XXXIV
TARU UPLANNISTA
Torstaina toukokuun 5. p:nä.
Seuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko aamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo Holgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.
Mutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein ilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi Määlarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen pelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.
Hän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle, kun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua, joka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin murheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja alkoivat puhua onnettomuudestaan.
"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme tänäkään päivänä", sanoi toinen lapsista. — "Niin, ja entä isä sitten", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että he pillahtivat itkemään.
Peukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä jollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli ystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.
"Mitä ne nämä lapset itkevät?" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset kertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt heitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.
"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?" kysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko Uplanti.
"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista", sanoi mummo, "mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä maasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut kuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen muistanut kaiken ikäni."
"Niin, äiti sanoi", alkoi mummo ja istuutui kivelle lasten viereen, "äiti sanoi, että kauan, kauan sitten oli Uplanti Ruotsin köyhin ja vähäpätöisin maakunta. Ei siinä ollut muuta kuin laihoja savipeltoja, joihin oli siroteltu pieniä matalia kivimäkiä, ja lienee niitä monessa paikassa vielä tänäkin päivänä, vaikk'emme me, jotka asumme täällä Määlarin rannoilla, niitä näe.
"No niin, mistä lieneekään johtunut, joka tapauksessa on varmaa, että täällä oli köyhää ja surullista. Uplannista tuntui siltä, että muut maakunnat katselivat häntä kuin mitäkin hylkyä, ja sellainen alkaa lopulta harmittaa. Eräänä päivänä hän suuttui ja sydäntyi oloonsa ja elämäänsä, heitti repun selkäänsä ja otti kepin käteensä ja lähti kerjäämään niiltä, joilla oli paremmat päivät.
"Uplanti kulki ensin etelää kohti aina Skooneen asti; ja sinne tultuaan hän alkoi valittaa köyhyyttään ja pyytää maata. 'Eihän tässä enää tiedä mitä antaa millekin kerjäläiselle', sanoi Skoone. 'Mutta annahan olla! Olen tässä juuri kaivanut pari lantakaivoa. Saat ottaa muutamia turpeita kaivon reunalta, mikäli niistä on sinulle hyötyä.'
"Uplanti kiitti ja otti ja meni sitten Länsi-Göötanmaalle. Sielläkin hän ruikutti köyhyyttään ja pyysi maata. 'Maata en sinulle anna', sanoi Länsi-Göötanmaa. En anna minä kenellekään kerjäläiselle palaakaan lihavista pelloistani. Mutta sinä voit saada jonkin pienen jokeni, joita on täällä tasangollani, jos sinulle siitä on vähänkin hyötyä.'
"Uplanti kiitti ja otti vastaan ja poikkesi nyt Hallantiin. Siellä hän alkoi uudelleen valitella köyhyyttään ja pyytää maata. 'Minä en ole rikkaampi kuin sinäkään', sanoi Hallanti, 'ja sentähden ei minun pitäisi sinulle antaa mitään. Mutta sinä voit vääntää maasta joitakin kivimäkiä ja viedä mennessäsi, jos luulet sen kannattavan.'
"Uplanti kiitti ja otti ja ponnisteli Bohuslääniä kohti Siellä hän sai poimia säkkiinsä niin monta alastonta karia kuin mieli teki. 'Eiväthän nämä juuri miltään näytä, mutta ne ovat hyvät olemassa tuulen suojana', sanoi Bohuslääni. 'Niistä voi olla sinulle hyötyäkin, koska olet kotoisin meren rannalta kuten minäkin.'
"Uplanti oli kiitollinen kaikesta siitä mitä sai; eikä hän hylkinyt mitään, vaikka joka paikasta sai vain semmoista, jota muut eivät luulleet tarvitsevansa. Vermlanti heitti hänelle vähän kallioperäistä maata. Vestmanlanti antoi muutamia harjujaan. Itä-Göötanmaa lahjoitti palan jylhää Kolmårdenia, ja Smoolanti poimi pyytäjän säkin täyteen soita ja kiviraunioita ja kanervakankaita.
"Sörmlanti ei tahtonut antaa muuta kuin pari Määlarin lahtea, ja Taalainmaa ajatteli samalla tavalla, ettei sopinut antaa maata, mutta lupasi Uplannille palasen Taalainjokea.
"Viimeksi hän sai Närkeltä muutamia vesiperäisiä niittyjä Jälmarin rannalta, ja nyt oli Uplanti saanut säkkinsä niin täyteen, ettei hän enää uskonut olevan tarpeellista mennä edemmäksi.
"Tultuaan kotiinsa ja poimittuaan esiin kaikki mitä oli kerännyt, oli Uplanti omasta mielestäänkin saanut kauhean paljon tyhjää rojua, ja hän huokasi haikeasti eikä oikein ymmärtänyt, kuinka voisi käyttää hyödykseen kaikkia näitä lahjoja.
