XXXIII
VEDENPAISUMUS
Pikkulinnut
Toukokuun 1.-4. p:nä.
Monena päivänä peräkkäin oli ollut mitä kauhein ilma Määlarin pohjoispuolella olevissa seuduissa. Taivas oli tasaisen harmaa, tuuli vinkui ja vettä satoi rankasti. Sekä ihmiset että eläimet tiesivät, ettei kesä tule ilman tämmöistä ilmaa, mutta se oli heistä sittenkin melkein sietämätöntä.
Kun oli satanut päivän, alkoivat lumet kuusimetsissä toden teolla sulaa, ja kevätpurot lähtivät liikkeelle. Kaikki pihalätäköt, ojien hidas vesi, ja vesi, joka nousi esiin mättäiden välistä soista ja hetteistä, kaikki oli liikkeellä ja koetti pyrkiä puroihin päästäkseen mereen.
Purot riensivät niin pian kuin suinkin Määlarin jokiin, ja joet tekivät parastaan viedäkseen veden paljouden Määlariin. Mutta silloin kaikki pikkujärvet loivat Uplannissa ja Bergslagenissa jääpeitteensä samana päivänä, niin että joet tulivat jäälauttoja täyteen ja nousivat nopeasti äyräittensä tasalle. Näin suurentuneet joet syöksyivät Määlariin, eikä kestänyt kauan, ennen kuin Määlariin oli tullut niin paljon vettä kuin siihen suinkin mahtui. Se alkoi virrata voimakkaasti laskuaan kohti, mutta Norrström on ahdas väylä, eikä se voinut päästää vettä niin pian kuin olisi tarvittu. Lisäksi oli vielä itätuuli, niin että merivesi vyöryi maata kohti ja seisoi estämässä virtaa, kun se tahtoi viedä suolatonta vettä Itämereen. Ja koska joet yhtä mittaa toivat uutta vetta Määlariin eikä Norrströmin virta vielä ehtinyt viedä sita pois, ei suuri järvi voinut muuta tehdä kuin tulvia rantojensa yli.
Se nousi hyvin hitaasti ja kuin vastenmielisesti, koska olisi tahtonut vahingoittaa kauniita rantojaan. Mutta kun ne melkein kaikkialla ovat matalat ja loivat, ei kestänyt kauan, ennen kuin vesi oli noussut monta metriä maalle, ja siinä oli tarpeeksi synnyttämään mitä suurinta häiriötä ja hätää.
Maalari on sangen omituinen järvi. Se on pelkkiä ahtaita selkiä, lahtia ja salmia: se ei missään levene laajoiksi, myrskyisiksi ulapoiksi; on kuin se ei olisi luotu muuta kuin huviretkiä ja purjehdusta ja iloisia kalastusmatkoja varten. Ja se on täynnä ihania lehtoisia saaria ja niemiä. Ei missään näy paljaita, autioita, tuulisia rantoja; on kuin ne eivät koskaan olisi ajatelleet kantavansa muuta kuin huvilinnoja, kesähuviloita, herrastaloja ja huvittelupaikkoja. Mutta kun se tavallisesti esiintyy näin ystävällisenä ja lempeänä, syntyy sitä suurempi meteli, kun se joskus keväällä panee pois hymyilevän ilmeensä ja näyttää voivansa toden teolla olla vaarallinen.
Kun se nyt näytti aikovan panna toimeen vedenpaisumuksen, niin ruvettiin kaikkia talviteloillaan olleita veneitä ja ruuhia kiireesti tilkitsemään ja tervaamaan, että ne olisivat valmiit työnnettäviksi vesille niin pian kuin suinkin. Pesulaiturit vedettiin maihin ja maantiesiltoja lujitettiin. Ratavartijat, joiden oli pidettävä silmällä semmoisia rautatielinjoja, jotka kulkivat rantoja pitkin, vaelsivat yhtä mittaa ratavallilla eivätkä uskaltaneet nukkua yöllä ei päivällä.
