XXXI

VALPURINMESSU-ILTA

Lauantaina huhtikuun 30. p:nä.

On päivä, jota lapset Taalainmaassa ikävöivät melkein yhtä haikeasti kuin jouluiltaa, ja se on vappu eli valpurinmessu-ilta, ja silloin he saavat sytyttää kokkoja palamaan.

Viikkoja ennen pojat ja tytöt eivät ajattele muuta kuin kokkoaineiden keräämistä. He menevät metsään poimimaan risuja ja käpyjä, he keräävät lastuja puusepiltä ja tikkuja ja tuohta ja käyriä kantoja halonhakkaajilta. He menevät joka päivä kauppiaan luo kerjäämään vanhoja laatikoita, ja jos jonkun on onnistunut hankkia tyhjä tervatynnöri, hän piilottaa sen kuin parhaan aarteensa eikä uskalla ottaa sitä esille ennen kuin viime hetkessä, vähää ennen tulien sytyttämistä. Herne- ja papukepit ovat aina suuressa vaarassa, ja samoin kaikki tuulen kaatamat aidat, kaikki särkyneet kapineet ja niitylle unohtuneet heinäseipäät.

Kun nyt tulee tuo merkki-ilta, niin ovat lapset joka kylässä tehneet kokon jollekin kukkulalle tai järven rantaan. Muutamissa kylissä on kokkoja montakin. On näet voinut sattua, että pojat ja tytöt eivät ole voineet sopia kokkoaineiden keräämisestä tai ovat myöskin lapset, jotka asuvat kylän eteläpäässä, tahtoneet tulen omaan puoleensa, mutta siihen pohjoispääläiset eivät ole tyytyneet, vaan ovat tehneet tulen itselleenkin.

Kokot ovat tavallisesti valmiina jo hyvissä ajoin iltapäivällä, ja sitten lapset kuljeksivat ja odottavat tulitikkulaatikot taskussa pimeän tuloa. On niin kauhean kauan valoisaa Taalainmaassa tähän vuodenaikaan. Kello kahdeksan tienoilla on tuskin vielä alkanut hämärtääkään. On kylmä ja kolea kulkea ja odottaa ulkona, sillä oikeastaan on vielä vain kevättalvi. Peratuilta ja aukeilta mailta on lumi kyllä jo sulanut, ja keskellä päivää, kun aurinko paistaa korkealta, voi tuntua oikein lämpimältä, mutta metsissä on vielä syvät kinokset, järvet ovat jäässä ja yöllä on usein monen asteen pakkanen. Siitä syystä voikin sattua, että jokin tuli syttyy ennen kuin on tullut oikein pimeä. Mutta vain kaikkein pienimmät ja levottomimmat lapset sillä tavoin hätiköivät. Suuremmat odottavat siksi, kunnes on tullut niin pimeä, että tulet joltakin näyttävät.

Sitten tulee yht'äkkiä oikea hetki. Jokainen, joka vain on kantanut pienenkin tikun rovioon, on saapuvilla, ja vanhin poika sytyttää olkikuvon ja pistää sen rovion alle. Heti alkavat liekit työskennellä, ja risut sähisevät ja räiskivät, hienoimmat oksat käyvät hehkuvan punaisiksi, savu pullahtelee mustana ja uhkaavana ilmaan. Silloin tunkeutuu liekki yht'äkkiä kokon latvan läpi korkeana ja kirkkaana ja kohoaa useiden metrien korkeuteen ja näkyy yli koko seudun.

Kun jonkin kylän lapset ovat saaneet oman kokkonsa oikein syttymään, malttavat he jo katsella ympärilleen. Katsokaa, tuolla palaa tuli, tuolla toinen, ja nyt syttyy yksi kukkulalla ja yksi ylinnä vuoren huipulla. Kaikki he toivovat, että heidän tulensa olisi suurin ja kirkkain, ja he ovat niin levottomia siitä, ettei heidän kokkonsa ehkä olekaan muiden kokkoja komeampi, että he vielä viime hetkessä juoksevat pyytämään isältä ja äidiltä vielä muutamia laudanpäitä ja halkoja.

