XXXV

UPSALASSA

Ylioppilas

Torstaina toukokuun 5. p:nä.

Siihen aikaan, kun Niilo Holgerinpoika matkasi maita mantereita villihanhien seurassa, oli Upsalassa nuori, reipas ylioppilas. Hän asui pienessä ullakkokamarissa ja oli niin säästäväinen, että ihmiset sanoivat hänen elävän tyhjästä. Hän harjoitti opintojaan suurella innolla ja valmistui pikemmin kuin kukaan muu. Mutta hän ei kuitenkaan ollut mikään kirjatoukka, vaan osasi pitää hauskaa toveriensa seurassa. Hän oli juuri semmoinen kuin ylioppilaan tulee olla. Hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin ehkä se, että hän oli hiukan hemmoteltu, menestynyt kun oli. Mutta semmoistahan voi sattua parhaimmallekin. Onnea ei ole niinkään helppo kantaa, ei varsinkaan nuoruudessa.

Eräänä aamuna herättyään hän loikoi vuoteessaan ja ajatteli, kuinka hyvin hänen oli käynyt. "Kaikki ihmiset suosivat minua, sekä toverit että opettajat", hän sanoi itsekseen. "Ja kuinka mainiosti ovatkaan opintoni sujuneet! Tänään minä menen viimeiseen tutkintoon, ja sitten olen pian valmis. Ja kun vain valmistun aikanani, saan heti paikan ja hyvän palkan. On ihmeellistä, miten hyvä onni minulla on. Mutta minähän hoidankin asiani niin hyvin, että minun täytyy väkisinkin onnistua."

Upsalan ylioppilaat eivät istu luokkahuoneissa lukemassa monta yhdessä niinkuin koululapset, vaan he opiskelevat erikseen, kukin kotonaan. Kun he ovat lukeneet yhden aineen valmiiksi, he menevät professorin luo kuulusteltaviksi koko aineesta yhdellä kertaa. Sellaista kuulustelua sanotaan tutkinnoksi ja tänään oli ylioppilaan suoritettava viimeinen ja vaikein tutkinto.

Pukeuduttuaan ja syötyään aamiaisensa hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen luodakseen vielä viimeisen silmäyksen kirjoihinsa. "Olen niin hyvin valmistautunut, että tämä katseleminen oikeastaan on aivan turhaa", ajatteli ylioppilas, "mutta jospa minä nyt pänttään päähäni viimeiseen asti, niin ei minulla ole mitään katumista."

Ei hän ollut kauankaan lukenut, kun koputettiin ovelle, ja sisään astui ylioppilas, jolla oli paksu käärö kainalossa. Se ylioppilas oli aivan toisenlainen kuin kirjoituspöydän ääressä istuva. Hän oli ujo ja arka ja näytti nukkavierulta ja köyhältä. Hän oli sellainen, joka ymmärsi kirjoja, mutta ei mitään muuta. Hänen sanottiin olevan hyvin oppinut, mutta hän oli niin arka ja ujo, ettei hän koskaan uskaltanut mennä tutkintoon. Kaikki luulivat, että hänestä tulee sellainen yli-ikäinen ylioppilas, joka jää Upsalaan vuosikausiksi ja lukee ja lukee eikä koskaan tule miksikään.

Nyt hänellä oli semmoista asiaa, että hän pyysi toveriaan lukemaan kirjan, jonka hän oli itse kirjoittanut. Se ei ollut painettu, vaan ainoastaan käsin kirjoitettu. "Tekisit minulle suuren palveluksen, jos vähän vilkaisisit tätä ja sanoisit kelpaako se mihinkään", sanoi hän.

Ylioppilas, se jolla oli niin hyvä onni kaikessa, ajatteli: "Eikös ole totta niinkuin sanoin, että kaikki minua suosivat? Tuossa tulee nyt tuokin erakko, joka ei ole saanut näytetyksi teostaan kenellekään muulle ja tahtoo, että minä sitä arvostelisin."

