XXXVI

HIENOHÖYHEN

Veden päällä kelluva kaupunki

Perjantaina toukokuun 6. p:nä.

Ei ollut toista niin lempeää ja hyvää kuin hieno ja pieni harmaahanhi Hienohöyhen. Hän oli kaikkien villihanhien suosikki, ja valkoinen hanhikukko olisi voinut mennä kuolemaan hänen tähtensä. Kun Hienohöyhen pyysi jotakin, ei edes Akkakaan voinut kieltää.

Niin pian kuin Hienohöyhen tuli Määlarille, alkoivat maisemat näyttää hänestä tutuilta. Tuolla oli meri saaristoineen, ja siellä asuivat hänen vanhempansa ja siskonsa pienellä saarella. Hän pyysi villihanhia lähtemään hänen kotiinsa, ennen kuin matkustavat edemmäksi pohjolaan, että hän saisi näyttää omaisilleen olevansa vielä elossa. Se heitä varmaan suuresti ilahduttaisi.

Akka sanoi suoraan, että hänen mielestään Hienohöyhenen vanhemmat ja siskot eivät olleet osoittaneet hänelle suurtakaan rakkautta hyljätessään hänet Öölannissa. Mutta Hienohöyhen ei tahtonut myöntää sitä oikeaksi. "Mitäs he olisivat osanneet tehdä muutakaan, kun näkivät, etten minä osaa lentää?" sanoi hän. "Eivät kai ne voineet jäädä Öölantiin minun tähteni."

Hienohöyhen rupesi kertomaan villihanhille kodistaan saaristossa saadakseen heidät matkaamaan sinne. Se oli kalliosaari. Jos sitä katseli kaukaa, niin saattoi luulla, ettei siellä ollut muuta kuin kiveä, mutta sinne tultuaan havaitsikin, että rotkoissa ja syvennyksissä oli mitä mainiointa laidunmaata. Ja turhaan sai hakea parempia pesimäpaikkoja kuin ne, jotka olivat siellä vuorenhalkeamissa ja pajukoissa. Mutta kaikista paras oli siellä asuva vanha kalastaja. Hienohöyhen oli kuullut, että hän nuoruudessaan oli ollut mainio metsästäjä ja alinomaa oleskellut ulkosaarissa lintuja ampumassa. Mutta nyt vanhoilla päivillään, kun vaimo oli kuollut ja lapset olivat lähteneet maailmalle, niin että hän oli yksin mökissään, oli hän alkanut pitää huolta saarensa linnuista. Hän ei koskaan ampunut laukaustakaan heitä kohti eikä sallinut muidenkaan sitä tehdä. Hän käyskenteli pesältä pesälle, ja kun naaraat hautoivat muniaan, hän kantoi heille ruokaa. Ei kukaan pelännyt häntä. Hienohöyhen oli monta kertaa ollut hänen tuvassaan ja saanut leivänmurusia. Mutta kun kalastaja oli näin hyvä linnuille, oli niitä muuttanut saareen niin paljon, että se alkoi käydä ahtaaksi. Jos sinne saapui liian myöhään jonakin keväänä, saattoi tapahtua, että kaikki pesimäpaikat oli jo otettu. Sentähden Hienohöyhenen vanhempien ja siskojen oli ollut pakko jättää hänet ja rientää eteenpäin.

Hienohöyhen pyyteli niin kauan, että hänen pyyntöönsä viimein suostuttiin, vaikka villihanhet kyllä tunsivat olevansa jo myöhässä ja heidän siis olisi pitänyt rientää pohjoista kohti. Mutta eihän tuo matka saaristoon kestäisi kauempaa kuin päivän.

He lähtivät liikkeelle eräänä aamuna, kun ensin olivat vahvistaneet itseään hyvällä aterialla, ja lensivät itää kohti Määlarin yli. Poika ei tiennyt niin tarkkaan, mihin he olivat matkalla, mutta hän huomasi, että kuta idemmäksi he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi vesiliikenne ja sitä asutummiksi kävivät rannat.

Täydessä lastissa olevia proomuja ja pursia, veneitä ja kalasumppuja oli matkalla itäänpäin, ja niitä vastaan tuli tai niiden ohitse kulki paljon kauniita valkoisia höyryveneitä. Rantoja pitkin kulki maanteitä ja rautateitä, aina vain samaa päämäärää kohti. Tuolla idässä oli jokin paikka, jonne kaikki pyrkivät nyt aamulla.

Eräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa idempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana toisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä pitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja tuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla huvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan ympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa. Mutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin yhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut rakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja sinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.