Talonpojat, joilla oli heiniä ja kuivia lehtiä matalissa saarissa, riensivät soutamaan ne maihin. Kalastajat ottivat pois rysänsä ja rihmansa, ettei tulva huuhtelisi niitä pois. Lauttapaikoissa tunkeili matkustavaisia: kaikkien, joiden oli mentävä kotiin tai kotoa pois, täytyi rientää niin kauan kun vielä voi päästä.
Tukholman seudulla, jossa rannat ovat täpösen täynnä kesäasuntoja, oli kovin kiire. Useimmat huvilat olivat kyllä niin korkealla, ettei niillä ollut mitään vaaraa, mutta niillähän oli jokaisella venehuone tai uimahuone, Ja ne oli pelastettava.
Mutta eivät ainoastaan ihmiset joutuneet sentähden hätään, että Määlari uhkasi nousta yli äyräittensä. Pitkin rantaa lenteli laumoittain pikkulintuja edestakaisin hädissään piipittäen. Kaikki ne, jotka asuivat ja pesivät ruohikossa, rantapensaikoissa tai matalilla rantaniityillä, olivat aivan suunniltaan hädästä. Toiset niistä olivat juuri saaneet pesänsä valmiiksi, toiset olivat jo munineet ja alkaneet hautoa, toisilla oli pojat, avuttomat untuvapojat — ja niiden joukosta kuului haikeinta välitusta.
Pikkulintujen näin lennellessä Ekolsundin lahdessa ja valitellessa sitä suurta vaaraa, joka uhkasi heidän kotejaan, tuli kettu hiipien rantaa pitkin. "Mikä hätänä, sirkut ja västäräkit?" kysyi kettu ja pysähtyi.
"Pii, pii, pii! Huonosti on asiat! Hätä on käsissä, tuho on tulemassa", piipittivät pikkulinnut. "Määlari repii meidän pesämme, Määlari huuhtoo pois meidän munamme, Määlari hukuttaa meidän poikasemme."
Kettu rupesi hieromaan nenäänsä etujalkaansa vasten, kuten hänen tapansa oli silloin, kun hän mietti jotakin. "Tunnen kyllä erään, joka voisi auttaa teitä", sanoi hän yht'äkkiä ja nosti päätään.
"Pii, pii, pii! Revon neuvo paha neuvo!" piipittivät kaikki pienet.
Kettu ei suuttunut; se vastasi lempeimmällä äänellään: "Minä kyllä ymmärrän, ettette te voi luottaa meihin kettuihin. Mutta ajatelkaahan nyt, pikkulinnut, ettei minulla ole mitään hyötyä siitä, että järvi hävittää teidän pesänne! Tehkää siis sanojeni mukaan. Lähettäkää liikkeelle joukostanne joku, joka lentää nopeasti ja näkee hyvin, ja antakaa sen hakea käsiinsä vanha villihanhi Akka Kebnekaiselainen, joka näinä päivinä on matkalla pohjoista kohti. Ja kun olette löytäneet hänet, niin kertokaa vain, miten on! Saatte nähdä, että hän auttaa teitä."
Pikkulinnut aavistivat kyllä, että ketun neuvoon kätkeytyi jokin ilkeä juoni, mutta suuressa hädässään he eivät voineet olla sitä noudattamatta. He lähettivät kaikille tahoille nopeimmat vakoojansa etsimään vanhaa villihanhea.
Mutta Akkaa ei ollut niinkään helppo löytää; ja tuli sekä puolipäivä että ilta, eikä ainoakaan etsijöistä ollut vielä palannut. Ja hetki hetkeltä Määlari vain nousi nousemistaan. Osa rantapajujen ja leppien rungoista oli jo veden alla. Vesi oli noussut jo puutarhoihinkin ja muokkaili omalla tavallaan hernepenkkejä, ja niissä ruispelloissa, joihin se kykeni nousemaan, se teki suurinta vahinkoa. Auringon laskiessa olivat jo matalimmilla paikoilla sijaitsevat pesät joutuneet perikatoon. Ja kaiken veden pinnalla keinuvan seassa näkyi myöskin pieniä harmaanvalkeita tai ruskeankirjavia munankuoria ja särkyneitä pikkulintujen pesiä.
