' sanoivat he. — 'En luule hänen teitä armahtavan', sanoi talonpoika.
"Näin sanottuaan hän lähti heidän luotaan, mutta piti heitä silmällä, ja hetken kuluttua hän näki heidän lakkaavan työstään ja painuvan metsään päin.
"Kun Koorarvetissa sinä päivänä syötiin illallista, kuului kauheaa susien ulvontaa metsästä. Petojen ulvonnan lomasta kuului ihmisten huutoja. Talonpoika nousi kohta, mutta rengeillä ei näyttänyt olevan halua seurata häntä. 'Saattaa olla parhaiksi sille rosvojoukkueelle, että joutuvat susien saaliiksi', sanoivat palvelijat. 'Kyllä meidän täytyy auttaa hädänalaisia', sanoi talonpoika ja otti mukaansa kaikki viisikymmentä renkiään.
"He näkivät heti kauhean suuren lauman susia, jotka tappelivat toistensa kanssa saaliista. Rengit ajoivat ne tiehensä ja löysivät maasta neljä ihmisruumista, jotka olivat niin pahasti revityt, ettei niitä olisi tunnettu, jollei niiden vieressä olisi nähty neljää kaivoskuokkaa.
"Sen jälkeen pysyi kuparivuori yhden miehen käsissä aina talonpojan kuolemaan saakka, jolloin se joutui hänen pojilleen. Nämä tekivät yhteisesti työtä kaivoksessa, mutta vuosittain louhitun malmin he jakoivat kokoihin, vetivät niistä arpaa ja sulattivat sitten malmin kukin omissa uuneissaan. Heistä tuli kaikista mahtavia vuorimiehiä, ja he rakensivat itselleen suuria ja komeita taloja. Ensimmäinen kaivos hylättiin pian, ja louhiminen siirrettiin muihin osiin vuorta. Yhä useammat ja useammat vuorimiehet pääsivät osallisiksi kaivoksesta. Jotkut asuivat aivan lähellä sitä, toisilla oli talonsa ja sulatusuuninsa siellä täällä ympäristössä. Syntyi mahtava yhdyskunta, jota ruvettiin nimittämään Ison Kuparivuoren kaivosseuduksi.
"Nyt on huomattava, että se malmi, joka oli pinnalla, niin että sitä voitiin louhia ylhäältä päin niinkuin louhitaan kiviä, alkoi loppua, ja kaivosmiesten täytyi etsiä malmia syvältä maan alta. Heidän täytyi ahtaiden, pitkien, kiemurtelevien käytävien läpi pyrkiä maan pimeihin sisuksiin tehdäkseen siellä tulensa ja murtaakseen rikki vuoren.
"Vuoren louhiminen on aina raskasta ja vaikeaa työtä, mutta nyt tuli lisäksi kiusa savusta, joka ei päässyt pois, ja vaikeuksia malmin kantamisesta jyrkkiä tikapuita myöten maan pinnalle. Ja kuta syvemmälle he tunkeutuivat, sitä vaarallisemmaksi kävi työ. Väliin tuli voimakkaita vesivirtoja jostakin kaivoksen nurkasta, väliin tapahtui, että kaivoskäytävien katto putosi kaivosrenkien niskaan. Siitä seurasi, että työtä suuressa kaivoksessa alettiin pelätä, niin ettei kukaan tahtonut siihen ryhtyä vapaaehtoisesti. Silloin luvattiin kuolemaan tuomituille pahantekijöille ja miehille, jotka harhailivat henkipattoina metsissä, että he saisivat anteeksi rikoksensa, jos rupeaisivat kaivostyömiehiksi Faluniin.
"Pitkään aikaan ei kukaan ollut ajatellut ruveta etsimään tuota parempaa osaa. Mutta Isolle Kuparivuorelle tulleiden lainsuojattomien miesten joukossa oli useita, jotka rakastivat seikkailuja enemmän kuin henkeään ja alkoivat kulkea ristiin rastiin löytääkseen uutta malmia.