Hän lupasi lukea käsikirjoituksen niin pian kuin suinkin, ja toinen asetti sen kirjoituspöydälle hänen eteensä. "Sinun pitää säilyttää tätä huolellisesti", hän sanoi. "Minä olen kirjoittanut tätä viisi vuotta, ja jos se häviää, en voi kirjoittaa sitä uudelleen." — "Ei sille täällä minun luonani mitään tapahdu", sanoi ylioppilas, ja vieras lähti.

Yhoppilas alkoi silmäillä paksua paperikääröä. "Mitähän se on mahtanut näperrellä ja laitella", sanoi hän. "Vai niin, oikein Upsalan kaupungin historian! Sehän kuuluu oikein komealta!"

Kas, oli niin että tämä yhoppilas rakasti Upsalaa enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa, ja hän oli utelias lukemaan, mitä vanha ylioppilas oli kirjoittanut kaupungista. "Kun oikein ajattelen, voin lukea hänen historiansa heti paikalla", hän tuumi. "Ei viime hetkessä pänttääminen kuitenkaan mitään auta. Ei sitä silti käy sen paremmin, kun tulee professorin eteen."

Ylioppilas luki eikä nostanut silmiään paperiarkeista, ennen kuin oli päässyt viimeisen lehden loppuun. Lopettaessaan hän oli varsin tyytyväinen. "Katso vain!" hän myhäili. "Onpas se mies oppinut. Tämän kirjan ilmestyttyä on hänen tulevaisuutensa taattu. On hauska sanoa hänelle, kuinka hyvä se on."

Käsikirjoitus oli irtonaisia paperiliuskoja, hän kokosi ne ja asetti pöydälle. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä kuuli kellon lyövän.

"Kas vain! On aika lähteä professorin luo", hän tuumi ja riensi noutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein sattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät kiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.

Ovessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään jättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli sekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki käsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän harppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei enää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli enää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja kattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen paperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen juhlallisesti. "Eikö tuo ole korppi?" ajatteli ylioppilas. "Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta."

Hän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi voinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi ollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava omia asioitaan. "Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni", hän ajatteli.

Hän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli hävinnyt käsikirjoitus mielessä. "Tämä on hyvin harmillinen juttu", hän mietti. "Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire."

Professori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan irti käsikirjoituksesta. "Mitäs se sanoikaan, miesparka?" hän ajatteli. "Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä jaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan rohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt."

Hän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa olivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi, vielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista tietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.

Tultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. "Nyt minä menetän paikkani", hän ajatteli, "ja se on tuon vanhan ylioppilaan syy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta niin sitä käy, kun tahtoo olla avulias."

Samassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa. Hän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli koettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä mitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan ja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli hänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta kuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä enemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut mitään. "Minulla oli tentti", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen sanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että teos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan mihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan: "Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä enää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä ajattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en tahdo sitä enää nähdä."

Hän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut, vaan meni kotiinsa.

Siellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään käsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni talojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt lehteäkään.

Etsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että päätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen vanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin kirjastaan.

"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä", sanoi ylioppilas lyhyesti ja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta, ennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan kalpeaksi. "Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se kelpaa!" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että ylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.

Ylioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka mitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. "Missä sinä olet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?" sanoivat toverit. — "Oliko tänään kevätjuhla?" ihmetteli yhoppilas. "Sen minä ihan unohdin."

Hänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse nuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään, vaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle kovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä tyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli ollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?

Hän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta silloin sanoi toinen hänen ystävistään: "Taitavat olla huonosti sen Stenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan — hän on sairastunut tänä iltana." — "Ei kai se ole mitään vaarallista?" kysyi ylioppiias nopeasti. — "Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut pahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori epäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan siinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi."

Hetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi vuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan ankaran kohtauksen jälkeen. "Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi", sanoi ylioppilas. "Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin hyvää."

Vanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. "Miksi olit niin kummallinen iltapäivällä?" — "Olin huonolla tuulella, kun olin saanut reput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni. Olin kovin tyytyväinen teokseesi."

Sairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että ylioppilas koetti salata häneltä jotakin. "Tuon sinä sanot vain siksi, että olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua." — "En suinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma." — "Etkö todellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?" — "Enhän minä toki ole hullu." — "Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä hävittänyt, niin minä uskon!" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin heikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa uudistuvan.

Ylioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta käteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja sanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden, että oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.

Kun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. "Olet kiltti, oikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi! Ymmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen sentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää. Pelkäät, etten jaksa sitä kestää."

Ylioppilas vannoi ja vakuutti puhuneensa totta, mutta toinen oli itsepäinen eikä ottanut uskoakseen. "Jos voisit antaa minulle käsikirjoituksen, niin minä uskoisin", sanoi hän.

Hän tuli yhä sairaammaksi, ja ylioppilaan täytyi lopulta mennä tiehensä, kun näki, että toisen tila hänen tähtensä vain paheni.

Kun hän tuli kotiin, painosti ja väsytti häntä niin, että hän tuskin pysyi pystyssä. Hän keitti teetä ja meni sitten nukkumaan. Vetäessään peitettä päälleen hän ajatteli, miten onnellinen oli ollut vielä aamulla. Paljon hän oli itse menettänyt, mutta sen hän vielä voi kestää. "Pahinta on, että minun täytyy elämäni kaiken ajatella sitä, että olen ollut syynä toisen ihmisen onnettomuuteen", hän mietti.

Hän ei uskonut saavansa unta sinä yönä. Mutta merkillistä kyllä hän nukkui heti laskettuaan päänsä tyynylle. Ei hän edes ehtinyt ennen nukkumistaan sammuttaa lamppua, joka paloi yöpöydällä hänen vieressään.

Kevätjuhla

Mutta nyt tapahtui niin, että ylioppilaan nukkuessa seisoi pieni peukaloinen, joka oli sonnustautunut keltaisiin nahkahousuihin, vihreihin liiveihin ja valkoiseen suippolakkiin, katolla hänen ullakkokamarinsa ikkunan edessä ja ajatteli, että olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut olla tuon toisen sijassa, joka makasi huoneessa vuoteessaan.

Siihen, että Niilo Holgerinpoika, joka pari tuntia sitten oli selällään loikoen lepäillyt muutamalla mättäällä Ekolsundin lahden pohjukassa, nyt oli Upsalassa, oli syynä Bataki, korppi, joka oli houkutellut hänet seikkailumatkalle.

Poika ei ollut odottanut mitään niin vähän kuin tätä. Hän oli maannut mättäällä ja tuijottanut taivaalle ja nahnyt Batakin lentävän ylhäällä kiitävissä pilvissä. Poika olisi mieluimmin pysynyt piilossa, mutta Bataki jo huomannut hänet, ja tuokion kuluttua korppi oli ollut hänen luonaan ja alkanut jutella kuin paras ystävä.

Vaikka Bataki oli olevinaan hyvin synkkä ja juhlallinen, oli poika kuitenkin huomannut, että hänen silmistään välkkyi veitikka. Hänestä tuntui kuin korppi olisi tullut tekemään hänestä pilaa, ja hän oli päättänyt olla ollenkaan välittämättä siitä, mitä tämä sanoi.

Korppi oli sanonut kyllä ajatelleensa, että hänen pitäisi antaa Peukaloiselle jotakin korvaukseksi siitä, ettei voinut ilmaista, missä vanhemman jätittären perintöosa oli, ja sentähden hän nyt tuli ilmoittamaan hänelle toista salaisuutta. Bataki näet sanoi tietävänsä, kuinka semmoinen, joka oli loihdittu kuin Peukaloinen, taas voisi tulla ihmiseksi.

Korppi, tarjottuaan tämmöisen syötin, oli luullut pojan heti tarttuvan onkeen. Mutta sen sijaan poika oli vastannut välinpitämättömästi, että hän kyllä tiesi pääsevänsä takaisin ihmiseksi, jos vain voi viedä valkoisen hanhikukon vahingoittumattomana ensin Lappiin ja sitten takaisin Skooneen.