Vesi nousi koko yön. Aamun tultua olivat vetelät niityt Gripsholmin ympärillä veden alla, niin että maan ja tuon suuren linnan välillä ei ollut ainoastaan kaitaista väylää, vaan myöskin leveitä salmia. Strängnäsissä muuttui kaunis rantakäytävä kuohuvaksi koskeksi, ja Västeråsissa valmistautuivat ihmiset kulkemaan venheillä teitä pitkin. Pari hirveä nähtiin uivan manterelle eräästä Määlarin saaresta, missä niiden talvellinen asuinpaikka oli joutunut veden alle. Kokonaiset halkopinot, lukemattomat tukkipuut ja lautat, suuri määrä kaljatynnöreitä ja vesiammeita oli joutunut vesiajolle; ja kaikkialla soutelivat ihmiset pelastuspuuhissa.
Ekolsundin lahden rannalla asuvat pikkulinnut pyrähtivät vähän väliä korkealle ilmaan nähdäkseen, eikö pelastajaa näkyisi. Viimein huomasikin muuan kiuru villihanhilauman, joka saapui nopeasti lentäen pohjoisesta päin. Ensin hän tuskin uskalsi puhuakaan siitä peläten silmiensä valehdelleen, mutta niin pian kuin hän oli varma asiastaan, remahdutti hän riemulaulun semmoisen, minkä ainoastaan kiuru voi laulaa.
Hetken kuluttua villihanhet laskeutuivat lepikkoon, jonka ympärillä lainehti harmaata, likaista vettä.
Ja nyt tuli Niilo Holgerinpojalle työtä. Valkoinen hanhikukko uiskenteli häntä kuljettaen pensaikossa; ja poika päästeli irti jokaisen linnunpesän, minkä sattui näkemään, ja vei ne maihin. Jollei hän ehtinyt pelastaa pesää, hän koetti ainakin pelastaa munat ja pojat.
Voi kuvitella, mikä elämä siitä syntyi rannalla. Pikkulinnut tulivat lentäen niin nopeasti, että ilma vinkui heidän ympärillään; ja kaikki ne huusivat ja pyysivät, että Peukaloinen tulisi pelastamaan heidän pesänsä. Ne, joiden pesät oli pelastettu, kiinnittelivät niitä minkä kerkesivät pensaihin, joiden luo poika oli ne pannut. Toiset rakensivat jo uusia pesiä pannakseen niihin pelastuneet poikasensa.
Tapahtui monta kertaa, kun poika tuli pienen pesän luo, joka oli joutumassa tulvan alle, että hän löysi siitä emolinnun, joka hädästä läähättäen makasi muniensa päällä ja joka varmaan olisi hukkunut, jollei poika olisi joutunut häntä pelastamaan.
Ja tuon tuosta sattui, että lintupari huusi: "Ei, älä välitä meistä, mene kiurujen luo ja auta heitä! Heillä on pesä täynnä untuvapoikasia!"
Pikkulinnuilla on kyllä vikansa heilläkin, mutta kun on kysymys pienistä avuttomista poikasista, he voivat osoittaa mitä suurinta mielen jaloutta. Tapahtui niinkin, että he kutsuivat luokseen Peukaloisen auttamaan rottia tai metsähiiriä, joilla maakoloissaan oli koko parvi alastomia ja sokeita pienokaisia.