Kun tuli on palanut vähän aikaa, tulevat aikaihmiset sitä katsomaan. Mutta tuli ei ole ainoastaan kaunis ja loistava, se levittää myöskin herttaista lämpöä ympärilleen, ja se houkuttelee heitä istahtamaan kiville ja mättäille kokon ympärille. Siinä he istuvat ja tuijottavat liekkeihin, kunnes jonkun mieleen juolahtaa, että olisi keitettävä kahvia, kun on niin mainio tuli. Kahvipannun poristessa saattaa joku ruveta kertomaan tarinoita, ja hänen lopetettuaan jatkaa jo toinen.

Aikaihmiset ajattelevat enemmän kahvia ja juttuja, lapset ajattelevat sitä, kuinka saisivat tulen palamaan suurena ja pitkän aikaa. Jään ja lumen lähtö on käynyt niin kovin hitaasti. Olisi hyvä, jos he tulillaan voisivat vähän jouduttaa kevään työtä. Muuten on mahdotonta, että se ajoissa saisi roudan sulamaan ja lehden puhkeamaan.

* * * * *

Villihanhet olivat asettuneet nukkumaan Siljanin jäälle, ja kun pohjoisesta päin puhalsi ilkeän kylmä viima, oli pojan täytynyt ryömiä valkoisen hanhikukon siiven alle. Mutta hän ei ollut maannut siellä kauan, kun hän heräsi pyssyn pamaukseen. Hän solahti heti siiven alta ja katseli ympärilleen aivan peloissaan. Mutta miten hän tarkasteli ja tähystelikin, hän ei kuitenkaai voinut huomata metsästäjiä. Katsahtaessaan maihin hän huomasi jotakin niin merkillistä, että luuli sitä joksikin aavenäyksi, samanlaiseksi kuin nähdessään Vinetan tai tuon lumotun puutarhan.

Iltapäivällä villihanhet olivat useita kertoja lennelleet edestakaisin tuon suuren järven yli, ennen kuin olivat voineet päättää, mihin paikkaan laskeutuisivat yöksi. Lentäessään he olivat hänelle näyttäneet järven rannalla olevia suuria kirkkoja ja kyliä. Hän oli nähnyt Leksandin, Rättvikin, Moran, Sollerön. Kirkonkylät olivat kuin pikkukaupunkeja, ja häntä oli ihmetyttänyt, että täällä kaukana pohjolassa on näin taajaa asutusta. Koko seutu näytti hänestä valoisalta ja hymyilevältä, paljon enemmän kuin mitä hän oli odottanut, mutta hän ei ollut huomannut mitään, joka olisi suurestikaan eronnut siitä, mitä hän oli nähnyt muualla.

Mutta nyt leimusi yön pimeässä näillä samoilla rannoilla pitkä kaari korkeita tulia. Hän näki niiden leimuavan järven pohjoispäässä Morassa, Sollerön huipulla, Vikarbyssä, Sjurbergin yläpuolella olevilla vuorilla, Rättvikin kirkkoniemessä ja niin edespäin niemien nenissä ja kukkuloilla aina Leksandiin saakka. Hän laski aina sataan tuleen, ja hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä ne olivat tulleet, ja hän ajatteli, että tässä oli noituutta ja kummittelua.

Villihanhetkin olivat heränneet laukauksesta, mutta niin pian kuin Akka oli katsahtanut rantaan päin, hän oli lausunut: "Ihmislapset siellä leikkivät." Ja heti hän ja muut hanhet pistivät päänsä siiven alle ja nukkuivat taas.