"Kuinka kaikkien etsijäin kävi, sitä ei kukaan voi sanoa, mutta kerrotaan kuitenkin, miten kävi parin kaivosrengin, jotka eräänä iltana myöhään tulivat isännän luo ja sanoivat löytäneensä metsästä mahtavan malmisuonen. He olivat viitoittaneet sinne tien, ja seuraavana päivänä he aikoivat viedä sinne isännänkin. Mutta seuraava päivä oli sunnuntai, eikä isäntä tahtonut mennä metsään etsimään malmia sinä päivänä, vaan lähti sen sijaan väkensä seurassa kirkkoon. Oli talvi ja he kulkivat kirkkoon Varpanin järven yli. Mennessä kävi kaikki hyvin, mutta paluumatkalla molemmat rengit putosivat avantoon ja hukkuivat. Silloin ihmiset alkoivat muistella vanhaa tarinaa paremmasta osasta ja arvella, että rengit olivat mahtaneet sen löytää.
"Suoriutuakseen vaikeuksista vuorimiehet rupesivat kutsumaan kaivostyöhön perehtyneitä muukalaisia, ja nämä opettivat heitä rakentamaan kaivoslaitoksia, pumppuamaan vettä ja nostamaan malmia. Nämä ulkomaalaiset mestarit eivät uskoneet satua jätittäristä, mutta arvelivat kuitenkin lähellä olevan mahtavan malmisuonen ja etsivät sitä suurella innolla. Ja eräänä iltana tuli saksalainen kaivosvouti kaivoksen majataloon ja kertoi löytäneensä paremman osan. Mutta ajatellessaan näin saamaansa suurta rikkautta hän tuli aivan intoihinsa, pani toimeen suuret pidot, joi, tanssi ja pelasi arpapeliä, kunnes viimein joutui riitaan ja tappeluun juomatoveriensa kanssa ja sai siinä surmansa.
"Isosta Kuparivuoresta saatiin yhä edelleen niin paljon malmia, että kaivosta pidettiin koko maailman rikkaimpana kuparikaivoksena. Siitä ei rikastunut ainoastaan lähiseutu, vaan siitä saadut aarteet olivat koko Ruotsin valtakunnallekin suureksi avuksi ahtaina aikoina. Kaivoksen vuoksi rakennettiin koko Falunin kaupunki, ja sitä on pidetty niin merkillisenä ja hyödyllisenä, että kuninkaiden on ollut tapana matkustaa Faluniin sitä katsomaan, ja he nimittivät sitä Ruotsin onneksi ja valtakunnan aarreaitaksi.
"Ei pidä kummastella, että ihmiset ajatellessaan, miten paljon rikkautta he olivat saaneet tuosta vanhasta kaivoksesta, ja uskoessaan kahta vertaa niin suuren kupariaarteen olevan lähitienoilla olivat harmissaan siitä, etteivät saaneet sitä käsiinsä. Moni uskalsi henkensä sitä etsiessään, mutta ei voittanut mitään.
"Viimeisiä paremman osan nähneitä oli muuan nuori falunilainen vuorimies, joka oli hyvää ja rikasta sukua ja omisti talon ja sulatusuunin kaupungissa. Hän kosi kaunista leksandilaista talonpoikaistyttöä, mutta tämä kieltäytyi menemästä hänen kanssaan naimisiin sentähden, ettei tahtonut muuttaa Faluniin, jossa paahde- ja sulatusuunien savu lepäsi kaupungin yllä niin raskaana ja painavana, että häntä pelotti jo sitä ajatellessaankin.
"Vuorimies rakasti tyttöä, ja kun hän palasi kotiin, oli hänen mielensä hyvin murheellinen. Hän oli asunut Falunissa kaiken elämänsä eikä hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siellä olisi vaikea elää. Mutta nyt lähestyessään kaupunkia hän kauhistui. Suuresta kaivosaukosta, sadoista sen ympärillä olevista paahdeuuneista nousi raskasta, pistävää rikkisavua, joka kietoi koko seudun kuin sumuun. Savu esti kasvit viihtymästä, niin että maa oli paljaana pitkien matkojen päähän. Sulatusuuneja, joista kohosi tulta ja joiden ympärillä oli mustaa kuonaa, näkyi kaikkialla, ei ainoastaan kaupungeissa ja sen läheisyydessä, vaan koko seudulla. Niitä oli Gryksbossa, Bengtsarvetissa, Bergsgårdissa, Stennäsissä, Korsnäsissä, Vikassa ja Aspebuudassa päin. Hän ymmärsi että se, joka on tottunut asumaan valossa ja vihreydessä päilyilevän Siljanin rannalla, ei voi viihtyä täällä.