Poika juoksi välistä melkein päätään myöten veteen, mutta hänellä oli niin paljon tekemistä, että hän pysyi lämpimänä. Päivä meni niin pian, ettei hän tiennyt, minne se oli huvennut. Vasta kun tuli ilta ja hän huomasi, kuinka uupunut oli, hän ymmärsi, kuinka paljon oli tehnyt työtä.
"Nyt sinä saat lopettaa täksi päiväksi", sanoi Akka nähdessään, että poika hoiperteli uupumuksesta. "On toki hyvä, että minulla on sinulle tarjottavana hyvä yösija."
Hjälstavikin joutsenet
Turvallisin nukkumapaikka, minkä Akka tunsi Määlarin seuduilla, oli
Hjälstavik, joka on Ekolsundsvikin sisin perukka.
Hjälstavikin lahdella on lakeat rannat ja matala vesi ja siinä on paljon ruohoja, kuten Tookernissa. Se ei ole läheskään niin suuri kuin tuo kuuluisa lintujärvi, mutta se on hyvä lepopaikka lentäville linnuille, koska se on ollut rauhoitettuna monta vuotta. Siinä näet asuu suuri joutsenkansa ja lähellä olevan vanhan kuninkaan kartanon Ekolsundin omistaja on kieltänyt kaiken metsästyksen lahdessa, etteivät joutsenet häiriintyisi ja pelästyisi.
Kun villihanhet laskeutuivat Hjälstavikiin, olivat kaikki siellä asustavat joutsenet itäisellä rannalla, jossa niillä oli paras tuulen suoja. Koko päivän olivat joutsenet olleet työssä rakentamassa pesiään vesikasvien varsista ja juurista, mutta illan hämärtyessä he olivat kokoontuneet huvittelemaan ja leikkimään.
Heitä oli monta sataa, ja he olivat asettuneet arvojärjestykseen: nuoret ja kokemattomat ulommaiseen kehään, vanhat ja viisaat sisemmäksi. Sisimpänä oli Päivärinta, joutsenten kuningas, ja Lumivalko, joutsenten kuningatar, jotka olivat kaikkia muita vanhemmat ja joista useimmat muut polveutuivat.
Päivärinta ja Lumivalko voivat kertoa niistä päivistä, jolloin heidän heimonsa joutsenia ei vielä elänyt kesyttöminä missään koko Ruotsissa, vaan ainoastaan kesyinä linnojen vallihaudoissa ja kanavissa. Mutta sitten muuan joutsenpari oli karannut vankeudesta ja asettunut Hjälstavikiin, ja niistä kahdesta polveutuivat kaikki ne joutsenet, jotka siellä nyt asuivat. Nyt oli kesyttömiä joutsenia monessa Määlarin lahdessa samoin kuin Tookernissa ja Hornborgajärvessä. Kaikki nämä uudisasukkaat olivat tulleet Hjälstavikistä, ja siellä asuvat joutsenet olivat hyvin ylpeitä siitä, että heidän sukunsa sillä tavalla levisi järvestä järveen.
Villihanhet olivat tulleet laskeutuneiksi läntiselle rannalle, mutta kun Akka näki, missä joutsenet olivat, lähti hän heti kohta uimaan heitä kohti. Hjälstavikissä ovat Päivärinta ja Lumivalko mielestään isäntäväkeä; he pahastuvat kovin, jolleivät ne muuttolinnut, jotka tahtovat levätä lahdessa, tule heitä tervehtimään ja pyytämään yösijaa.
Lähestyessään joutsenia Akka pysähtyi ja kääntyi katsomaan, uivatko hanhet suorassa linjassa ja yhtä suurten välimatkojen päässä toisistaan. "Uikaa nyt reippaasti ja kauniisti!" sanoi hän. "Älkää katsoko joutsenia kuin ette koskaan ennen olisi nähneet mitään niin kaunista, älkääkä välittäkö siitä, mitä he teille sanovat!"