Mutta poika seisoi jäällä ja katseli kokkoja, jotka somistivat rantaa kuin pitkä rivi kultakoristeita. Valo ja lämmin houkuttelivat häntä samoin kuin ne houkuttelevat pientä sääskeä, ja hänen teki mielensä mennä lähemmäksi, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko jättää hanhet. Hän kuuli laukauksen toisensa perästä, ja kun hän nyt ymmärsi, ettei mitään vaaraa ollut olemassa, houkuttelivat ne häntä puoleensa nekin. Hänestä tuntui kuin ne olisivat tuolla tuliensa ääressä olleet niin riemuissaan, ettei heille riittänyt enää nauraminen ja huutaminen, vaan että heidän täytyi ampuakin. Ja nyt ne ampuivat ilmaan raketteja erään kokon luona, joka paloi jollakin vuorella. Siellä niillä oli suuri kokko ja korkealla se oli, mutta se ei riittänyt. He tahtoivat saada aikaan vielä komeampaa. Aina taivaan pilviin piti näkymän, kuinka iloisia he olivat.

Poika oli lähestynyt rantaa hyvin hitaasti, mutta sitten hänen korviinsa sattui laulun säveleitä. Silloin hän alkoi juosta maata kohti. Tässä ilossa hänenkin täytyi saada olla mukana.

Rättvikin lahden pohjassa on äärettömän pitkä laivasilta, ja sillalla seisoi joukko laulajia laulamassa ja kaiuttelemassa säveliä järvelle myöhäiseen yöhön. Tuntui, kuin he olisivat ajatelleet, että kevät villihanhien lailla nukkuu Siljanin jäällä ja että heidän täytyy herättää se unestaan.

Laulajat lauloivat lauluja, joissa kaikissa puhuttiin Taalainmaasta. Laivasillalla ei palanut tulta, eivätkä laulajat nähneet kauaksi ympärilleen. Mutta sävelissä kohosi heidän maansa kuva heidän eteensä ja niiden eteen, jotka heitä kuuntelivat, valoisampana ja miellyttävämpänä kuin jos olisi ollut selvä päivä. Oli kuin he olisivat tahtoneet hellyttää kevättä: "Katso, mimmoinen maa odottaa sinua! Etkö tule avuksemme? Aiotko antaa talven vielä kauankin painaen sortaa näin kauniita seutuja?"

Laulun kestäessä Niilo Holgerinpoika seisoi jäällä ja kuunteli, mutta laulun lakattua hän riensi maihin. Lahden pohjukassa ei enää ollut jäätä, mutta ranta oli niin matala, että hän pääsi onnellisesti erään kokon luo, joka paloi aivan rantaäyräällä. Hän hiipi hyvin varovaisesti niin lähelle, että voi nähdä ihmiset, joita istui ja seisoi tulen ääressä, ja kuulla mitä he sanoivat. Ja taas hän alkoi ihmetellä kaikkea näkemäänsä ja kysellä itseltään, eikö tämä ollut vain näkyä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tällä tavalla pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli päässä mustat suippopäähineet, kaulassa ruusuiset huivit, yllä pienet valkoiset turkit, vihreät silkkiliivit ja mustat hameet, jotka oli päärmetty valkoisella, punaisella ja vihreällä. Miehillä oli pyöreät, matalat lakit, siniset takit, keltaiset nahkahousut, jotka ulottuivat polviin ja oli kurottu kiinni punaisilla, tupsuniekoilla sukkanauhoilla. Hän ei osannut sanoa, puvuistako johtui, että hänestä ihmiset olivat täällä aivan toisen näköisiä kuin muualla, paljon komeampia ja arvokkaampia. Hän kuuli heidän puhuvan keskenään, mutta pitkään aikaan hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän muisti ne kauniit puvut, joita oli nähnyt äidin kirstussa ja joita ei kukaan tahtonut käyttää, ja hänestä tuntui siltä kuin nämä ihmiset olisivat olleet jotakin vanhaa kansaa, semmoisia, joita ei enää sataan vuoteen ole vaeltanut maan päällä.