"Sinä tiedät, ettei ole helppoa viedä hanhikukkoa koko maan läpi", oli Bataki sanonut. "Sinun olisi kyllä hyvä tietää toinenkin keino, ellet onnistuisi. Mutta jollet tahdo mitään tietää, niin minä kyllä pidän suuni kiinni." Ja sitten poika oli vastannut, että Bataki kyllä sai, jos tahtoi, ilmaista hänelle salaisuuden.

"Sen minä teenkin", oli Bataki sanonut, "mutta vasta sopivassa tilaisuudessa. Istu selkääni ja tule kanssani huviretkelle, niin saamme nähdä, ilmaantuuko sopivaa tilaisuutta!" Silloin poika oli taas alkanut epäröidä, sillä hän ei oikein luottanut Batakiin. "Sinä et näy uskaltavan antautua minun haltuuni", sanoi korppi. Mutta poika ei sietänyt kuulla sanottavan, että hän pelkää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli korpin selässä.

Bataki oli vienyt hänet Upsalaan. Siellä hän oli asettanut hänet eräälle katolle, kehoittaen häntä katselemaan ympärilleen; ja sitten hän oli kysynyt, kenen hän luuli tässä kaupungissa asuvan ja tätä hallitsevan.

Poika oli silmäillyt kaupunkia. Se oli aika suuri ja komea ja oli keskellä aavaa, viljeltyä tasankoa. Siina oli monta uljasta, upeaa taloa, ja eräällä harjulla oli luja, kivestä rakennettu linna, jossa oli kaksi tukevaa tornia. "Täällä kai asuvat kuningas ja hänen miehensä", oli hän sanonut.

"Ei ole aivan huonosti arvattu", oli korppi vastannut. "Tämä on ennen vanhaan ollut kuninkaan kaupunki, nutta nyt on sen komeus lopussa."

Poika oli silmäillyt ympärilleen vielä kerran; ja silloin hän oli katsellut varsinkin suurta tuomiokirkkoa, jonka korkeat tornit, kauniit ovet ja koristellut seinät välkkyivät illan paisteessa. "Kenties piispa ja hänen pappinsa asuvat täällä?" oli hän kysynyt.

"Ei ole aivan väärin arvattu", oli korppi vastannut. "Täällä on kerran maailmassa asunut arkkipiispoja, jotka olivat yhtä mahtavia kuin kuninkaat, ja täällä asuu vielä tänäkin päivänä arkkipiispa, mutta ei hänkään enää täällä hallitse."

"Silloinpa en tiedä, mitä keksisin", oli poika sanonut. — "Oppi se asuu ja hallitsee tässä kaupungissa, ja nuo suuret rakennukset, joita on kaikkialla, on rakennettu hänelle ja hänen kansalleen", oli korppi sanonut.

Poika ei tahtonut oikein uskoa. "Tule, niin saat nähdä!" oli Bataki kehoittanut, ja sitten he olivat käyneet katsomassa noita suuria taloja. Ikkunat olivat olleet avoinna monessa paikassa. Poika oli pistäytynyt useassa talossa, ja hän oli nähnyt, että korppi oli ollut oikeassa.

Bataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja kivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen yliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli lentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi, ja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet yli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja he olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli tähdättynä taivasta kohti.

He olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa herraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa, joiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi ullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat paksujen nidosten ääressä.

Viimein korppi oli laskeutunut katolle. "Näetkös, että on totta, mitä sanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa", oli hän sanonut ja poika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. "Ellen olisi korppi", oli Bataki vielä sanonut, "vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin asettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on kirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin tekisi mielesi tehdä sellaista?" — "Minä luulen, että minä mieluummin matkustelen villihanhien kanssa", oli poika vastannut. "Eikö sinun tekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?" oli korppi kysynyt. — "Voisihan tuota koettaa." — "Eikö sinua haluttaisi ruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa, joka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja tähdet taivaalla kulkevat?" oli korppi kysynyt. — "Saattaisihan tuo olla hauskaa." — "Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä ja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?" — "Se olisi kyllä hyvin tarpeellista tietää", oli poika sanonut, "sen olen huomannut monta kertaa." — "Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi kirkossa?" — "Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin päästä niin pitkälle", oli poika vastannut.

Tällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia olivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista vielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.

Mutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä suurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se olisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta silloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen kauniiseen päivään.

Ja niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden marssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He olivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja koko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia. He olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja silkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta Niilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet, vaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä. Hän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että kevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut, että ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa, kuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.

Tultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet puhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut heille.

Puhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli asettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja kuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla nuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut rauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden ilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa toveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten onnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se teki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.

Poika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat puoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta kaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän kuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen parveen.

Puheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut uusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että sanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja ilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.

Niilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän huomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia, joilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon muuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain katsomaan ylioppilaita.

Välistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat ihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja esiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja sitä oli kestänyt aina yöhön asti.

Kun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut silmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut matkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä, jotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella tulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut ilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli poika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli ollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain luo.

Korppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen korvaansa. "Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla ihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että hän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien seurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa hänelle näin…" Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka olivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua ääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.

"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen", oli Bataki lopulta sanonut.

"Sen minä kyllä uskon", sanoi poika, "sillä enpä taida tavata ketään, joka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani."

"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta", oli korppi sanonut, ja sitten hän oli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään ullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja poika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä nukkuvan ylioppilaan onnea.

Koetus

Yhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä. "Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen", hän ajatteli ja kohosi kyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti sammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.

Huone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän saattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen, kirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen hän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli, että yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen peukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan valmisti itselleen voileipää.

Ylioppilas oli edellisenä päivänä kokenut niin monenmoista, että hän melkein oli tullut välinpitämättömäksi siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän ei pelästynyt eikä hämmästynyt, vaan hänestä oli aivan luonnollinen asia, että peukaloinen oli tullut saamaan vähän ruokaa.

Hän laskeutui takaisin vuoteeseensa sammuttamatta lamppua ja katseli pikkaraista, silmät sirrallaan. Tämä oli nyt asettunut kirjepainimen päälle ja istui siinä ylen tyytyväisen näköisenä ja syödä maiskutteli ylioppilaan illallisen tähteitä. Näkyi selvästi, että hän venytteli syömistään niin pitkälle kuin mahdollista. Hän istui ja pyöritteli silmiään ja maiskautteli kieltään joka palan lomassa. Kuiva leivänkannikka ja kuiva juustonkuori olivat hänelle harvinaisia herkkuja.

Ylioppilas ei tahtonut häiritä häntä hänen syödessään, mutta kun vieras ei näyttänyt jaksavan enempää, hän alkoi puhella hänen kanssaan.

"Hoi!" hän sanoi. "Mikäs sinä olet miehiäsi?"

Poika säpsähti ja juoksi ikkunaa kohti, mutta huomatessaan ylioppilaan makaavan hiljaa vuoteessaan ajamatta häntä takaa hän pysähtyi. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä", hän sanoi, "ja minä olen ihminen, minä yhtä hyvin kuin sinäkin, mutta minut on loihdittu tontuksi, ja siitä pitäen minä olen matkustellut villihanhien seurassa."

"Sepä merkillistä", sanoi ylioppilas ja alkoi kuulustella poikaa, kunnes sai tietää melkein kaiken, mitä tämä oli kokenut kotoa lähdettyään.

"Sinulla on hyvät päivät", sanoi ylioppilas. "Ollapa sinun housuissasi ja matkustella ja heittää huolet hiiteen!"

Bataki seisoi ulkona ikkunalaudalla ja ylioppilaan sanottua tämän napautti nokallaan ikkunaan. Poika ymmärsi, että hän tahtoi huomauttaa häntä siitä, ettei vain myöhästyisi, kun ylioppilas ehkä sanoo ne oikeat sanat. "Et sinä taitaisi vaihtaa osia minun kanssani", sanoi poika. "Se, joka on ylioppilas, ei tahtone olla mitään muuta."

"Sitä samaa ajattelin minäkin tänä aamuna herätessäni", sanoi ylioppilas. "Mutta kunpa vain tietäisit mitä minulle on tapahtunut tänä päivänä. Olen ihan mennyttä miestä. Olisi aivan varmasti parasta, jos saisin matkustaa pois villihanhien seurassa."