Ei ollut Akka ensi kertaa tervehtimässä vanhaa joutsenherrasväkeä, ja tämä oli aina ottanut hänet vastaan sillä kunnioituksella, jota niin paljon matkustellut ja arvossa pidetty lintu kuin Akka on oikeutettu saamaan. Mutta Akkaa ei ollut koskaan miellyttänyt uida kaikkien niiden joutsenien lomitse, jotka olivat noiden kahden ympärillä. Ei koskaan tuntenut hän olevansa niin pieni ja harmaa kuin sattuessaan joutumaan joutsenien keskeen, ja ainahan niistä joku tuli maininneeksi sanan pari harmaista ja köyhistä. Mutta viisainta oli olla semmoisesta välittämättä ja kiiruhtaa vain ohi.
Tällä kertaa näytti kaikki käyvän aivan tavattoman hyvin. Joutsenet vetäytyivät hiljaisesti syrjään, ja villihanhet uivat näiden suurten valkoiselle välkkyvien lintujen reunustamaa kujaa pitkin. Oli hyvin kaunista katsella, miten he kelluivat siinä ja levittivät siipensä kuin purjeiksi näyttäytyäkseen vieraille oikein edukseen. He eivät tehneet ainoaakaan huomautusta, ja Akka oli oikein ihmeissään. "Päivärinta on varmaan saanut tietää heidän tyhmyyksistään ja sanonut heille, että heidän pitää käyttäytyä kohteliaasti", ajatteli johtajahanhi.
Mutta juuri kun joutsenet tällä tavoin koettivat parhaansa mukaan käyttäytyä siivosti, he huomasivat valkoisen hanhikukon, joka ui viimeisenä hanhirivissä. Silloin kulki hämmästyksen ja harmin kohahdus koko seurueen läpi; ja samassa oli hieno käytöskin tipotiessään.
"Mitä ihmettä?" huudahti yksi heistä. "Aikovatko villihanhet hankkia itselleen valkoisia höyheniä?"
"Älkää luulkokaan, että teistä silti tulee joutsenia!" huudettiin joka taholta.
He alkoivat huutaa kilpaa helein, voimakkain äänin. Oli mahdotonta selittää heille, että tämä oli kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia.
"Tuo on varmaankin itse hanhikuningas", he ivasivat.
"Eipä ole hävyttömämpää nähty."
"Ei se ole mikään hanhi, se on vain kesy ankka."
Suuri valkoinen muisti Akan käskyn, ettei saa olla tietävinään mistään, mitä kuuleekin. Hän oli vaiti ja ui niin reippaasti kuin voi, mutta siitä ei ollut apua. Joutsenet tulivat yhä hävyttömämmiksi. "Mikä sammakko sillä on selässään?" kysyivät he. "Ne varmaankin luulevat, ettemme näe sen olevan sammakko, kun se on ihmisten vaatteissa."
Joutsenet, jotka äsken olivat olleet niin kauniissa järjestyksessä, uivat nyt sikin sokin ja tunkivat toisia syrjään päästäkseen näkemään valkoista villihanhea.
"Ainakin tuon valkoisen hanhikukon pitäisi hävetä näyttäytymästä täällä meidän joutsenten joukossa."
"Se on kyllä yhtä harmaa kuin muutkin. Se on vain kastunut jonkun talonpojan maitoammeessa."
Akka oli juuri ehtinyt Päivärinnan luo ja alkanut puhua hänen kanssaan, kun tämä huomasi häläkän. "Mitä nyt? Enkö minä ole käskenyt teitä olemaan kohteliaita vieraille?" sanoi hän ja näytti tyytymättömältä.
Lumivalko, joutsenten kuningatar, ui pitämään kansaansa kurissa, ja Päivärinta kääntyi taas Akan puoleen. Silloin tuli Lumivalko takaisin ja näytti olevan hyvin kuohuksissaan. "Etkö voi saada heitä pitämään suutaan kiinni?" huusi joutsenkuningas hänelle.