Mutta nämä ajatukset vain välähtivät hänen päässään ja katosivat samassa, sillä hän näki kyllä, että nuo olivat eläviä ihmisiä. Hän oli tullut tätä ajatelleeksi vain siksi, että Siljanin kansa enemmän kuin kansa muualla oli puheenparsissaan ja puvuissaan säilyttänyt sitä, mikä on vanhanaikaista.

Poika huomasi heti, että ne, jotka istuivat tulen ääressä, puhuivat vanhoista asioista. He kertoivat, miten olivat eläneet nuoruutensa aikoina, kun heidän oli täytynyt vaeltaa muihin maakuntiin hankkiakseen työllään leipää kotiin. Hän kuuli monta kertomusta, mutta parhaiten hänen mieleensä tarttui, mitä eräs vanha nainen oli kokenut.

Vanhan Kirstin kertomus

"Isällä ja äidillä oli pieni talo Östbjörkassa, mutta meitä oli monta sisarusta; ja ajat olivat kovat, niin että kun minä olin tullut kuusitoistavuotiaaksi, täytyi minun lahteä kotoa. Meitä lähti liikkeelle parikymmentä tyttöä täältä Rättvikistä. Oli huhtikuun neljästoista päivä, kun minä ensi kerran lähdin Tukholmaan. Eväänä oli muutamia leipiä ja vasikan lapa ja vähän juustoa. Rahaa oli neljäkolmatta killinkiä. Olin pannut muun ruokani nahkalaukkuun ja lähettänyt sen edeltäpäin erään talonpojan mukana, jonka kuormassa menivät myöskin työvaatteeni.

"Niin astelimme siis kaikki kaksikymmentä tyttöä Falunin tietä. Taivalsimme kolme neljä peninkulmaa päivässä, ja Tukholmaan kesti matka seitsemän päivää. Se oli toista se kuin istuutua junaan, niinkuin saavat nykyajan tytöt, kun kuljetaan niin kauhean mukavasti kahdeksassa, yhdeksässä tunnissa.

"Kun me tulimme Tukholmaan, huusivat ihmiset toisilleen: 'Kas, tuolla tulee Taalain rykmentti.' Kuuluikin siltä kuin kokonainen rykmentti olisi marssinut esiin, sillä meillä oli korkeakorkoiset kengät, joihin suutari oli pannut viisitoista isoa naulaa. Sattui niinkin, että moni meistä kompastui ja keikahti kumoon, kun olimme tottumattomia kulkemaan mukulakivisillä kaduilla.

"Menimme taalalaismajataloon, jonka nimi oli 'Valkoinen hevonen' ja joka oli Suuren Saunakadun varrella. Moralaiset asuivat saman kadun varrella majatalossa, jonka nimi oli Iso Kruunu. Nyt oli kiireesti etsittävä työtä, sillä niistä neljästäkolmatta killingistä oli enää jäljellä vain kahdeksantoista. Yksi tytöistä sanoi minulle, että menisin kysymään työtä erään ratsumestarin luota, joka asuu Hornstullissa. Sain jäädä sinne ja kaivaa ja istutella hänen puutarhassaan neljä päivää. Neljäkolmatta killinkiä sain päivärahaa omissa ruoissani. Ei ollut minulla paljon syömistä, mutta kun herrasväen pikku tytöt näkivät, miten niukalti sitä oli, he juoksivat sisään ja pyysivät minulle keittiöstä ruokaa, niin että sain syödä vatsani täyteen.

"Sitten tulin erään rouvan luo, joka asui Norlanninkadun varrella. Siellä sain huonon asunnon ja rotat veivät sekä päähineeni että kaulahuivini ja söivät rei'ille nahkalaukkuni, niin että minun täytyi paikata se vanhalla kengänvarrella, jonka satuin saamaan. Siellä ei ollut työtä kuin kahdeksi viikoksi, ja sitten minun täytyi vaeltaa kotiin takaisin mukanani säästöinä kaksi riikintaalaria. Kotiin minä kuljin Leksandin kautta ja viivyin pari päivää kylässä, jota nimitettiin Rönnäsiksi. Siellä muistan ihmisten keittäneen velliä kauransekaisista akanajauhoista. Heillä ei ollut mitään muuta, ja hyvältä se maistui sekin nälänhädän aikoina.