Poika kuuli taas Batakin napauttavan ikkunanruutuun, ja hänen päätään huimasi ja sydäntään kouristi, sillä kuuluihan melkein siltä kuin ylioppilas tulisi lausumaan oikeat sanat.

"Olen kertonut sinulle, kuinka minun asiani ovat, kerro sinä nyt minulle, kuinka sinun asiasi ovat!" Peukaloinen kehoitti. Ja ylioppilas oli iloinen saadessaan jonkun kuulijan; ja hän kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. "Tuo muu nyt vielä menettelisi", sanoi ylioppilas lopuksi. "Mutta minä en kestä, että olen saattanut toverini onnettomuuteen. Minusta olisi paljon parempi, jos olisin sinun housuissasi ja saisin kierrellä maailmaa villihanhien seurassa."

Bataki koputti kiivaasti ikkunanruutuun, mutta poika istui pitkän aikaa hiljaa ja mitään puhumatta ja tuijotti vain suoraan eteensä.

"Odotahan vähän! Minä tulen kohta takaisin", sanoi hän hiljaisella äänellä ylioppilaalle, ja sitten hän asteli arvelevin askelin kirjoituspöydän yli ja ulos ikkunasta. Juuri hänen katolle tullessaan nousi aurinko ja punainen aamuvalo tulvaili Upsalan ylle. Kaikki tornit ja harjat kimmeltelivät, ja pojan täytyi vielä kerran tunnustaa, että tämä oli oikea ilojen kaupunki.

"Mikäs sinua vaivaa?" sanoi korppi. "Nyt sinä menetit tilaisuuden tullaksesi ihmiseksi." — "Minä en välitä vaihtaa tuon ylioppilaan kanssa", sanoi poika. "Nuo tuulen viemät paperit tuottaisivat minulle vain ikävyyksiä."

"Niistä sinun ei tarvitse huolehtia", sanoi Bataki. "Ne minä voin hankkia sinulle takaisin." — "Minä kyllä tiedän, että sinä voit", sanoi poika, "mutta minä en ole varma siitä, että teet niin. Minun täytyy ensin olla varma siitä asiasta."

Bataki ei sanonut sanaakaan. Hän vain levitti siipensä, lensi tiehensä ja tuli kohta takaisin tuoden pari lehteä. Hän lenteli kokonaisen tunnin edestakaisin niin ahkerasti kuin pääskynen, kun se kantaa savea pesäänsä, ja toi paperin toisensa perästä pojalle. "Kas niin, nyt siinä taitaa olla kaikki", hän sanoi lopuksi ja istahti läähättäen ikkunanlaudalle.

"Kiitoksia paljon!" sanoi poika. "Nyt minä menen puhelemaan ylioppilaan kanssa." Samassa Bataki katsahti huoneeseen ja näki, kuinka ylioppilas seisoi siellä ja järjesteli papereitaan. "Sinä olet maailman suurin tyhmeliini!" äsähti hän pojalle. "Oletko sinä antanut ylioppilaalle käsikirjoituksen? Ei sinun enää maksa vaivaa mennä hänen luokseen. Ei koskaan hän sano tästä lähin tahtovansa olla sinun kaltaisesi."

Poika seisoi ja tuijotti ylioppilaaseen, joka oli niin iloinen, että paitasillaan hyppi ja tanssi pienessä huoneessaan, ja sitten hän kääntyi Batakin puoleen. "Minä ymmärrän kyllä hyvin, Bataki, että tahdoit minut koetukselle", hän sanoi. "Sinä luulit, että minä jättäisin Martti hanhikukon oman onnensa nojaan tällä vaikealla matkalla, niin pian kuin itse olisin päässyt paremmille päiville. Mutta kun ylioppilas puhui omista asioistaan, tulin minä ajatelleeksi, kuinka rumaa on pettää toverinsa, enkä tahtonut sitä tehdä."

Bataki alkoi raapia niskaansa jalallaan ja näytti olevan melkein hämillään. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan lensi tiehensä ja vei pojan suoraa päätä villihanhien luo.