"Siellä on valkoinen villihanhi", vastasi Lumivalko. "Onhan häpeä nähdä semmoista. En ollenkaan ihmettele, että he ovat niin suutuksissaan."
"Valkoinen villihanhi!" sanoi Päivärinta. "Sepä hullua. Se on liian hassua. Semmoista ei voi olla olemassa. Sinä olet varmaan erehtynyt."
Martti hanhikukon ympärillä kävi ahdinko yhä suuremmaksi. Akka ja muut villihanhet koettivat uida hänen luokseen, mutta heidät sysättiin syrjään, eivätkä he voineet päästä hänen avukseen.
Vanha joutsenkuningas, joka oli voimakkaampi kuin kukaan muu, lähti silloin nopeasti liikkeelle, työnsi kaikki muut syrjään ja tunkeutui valkoisen luo. Mutta kun hän näki, että siinä todellakin oli valkoinen hanhi, suuttui hän yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän sahähti vihasta, karkasi Martti hanhikukon kimppuun ja repäisi hänestä pari höyhentä. "Minä opetan sinua, villihanhi, tulemaan joutsenten luo tuolla tavalla kummitellen", sanoi hän.
"Lennä, Martti hanhikukko, lennä, lennä!" huusi Akka, sillä hän ymmärsi, että joutsenet tulisivat kynimään hänet paljaaksi, ja "Lennä, lennä!" huusi myöskin Peukaloinen. Mutta joutsenet olivat puristaneet hanhikukon väliinsä niin, ettei hän voinut siipeään liikauttaa. Ja joka taholta ojensivat joutsenet esiin voimakkan nokkansa repiäkseen hänen höyhenensä.
Martti hanhikukko puolustihe puremalla ja iskemällä parhaan kykynsä mukaan, ja muutkin villihanhet ryhtyivät taisteluun joutsenten kanssa. Mutta onhan selvää, kuinka tämä kahakka olisi päättynyt, elleivät villihanhet yht'äkkiä olisi saaneet apua.
Olipa muuan leppälintu huomannut, että hanhet olivat joutuneet pulaan; ja kohta hän päästi suustaan sen kimakan huudon, jonka pikkulinnut päästävät silloin kun haukka tai muu petolintu on ajettava pois. Ja tuskin oli huuto kuulunut kolmea kertaa, kun kaikki seudun pikkulinnut kiisivät nuolennopeasti meluavana laumana Hjälstavikiin.
Ja nämä pienet voimattomat raukat karkasivat joutsenten kimppuun. Ne kirkuivat heidän korvissaan, ne sokaisivat heidän silmänsä siivillään, panivat heidän päänsä pyörälle räpytyksellään ja saivat heidät ihan suunniltaan huutaessaan: "Hävetkää, joutsenet, hävetkää! Hävetkää, joutsenet, hävetkää!"
Pikkulintujen hyökkäys kesti vain pari lyhyttä hetkeä, mutta kun he olivat poissa ja joutsenet tulivat taas tuntoihinsa, näkivät he, että villihanhet olivat lähteneet lentoon ja leijailivat lahden toisella rannalla.
Uusi kahlekoira
Joutsenten kunniaksi on kuitenkin mainittava, etta kun villihanhet olivat päässeet pakoon, heidän ylpeytensä ei sallinut heidän lähteä takaa-ajoon. Villihanhet voivat siis rauhassa asettua nukkumaan kaislamättäälle.
Niilo Holgerinpoika oli kyllä väsynyt, mutta hän oli niin märkä ja nälkäinen, ettei sittenkään voinut nukkua. "Minun täytyy välttämättä päästä johonkin tupaan lämmittelemään", hän ajatteli.
Kun niinä päivinä kaikenlaisia kapineita uiskenteli veden pinnalla, oli semmoisen kuin Niilo Holgerinpojan helppo löytää jotakin, jonka päällä pääsisi maihin. Hän ei vitkastellut kauan, hyppäsi puupalan päälle, jonka tuuli oli kantanut kaislikkoon, sorkki vedestä kepakon ja alkoi matalassa vedessä työnnellä venettään maata kohti.