"Vuodet vierivät, ja Uplanti käyskenteli kotonaan ja järjesteli ja lajitteli, ja viimein hän oli päässyt niin pitkälle kuin oli tahtonut.
"Siihen aikaan ruvettiin Ruotsissa tuumimaan, missä kuninkaan ja kaikkien hänen miestensä oli asuttava, ja kaikki maakunnat kokoontuivat siitä keskustelemaan. Selväähän oli, että jokainen tahtoi kuninkaan luokseen ja siitä tuli pitkä jupakka. 'Minun mielestäni on kuninkaan asuttava siinä maakunnassa, joka on viisain ja kyvykkäin', sanoi Uplanti, ja se oli kaikkien mielestä viisas neuvo. He hajaantuivat tehtyään sen päätöksen, että se maakunta, joka voi osoittaa olevansa viisain ja kyvykkäin, saa kuninkaan luokseen.
"Tuskin kaikki maakunnat olivat ennättäneet kotiinsa, kun tuli sana Uplannilta, että he saapuisivat pitoihin hänen luokseen. 'Vähän taitaa tuolla olla tarjottavaa', sanoivat muut maakunnat, mutta tulivat kuitenkin kesteihin.
"Mutta kun he tulivat perille, niin he aivan hämmästyivät näkemästään. Siinä oli Uplanti, sisämaa täynnä komeita taloja ja kyliä, ja rannikko täynnä kaupunkeja, ja kaikki vedet, jotka sitä ympäröivät, täynnä laivoja.
"'On häpeä kulkea kerjuulla, kun on itsellään niin paljon hyvää', sanoivat muut maakunnat.
"'Olen kutsunut teidät tänne kiittääkseni teitä lahjoistanne', sanoi Uplanti ja jatkoi: 'sillä teidän ansiotanne on, että minä voin tulla toimeen.
"'Ensi töikseni minä kotiin tultuani johdin Taalainjoen omalle alueelleni ja toimitin niin, että sen täytyi muodostaa kaksi komeaa putousta: toisen Söderforsissa ja toisen Älvkarlebyssä. Joen eteläpuolelle, Dannemoran luo, minä panin kalliopohjan, jonka olin saanut Vermlannilta, ja silloin minä huomasin, ettei Vermlanti ollut oikein katsonut, mitä antoi, sillä vuori oli parasta rautamalmia. Ylt'ympäri minä istutin metsän, jonka olin saanut Itä-Göötanmaalta, ja kun nyt samassa paikassa oli sekä malmia että sysimetsää ja vesivoimaa, niin tulihan siitä väkisinkin rikas vuorikaivosseutu.
"'Kun olin saanut kaikki näin hyvään järjestykseen ylhäällä pohjolassa, oikaisin suoraksi nuo länsigöötanmaalaiset harjut ja venyttelin niitä niin, että ne ulottuivat aina Määlariin asti ja muodostivat siellä niemiä ja saaria, jotka alkoivat vihertää ja joista on tullut kauniita kuin puutarhoja. Mutta järvet, jotka Sörmlanti oli antanut minulle, minä vedin kauas sisämaahan, jotta siellä voisi syntyä laivaliikennettä ja jotta sieltä voitaisiin päästä muun maailman yhteyteen.
"'Kun olin saanut työni pohjoisessa ja etelässä valmiiksi, menin itäiselle rannalle ja otin kaikki ne teiltä saamani paljaat karit ja kivimäet ja kanervikkokankaat ja alastomat maat ja nakkasin ne mereen. Ja niistä syntyivät kaikki saareni, ja niistä on minulla kalastusta ja laivaliikennettä ajatellen ollut niin paljon hyötyä, että pidän niitä parhaana omaisuutenani.
"'Sitten ei minulla ollut lahjoista paljon muuta jäljellä kuin ne mättäät, jotka olin saanut Skoonelta, ja ne minä panin alueeni keskelle, ja siitä syntyi tuo viljava Vaksla-tasanko. Ja sen hidasjuoksuisen joen, jonka olin saanut Länsi-Göötanmaalta, minä johdin tasangon halki, jotta se sitä myöten pääsisi helposti Määlarin vesiin.'
"Nyt toiset maakunnat ymmärsivät, kuinka kaikki oli käynyt, ja vaikka heitä vähän harmitti, täytyi heidän myöntää, että Uplanti oli taitavasti järjestänyt asiansa. 'Olet saanut paljon aikaan pienillä keinoilla', sanoivat maakunnat. 'Sinä olet meistä sekä viisain että kyvykkäin.'
"'Paljon kiitoksia sanoistanne!' sanoi Uplanti. 'Koska noin sanotte, niin minä siis saan kuninkaan ja pääkaupungin luokseni.'
"Taas harmitti toisia maakuntia hiukan, mutta päätöksessä oli pysyttävä.
"Ja Uplanti sai kuninkaan ja pääkaupungin ja siitä tuli maakuntien ensimmäinen; ja se oli oikein ja kohtuullista, sillä äly ja kyky se tekee kerjäläisistä ruhtinaita vielä tänäkin päivänä."