"Ei ollut elämä kehuttavaa sinäkään vuonna, mutta minä sain kokea vieläkin kovempaa seuraavana vuonna. Nähkääs, minun täytyi taaskin lähteä liikkeelle, sillä muutoin ei niillä siellä kotona olisi ollut mistä elää. Pääsin kahden tytön mukana Hudiksvalliin, ja sinne oli neljäkolmatta peninkulmaa. Koko matkan meidän oli kannettava nahkasäkkiä selässämme, sillä nyt ei meillä ollut hevosta. Olimme toivoneet saavamme puutarhatyötä, mutta kun tulimme perille, oli vielä lunta joka paikassa, niin ettei ollut saatavana mitään työtä. Silloin minä menin maalle ja rukoilin kauniisti talonpoikaistaloissa, että antaisivat minulle jotakin tekemistä. Voi, hyvät ystävät, miten minä olin uupunut ja nälkäinen, kunnes tulin muutamaan taloon, johon sain jäädä karttaamaan villoja kahdeksasta killingistä päivältä. Mutta katsos, keväämmällä sain jo puutarhatyötä kaupungissa, ja siellä viivyin heinäkuuhun asti. Mutta silloin kävi koti-ikävä liian suureksi, ja minä lähdin takaisin Rättvikiin. Olin vasta seitsemäntoistavuotias. Kengät olivat kuluneet, niin että sain astua kaksikymmentäneljä peninkulmaa avojaloin. Mutta minä olin kuitenkin sydämestäni iloinen, sillä nyt minulla oli viisitoista riikintaalaria, ja pikku siskolleni oli minulla mukanani muutamia kovia nisuleipiä ja kääröllinen säästämiäni sokerinpaloja. Sillä kun joku oli antanut minulle kahvia kahden sokerinpalan kanssa, niin olin aina pannut toisen piiloon.

"Tässä te nyt istutte, tytöt, ettekä tiedä, miten paljon teidän pitäisi kiittää Jumalaa siitä, että hän on antanut parempia aikoja. Asia on niin, että siihen aikaan seurasi toinen nälkävuosi toistaan. Kaikki Taalainmaan nuori väki joutui matkustamaan raha-ansiolle. Minä matkustin seuraavana vuonna — oli vuosi 1847 — taas Tukholmaan ja sain työtä Stora Hornsbergin puutarhassa. Siellä meitä oli useampia tyttöjä, ja nyt meillä oli vähän parempi päiväpalkka, mutta säästää me saimme. Poimimme puutarhamaista vanhoja nauloja ja luita ja möimme niitä romukauppaan ja sillä rahalla me ostimme kivenkovia kannikoita, joita ne leipoivat sotamiehille ruunun leipomoissa. Heinäkuun lopulla minä taas lähdin kotiin auttaakseni elonkorjuussa. Sillä kertaa minulla oli kolmekymmentä riikintaalaria säästöä.

"Seuraavana vuonnakin täytyi minun lähteä ansaitsemaan. Silloin minä menin Stallmästaregårdiin, joka on Tukholman ulkopuolella. Sinä vuonna pantiin toimeen kenttäharjoituksia Lagårdsgärdetissä, ja ravintolanpitäjä lähetti minut palvelemaan keittiöön, jonka hän oli sijoittanut suureen kuormavaunuun. En koskaan unohda, vaikka tulisin sadan vuoden vanhaksi, miten sain soittaa paimentorvea kuningas Oskari ensimmäiselle. Ja hän lähetti minulle palkinnoksi kokonaisen riikintaalarin.