Tuskin hän oli päässyt rantaan, kun kuuli polskahduksen ihan vierestään. Hän oli hiljaa ja huomasi ensin naarasjoutsenen, joka hautoi suuressa pesässään ainoastaan muutaman metrin päässä siitä, missä hän oli, sitten hän näki ketun, joka oli astunut pari askelta veteen hiipiäkseen joutsenen pesälle. "Hei, hei, hei! Nouse ylös, nouse ylös!" kirkaisi poika ja sivalsi kepillään veteen, joutsen nousi, mutta kettu olisi kuitenkin voinut saavuttaa hänet, jos olisi vain tahtonut. Mutta hän jätti joutsenen rauhaan ja kääntyi sen sijaan poikaa vastaan. Peukaloinen näki ketun tulevan ja lähti livistämään maata kohti. Hänen edessään oli laajoja, tasaisia niittyjä. Hän ei nähnyt ainoaakaan puuta, johon olisi voinut kiivetä, ei reikää, johon olisi voinut piiloutua. Ei auttanut muu kuin juosta pakoon. Poika oli hyvä juoksija, mutta selväähän oli, ettei hän voisi kilpailla ketun kanssa, koska tällä ei ollut mitään kantamista. Vähän matkaa järvestä oli muutamia pieniä torppia, joiden ikkunoista tuikki tulta. Poika juoksi tietysti sinne päin, mutta hän kyllä ymmärsi, että ennen kuin hän ehtisi sinne, olisi kettu jo monta kertaa saavuttanut hänet.
Kettu oli jo kerran häntä niin lähellä, että jo luuli olevansa varma saaliistaan, mutta silloin heittäytyi poika nopeasti syrjään ja kääntyi takaisin lahdelle päin. Käänteessä meni ketulta vähän aikaa; ja ennen kuin hän uudelleen oli saavuttanut pojan, oli tämä jo rientänyt kahden miehen luo, jotka olivat olleet koko päivän järvellä pelastamassa tuuliajolle joutuneita tavaroita ja nyt olivat kotimatkalla.
Miehet olivat väsyksissä ja unissaan. He eivät olleet huomanneet poikaa eikä kettuakaan, vaikka nämä olivat juosseet aivan heidän edellään. Poika ei huolinut virkkaa mitään eikä pyytää heiltä apua, kulki vain ihan lähellä heitä. "Ei kettu nyt sentään uskaltane tulla ihmisten lähelle", ajatteli hän.
Mutta kohta hän kuuli, miten kettu tassutteli hänen takanaan. Se oli aivan oikein päätellyt, että miehet luulivat sitä koiraksi, koska se uskalsi tulla ihan lähelle heitä. "Mikä koira hiipii meidän perässämme?" sanoikin silloin toinen miehistä. "Tulee niin lähelle kuin tahtoisi purra." Toinen pysähtyi ja katsahti taakseen. "Tiehesi siitä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?" ärjäisi hän ja potkaisi kettua, niin että tämä lensi tien yli. Sitten pysyttelihe kettu parin askelen päässä, mutta seurasi kuitenkin koko ajan mukana.
Miehet saapuivat pian torppien luo ja menivät erääseen tupaan. Poika oli aikonut livahtaa heidän kanssaan tupaan, mutta tultuaan porstuan rappusille hän näki suuren, komean, pitkävillaisen kahlekoiran hyökkäävän kopistaan tervehtimään isäntäänsä. Silloin poika äkkiä muutti mielensä ja jäi ulos.
"Kuulehan, kahlekoira!" sanoi hän hiljaa niin pian kuin miehet olivat vetäneet oven kiinni. "Mahtaisitkohan sinä auttaa minua pyydystämään kettua tänä yönä?"
