XXXII

KIRKOT

Sunnuntaina toukokuun 1. p:nä.

Kun poika seuraavana päivänä heräsi ja solahti jäälle, ei hän voinut olla purskahtamatta nauruun. Yöllä oli tuiskuttanut melko lailla lunta ja tuiskutti yhä. Ilma oli täynnä valkoisia lumihiutaleita, ja ne olivat niin suuria, että olisi voinut luulla niitä kuoliaaksi jäätyneiden perhosten siiviksi. Jäällä oli lunta monen senttimetrin paksulta; rannat olivat valkeat, ja villihanhet niin lumen peitossa, että ne näyttivät kuin pieniltä kinoksilta.

Silloin tällöin liikahti Akka ja Yksi tai Kaksi, mutta nähtyään, että lumituiskua yhä jatkui, he pistivät pian päänsä siiven alle takaisin. He kai arvelivat, että tällaisella säällä ei voi tehdä muuta kuin nukkua; ja pojan mielestä he olivat oikeassa.

Muutamien tuntien kuluttua poika heräsi siihen, että Rättvikin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen. Nyt oli lakannut tuiskuttamasta, mutta pohjoisesta tuuli ankarasti ja jäällä oli pureva pakkanen. Hän ilostui, kun villihanhet vihdoinkin pudistivat lumen yltään ja lensivät maihin etsimään ruokaa.

Sinä päivänä oli ripillepäästö Rättvikin kirkossa, ja rippikoululaiset seisoivat kirkonmäellä pienissä ryhmissä puhellen keskenään. He olivat kaikki pukeutuneet pitäjän pukuun ja heidän vaatteensa olivat niin uudet ja kirjavat, että ne loistivat pitkän matkan päähän. "Rakas Akka muori, lentäkää hitaasti tässä", huusi poika, kun villihanhet lensivät sen paikan yli, "lentäkää hitaasti, että saan katsella tuota nuorisoa!" Se oli kai johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin paljon kuin voi ja lensi kolme kertaa kirkon ympäri. Ei ole helppo sanoa, kuinka olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki nämä nuoret pojat ja tytöt näin ylhäältä päin, oli hänestä kuin ei hän koskaan olisi nähnyt näin komeaa nuorisojoukkoa. "En osaa uskoa, että kuninkaan linnassa on hienompia prinssejä ja prinsessoja", hän ajatteli.

Lunta oli tullut oikein kosolta. Rättvikissä se peitti kaikki vainiot, eikä Akka keksinyt ainoaakaan peltoa, mihin olisi voinut laskeutua. Silloin hän ei miettinyt kauempaa, vaan lensi etelään Leksandia kohti.

Leksandista olivat kuten tavallisesti useimmat nuoret matkustaneet työn hakuun. Vanhat olivat jääneet kotiin, ja kun villihanhet tulivat lentäen, vaelsi pitkä jono vanhoja vaimoja kirkkoon vievää komeaa koivukujaa. He kävelivät, valkoisella maalla valkorunkoisten koivujen välissä ja olivat pukeutuneet valkoisiin lammasnahkaturkkeihin, valkoisiin nahkahameihin, keltaisiin esiliinoihin ja valkoisiin päähineihin, jotka oli kääritty valkoisen tukan ympärille.

"Rakas Akka muori", sanoi poika, "lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita vanhuksia!" Varmaankin se oli johtajahanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin koivujen yli. Ei ole helppo sanoa, kuinka olisi käynyt todellisuudessa, mutta poika ei ollut mielestään koskaan nähnyt niin älykkäitä ja viisaita vanhoja vaimoja. "Nämä vanhukset näyttävät siltä kuin heidän poikansa olisivat kuninkaita ja heidän tyttärensä kuningattaria", ajatteli poika.

Mutta Leksandissa ei ollut sen parempaa kuin Rättvikissäkään. Kaikkialla oli paksulti lunta, eikä Akalla ollut muut neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti Gagnefiin.

Gagnefissa oli haudattu ruumis ennen jumalanpalvelusta sinä pyhänä. Ruumissaatto oli tullut myöhään kirkkoon, ja sitten oli mennyt aikaa hautaamiseen. Kun villihanhet tulivat lentäen, eivät kaikki ihmiset vielä olleet menneet kirkkoon, vaan useita naisia käyskenteli, vielä kirkkomaalla hautoja katsellen. He olivat pukeutuneet vihreihin, punahihaisiin liiveihin, ja päässä heillä oli värilliset, kirjavatöyhtöiset huivit.

"Rakas Akka muori, lennä hitaasti tässä, että saan katsella noita emäntiä!" sanoi poika, ja varmaankin se oli villihanhen mielestä kohtuullinen pyyntö, sillä hän laskeutui hitaasti niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkkomaan yli. On vaikea sanoa miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika näki naiset näin ylhäältäpäin kirkkomaan puiden välistä, olivat ne hänestä kuin mitä ihanimpia kukkia. "Ne ovat kaikki ikään kuin olisivat kasvaneet kuninkaan puutarhassa", hän ajatteli.

Mutta ei ollut Gagnefissakaan ainoaakaan paljasta vainiota, eikä villihanhilla ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa etelää kohti Flodaan.

Flodassa olivat ihmiset jo kirkossa, kun villihanhet tulivat lentäen, mutta sinä päivänä oli morsiuspari vihittävä kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen, ja morsiussaattue oli asettunut kirkonmäelle. Morsiamella oli päässään kultakruunu hajallaan olevilla hiuksilla, ja siihen oli ripustettu koristeita ja kukkia ja kirjavia nauhoja niin paljon, että sitä katsoessa oikein koski silmiin. Sulhasella oli sininen pitkä takki, polvihousut ja punainen lakki. Morsiusneitosten liivit ja hameen helmat oli kirjailtu ruusuin ja tulppaanein, ja vanhemmat ja naapurit kulkivat saattueessa pukeutuneina pitäjänsä kirjaviin vaatteihin.

"Rakas Akka muori, lennä hitaasti, että ennätän katsella tuota nuorta väkeä!" pyysi poika, ja johtajahanhi laskeutui niin alas kuin uskalsi ja lensi kolme kertaa edestakaisin kirkonmäen ylitse. On vaikea sanoa, miten olisi ollut todellisuudessa, mutta kun poika katseli heitä ylhäältä, niin näytti hänestä, että niin ihanaa morsianta ja niin uljasta sulhasta ja niin komeata hääväkeä ei voi missään muualla olla. "Tuskinpa kuningas ja kuningatar linnassa käyskennellessään ovat hienompia kuin nämä", ajatteli hän.

Mutta täältä Flodasta villihanhet löysivät viimeinkin sulia peltoja, niin ettei heidän tarvinnut lentää edemmäksi ruokaa etsimään.