"Sitten minä olin monena kesänä soutajatyttönä Brunnsvikenissä ja soudin Albanon ja Hagan väliä. Se oli minun parasta aikaani. Meillä oli paimentorvet veneessä, ja välistä tarttuivat matkustajat itse airoihin ja antoivat meidän soittaa. Kun sitten soutaminen syksyllä päättyi, menin Uplantiin puimaan talonpoikien riihiä. Joulun aikaan minä tavallisesti palasin kotiin taskussani noin sadan taalarin säästö. Ja sitten minä olin ansainnut puimisella jyviä, jotka isä kävi noutamassa talvikelillä. Niin, nähkääs, jos emme minä ja sisareni olisi tuoneet kotiin rahaa, ei olisi ollut mistä elää. Sillä oman maan vilja oli jo lopussa minun kotiin tullessani, ja perunaa viljelivät ihmiset vain vähän siihen aikaa.

"Täytyi ostaa kauppiaalta jyviä, ja kun rukiit maksoivat neljäkymmentä riikintaalaria tynnöri ja kaurat kaksikymmentäneljä, niin täytyihän olla tarkkana. Minä muistan, että me usein vaihdoimme lehmän kauratynnöriin. Siihen aikaan leivottiin kauraleipää ja pantiin mukaan hienoksi hakattua olkea. Ei ollut helppoa nieleksiä tuommoista kauraleipää. Täytyi ryypätä vettä joka palan painimeksi, että se menisi alas.

"Sillä tavalla minä vaeltelin aina siihen vuoteen asti, jolloin menin naimisiin, ja se tapahtui vuonna 1856. Nähkääs, Jonista ja minusta oli tullut ystävät Tukholmassa. Kyllähän minä hiukan niinkuin pelkäsin lähtiessäni sinä vuonna kotiin, että kunhan eivät vain Tukholman tytöt vieroittaisi hänen ajatuksiaan minusta. Ne sanoivat häntä 'kauniiksi Joniksi' ja 'komeaksi taalalaispojaksi', sen minä kyllä tiesin. Mutta hänellä ei ollut mitään petosta sydämessään, ja kun hän oli säästänyt tarpeeksi, niin vietettiin häät.

"Sitten ei ollut huolista tietoa moneen vuoteen, mutta onnea ei kestänyt kauan. Vuonna 1863 kuoli Jon, ja minä jäin yksin viisine pienine lapsineni. Mutta ei meillä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta hätää, sillä nyt oli vähitellen tullut paremmat ajat Taalainmaahan. Nyt oli riittävästi perunoita ja jyviä. Oli ihan toista kuin ennen maailmassa. Minä hoidin itse niitä pieniä maatilkkuja, jotka olin perinyt, ja minulla oli oma tupa. Niin kuluivat vuodet ja lapset kasvoivat. Ne, jotka heistä ovat elossa, ovat hyvissä varoissa, Jumalan kiitos! He eivät voi oikein ajatellakaan, miten tiukassa taalalaisten leipä oli siihen aikaan, kun heidän äitinsä oli nuori."

Vanhus vaikeni. Hänen puhuessaan oli kokko sammunut, ja nyt nousivat kaikki ja sanoivat, että oli aika lähteä. Peukaloinen lähti jäälle noutamaan matkatovereitaan. Pimeässä juostessaan hän muisteli muutamia kohtia laulusta, jonka oli äsken kuullut laivasillalta; siinä laulettiin siitä, että vaikka Taalainmaassa elettiin köyhyydessä ja sekoitettiin pettua leipään, niin olivat mahtavat miehetkin turvautuneet köyhien taalalaisten apuun.

Nyt hän muisti, mitä oli lukenut Stuureista ja Kustaa Vaasasta. Hän oli aina ihmetellyt, miksi he hakivat apua juuri Taalain miehiltä, mutta nyt hän sen ymmärsi. Sillä siinä maassa, missä on tuommoisia naisia, siellä ei voi ajatellakaan miesten kukistamista.