Kahlekoiralla oli huonot silmät ja hän oli ärtynyt ja äkiintynyt siitä, että häntä pidettiin sidottuna. "Kuinkas minä voisin pyydystää ketun?" hän haukkui vihoissaan. "Mikä sinä olet, joka tulet tänne pitämään minua pilkkanasi? Tulehan vain lähelle, niin saat nähdä, ettei minun kanssani ole hyvä leikkiä laskea!"
"En minä pelkää sinua", sanoi poika ja juoksi koiran luo. Nähdessään hänet koira hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.
"Minä olen se, jota kutsutaan Peukaloiseksi ja joka matkaa maita mantereita villihanhien seurassa", sanoi poika. "Etkö ole koskaan kuullut minusta puhuttavan?" — "Varpuset ovat kyllä viserrelleet sinusta joskus", sanoi koira. "Kokoiseksesi olet tainnut toimittaa aimo asioita." — "Onhan minun käynyt hyvin tähän saakka", sanoi poika, "mutta nyt lienee tuhoni tullut, jollet sina rupea minua auttamaan. Kettu on kintereilläni. Se seisoo ja kurkistelee tuolla nurkan takana." — "Totta vieköön minä tunnen hänen hajunsa", sanoi kahlekoira. "Siitä me pian pääsemme." Ja kahlekoira hyökkäsi eteenpäin niin pitkälle kuin kahleeltaan pääsi ja haukkui ja rähisi pitkän aikaa.
"Nyt se ei luulemma näyttäydy enää tänä iltana", sanoi koira. — "Ei se kettu taida haukusta hätkähtää", sanoi poika. "Se on täällä kohta taas, ja hyvä olisi, jos se palaisi, sillä minä olen päättänyt, että sinun pitää ottaa se kiinni." — "Joko sinä taas alat kujeilla minun kanssani!" sanoi koira. — "Tulehan kanssani koppiin, niin ettei kettu meitä kuule", sanoi poika, "niin sanon, miten sinun on tehtävä!"
Poika ja kahlekoira ryömivät koppiin ja kuiskailivat siellä.
Hetken kuluttua pisti kettu kuononsa nurkan takaa, ja kun kaikki oli hiljaista hän hiipi pihalle. Hän seurasi pojan jälkiä aina koirankopille asti ja istuutui sitten vähän matkan päähän miettimään, miten saisi koiran ulos. Yht'äkkiä pisti kahlekoira päänsä kopista ja murisi ketulle. "Mene tiehesi! Muuten minä tulen ja otan sinut." — "Kyllä minä tässä istun niin kauan kuin itse tahdon", sanoi kettu. — "Mene tiehesi!" murahti koira vielä kerran. "Muuten olet tänä yönä ollut viimeistä kertaa metsästämässä." Mutta kettu vain nauraa irvisteli eikä väistynyt vähääkään. "Kyllä minä tiedän, kuinka pitkälle sinun kahleesi ulottuu", hän sanoi. — "Minä olen varottanut sinua kahdesti", sanoi koira ja tuli kopista. "Nyt saat syyttää itseäsi."
Samassa hän heittäytyi pitkässä laukassa kettua kohti ja saavutti tämän aivan helposti, irti kun oli. Poika oli näet avannut hänen kaulahihnansa.
Syntyi taistelu, mutta se päättyi pian. Koira voitti, kettu kellotti maassa eikä uskaltanut liikahtaakaan. "Niin, pysy vain siinä!" sanoi koira. "Muuten minä puraisen sinut kuoliaaksi." Ja hän tarttui kettua niskaan ja kiskoi koppiinsa; ja siellä poika pani kaulahihnan kaksin kerroin ketun kaulaan ja tiukotti sitä niin, että otus oli lujasti kiinni. Ja hänen sitä tehdessään täytyi ketun maata ihan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan.
"Nyt minä toivon, Smirre kettu, että sinusta tulee hyvä kahlekoira", sanoi poika toimitettuaan tehtävänsä.