"Nähdessään kaupungin hän tuli yhä synkemmälle päälle. Hänestä tuntui siltä kuin hänen ei pitäisi mennä heti kotiin, ja hän kääntyi tieltä ja meni metsään. Siellä hän vaelteli koko päivän ajattelematta minne meni.
"Illan tullen hän sattui vilkaisemaan vuoreen ja näki, että sen pinta kimalteli kuin kulta. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että se oli mahtava kuparimalmisuoni. Ensin hän ilostui löydöstä, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että se lienee se parempi osa, jota niin monet ovat etsineet, ja silloin hän säikähti. 'Tänä päivänä näkyy minua huono onni vainoavan', hän ajatteli. 'Pitääköhän minun nyt menettää henkeni sentähden, että olen löytänyt tämän rikkauden.'
"Hän kääntyi heti ja lähti kotiin päin. Hetken kuluttua häntä vastaan tuli pitkä, kookas nainen. Hän oli arvokkaan vuorimiehen emännän näköinen, mutta nuori mies ei muistanut häntä ennen nähneensä.
"'Sanohan, mitä sinulla on täällä metsässä tekemistä?' sanoi nainen. 'Olen nähnyt sinun kuljeskelevan täällä koko päivän.' — 'Olen katsellut itselleni asuinpaikkaa', sanoi vuorimies, 'sillä se tyttö, jota rakastan, ei tahdo asua Falunissa.' — 'Etkö aio louhia malmia kuparivuoresta, jonka löysit vähän aikaa sitten?' kysyi nainen vielä. — 'En', sanoi vuorimies, 'minun täytyy luopua vuorityöstä, muuten en saa sitä, jota rakastan.' — 'Pidä vain sanasi', sanoi nainen, 'niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.'
"Samassa nainen poistui. Mutta mies riensi toteuttamaan, mitä oli luvannut. Hän luopui vuorityöstä ja rakensi itselleen talon kauaksi Falunista. Ja sitten se, jota hän rakasti, muutti mielellään hänen luokseen."
Tähän lopetti korppi kertomuksensa. Poika oli todella pysynyt valveilla koko ajan, mutta hän ei ollut käytellyt rautaansa erittäin vauhdikkaasti.
"No, kuinkas sitten kävi?" kysyi hän korpin vaiettua.
"Kuparin saanti on vähentynyt päivä päivältä. Falunin kaupunkihan on vielä olemassa. Mutta kaikki vanhat sulatusuunit ovat poissa. Koko seutu on täynnä vanhoja vuorimiesten taloja, mutta niiden, jotka niissä asuvat, on pakko antautua maanviljelijöiksi ja metsänhoitajiksi. Falunin kaivoksesta rupeaa malmi loppumaan. Pitäisi välttämättä löytää parempi osa."
"Liekö tuo nuori vuorimies ollut viimeinen, joka näki sen?" sanoi poika.
"Kun olet saanut reiän valmiiksi ja päästänyt minut ulos, niin minä sanon sinulle, kuka sen viimeksi on nähdyt", sanoi Bataki.
Poika säpsähti ja alkoi tehdä työtä reippaammin. Hänestä tuntui kuin Bataki olisi sanonut sen omituisen merkitsevällä äänellä. Kuin hän olisi uskotellut pojalle että hän, korppi, on nähnyt suuren malmisuonen. Oliko hän kertonut tämän jutun tarkoituksellisesti?
"Sinä kai olet kierrellyt paljonkin näillä seuduilla", sanoi poika saadakseen vähän selvyyttä asiaan. "Sinä olet kyllä mahtanut löytää yhtä ja toistakin lennellessäsi metsissä ja vuorilla."
"Minä näytän sinulle kaikki, mitä olen löytänyt, jahka olet saanut työsi valmiiksi", sanoi korppi.
Poika iski niin innokkaasti, että lastut lentelivät hänen ympärillään. Hän oli varma siitä, että korppi oli löytänyt paremman osan. "On vahinko, ettei korpilla voi olla mitään iloa löytämästään rikkaudesta", sanoi hän.
"En halua keskustella, miten aion järjestää sen asian, ennen kuin näen, että sinä voit hakata reiän seinään ja päästää minut ulos", sanoi korppi.
Poika teki työtä niin, että rauta kuumeni. Hän luuli voivansa arvata Batakin tarkoituksen. Korppi ei voinut louhia malmia omaan lukuunsa, ja sentähden se varmaan aikoi lahjoittaa löytönsä hänelle, Niilo Holgerinpojalle. Se on sekä hyvin luultavaa että hyvin kohtuullista. Mutta jos hän, Niilo, nyt saa tietää salaisuuden, niin heti ihmiseksi tultuaan hän palaa ja ottaa selon suuresta rikkaudesta. Ja kun hän on ansainnut tarpeeksi rahaa, niin hän ostaa koko Västra Vemmenhögin pitäjän ja rakentaa sinne linnan, niin suuren kuin Vitskövle, ja eräänä päivänä hän lähettää kutsun mäkitupalaiselle Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen, että tulisivat katsomaan linnaa. Ja kun he tulla tallustelevat sinne, seisoo hän portailla ja sanoo: "Olkaa hyvät ja astukaa sisään ja olkaa täällä kuin kotonanne!" Ja he eivät tietysti tunne häntä, vaan kummastelevat, että mikähän on tuo hieno herra, joka on kutsunut heidät tänne luokseen. "Haluttaisiko teitä asua tämmöisessä paikassa?" kysyy hän sitten. — "Ainahan voisi haluttaa, mutta eihän tämä ole meitä varten tämmöinen", vastaavat he. — "Kyllä se on. On tarkoitus, että saatte tämän palkkioksi siitä valkoisesta hanhesta, joka lensi pois tuonnoisna vuonna", sanoo hän.
Poika hoitaa rautaa yhä reippaammin. Sitten hän rakentaa rahoillaan uuden tuvan Sunnerbon kanervikkokankaalle Oosa hanhitytölle ja Pikku Matille. Mutta tietysti sitä vanhaa paljon suuremman ja hienomman, ja sitten hän ostaa koko Tookernin ja antaa sen sorsille ja sitten…
"Nytpä sinä teet työtä oikein aika vauhdilla", sanoi korppi. "Eiköhän reikä jo mahda olla tarpeeksi suuri."
Korpin onnistui todellakin tunkeutua ulos. Poika seurasi perässä ja näki Batakin istuvan kivellä parin askelen päässä.
"Minä nyt täytän lupaukseni, Peukaloinen", sanoi Bataki hyvin juhlallisesti, "ja kerron sinulle, että olen nähnyt paremman osan ja tiedän missä se on. Mutta minä en neuvoisi sinua sitä etsimään, sillä monta vuotta minä sain touhuta, ennen kuin sain siitä selon."
"Minä luulin, että sinä ilmoittaisit minulle missä se on palkinnoksi siitä, että autoin sinut vankeudesta", sanoi poika.
"Sinä mahdoit olla hyvin unissasi, kun minä kerroin sinulle paremmasta osasta", sanoi Bataki. "Muuten et kai olisi odottanut minulta mitään semmoista. Etkö huomannut, että kaikki, jotka ovat puhuneet siitä, missä parempi osa on, ovat joutuneet onnettomuuteen? Eihän toki! Bataki on elänyt maailmassa siksi kauan, että on oppinut pitämään suunsa kiinni."
Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi tiehensä.
Akka seisoi Rikkikeittiön katolla ja nukkui, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin poika huutaen kutsui häntä. Hän oli pahalla tuulella ja alakuloinen sentähden että oli menettänyt suuren rikkauden; eikä hänellä mielestään ollut mitään iloitsemisen syytä. "En minä usko, että on totta, mitä kerrotaan suurista jätittäristä", arveli hän itsekseen, "enkä minä usko susiin enkä heikkoihin jäihinkään, mutta sen minä uskon, että kun köyhät kaivostyömiehet ovat löytäneet tuon suuren malmisuonen erämaasta, niin on niiden pää mennyt niin pyörälle ilosta, etteivät ne enää ole muistaneet, missä se oli. Ja minä luulen, että heidän pettymyksensä on ollut niin suuri, etteivät he enää ole jaksaneet elää. Ja siltäpä nyt minustakin tuntuu."