Poika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun Hienohöyhen yht'äkkiä huudahti. "Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se veden päällä uiva kaupunki."

Silloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin joitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta sitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo, jossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina sen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei nähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.

Kun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja leikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia. Korkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja mustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta kun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti se niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.

Villihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät sumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä laskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean sinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien ja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin kokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä. Muutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika kyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei nähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli valkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi idästä eikä valaissut niitä.

Poika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun keskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko aaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei huomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen rintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin, jota ei voi käsittää.

Niin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun peitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei onnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat sumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina, sinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet valosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena. Ja kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.

Villihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein samanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja työpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin vilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja menivät länteenpäin kaupunkia kohti.

He kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten saarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria. Mannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus kävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät voitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja kalastajien majoja.

He kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet suuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja, jotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut ulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.

Täällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat maassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: "Mikä se oli se suuri kaupunki, jonka ylitse me kulimme?"

"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat", virkkoi Hienohöyhen. "Me harmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi."

Me tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.

Sisarukset

Hienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä olivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei ollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän luontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he olivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että omaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa Hienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina vihanneet häntä.

Villihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä syömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja huomasivat heti tulokkaat.

"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee meidän saarellemme!" sanoi Kaunissiipi. "Olen harvoin nähnyt noin ryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko seurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi melkein luulla joutseneksi."

Kultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat hyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja huusi: "Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on mukanaan?"

Samassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän hämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: "Se ei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän jätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään."

"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan, että me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni sijoiltaan", sanoi Kultasilmä. "Saat nähdä, että tämä päättyy vielä niin, että meidät ajetaan pois saarelta."

"Ei meillä tuon hemmotellun penikan takaisin tulosta ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana", sanoi Kaunissiipi. "Mutta nyt minä luulen, että on parasta, että aluksi olemme olevinamme niin iloisia kuin suinkin voimme siitä, että hän on tullut takaisin. Hän on niin tyhmä, että tuskin huomasikaan, että tyrkkäsimme häntä tahallamme."

Kun Kaunissiipi ja Kultasilmä puhelivat tällä tavalla, olivat villihanhet seisoneet rannalla ja järjestäneet höyheniään lennon jälkeen. Nyt he vaelsivat pitkässä rivissä kaihoista rantaa myöten kallionhalkeamaan, jossa Hienohöyhen tiesi vanhempiensa tavallisesti oleskelevan.

Hienohöyhenen vanhemmat olivat erinomaista väkeä. He olivat asuneet saarella kauemmin kuin kukaan muu, ja heillä oli tapana auttaa ja neuvoa kaikkia vastatulleita. Hekin olivat nähneet villihanhien tulevan, mutta he eivät tunteneet Hienohöyhentä joukosta. "Onpa merkillistä, että villihanhet ovat laskeutuneet tälle karille", sanoi hanhiukko, Hienohöyhenen isä. "Se on komea parvi. Sen näkee jo lennostakin. Mutta ei ole helppoa löytää asuinpaikkoja niin monelle." — "Ei täällä paikat vielä liene niin täydet, ettemme voisi ottaa vastaan niitä, jotka tulevat", sanoi hänen vaimonsa, joka oli lempeä ja hyväluontoinen niinkuin Hienohöyhenkin.

Nähdessään Akan joukkoineen tulevan menivät Hienohöyhenen vanhemmat heitä vastaan ja aikoivat juuri toivottaa heidät tervetulleiksi saareen, kun Hienohöyhen lensi paikaltaan jonon päästä ja pyrähti vanhempiensa väliin. "Isä ja äiti, nyt minä olen täällä! Ettekö tunne Hienohöyhentä?" huusi hän. Ensin eivät vanhukset oikein tahtoneet uskoa omia silmiään, mutta sitten he tunsivat tyttärensä ja tulivat tietysti äärettömän iloisiksi.

Kun villihanhet ja Martti hanhikukko ja Hienohöyhen itse kaakattivat kiihkeimmillään ja kertoivat siitä, kuinka Hienohöyhen oli pelastunut, juoksivat Kaunissiipi ja Kultasilmä esiin. He huusivat tervetuliaisensa jo kaukaa ja osoittivat niin suurta iloa Hienohöyhenen kotiintulosta, että tämä oli oikein liikuttunut.

Saari miellytti villihanhia, ja niin päätettiin, etteivät he lähtisi ennen kuin seuraavana aamuna. Hetken kuluttua sisaret kysyivät Hienohöyheneltä, eikö hänen tehnyt mieli tulla katsomaan, mihin he olivat aikoneet laittaa pesänsä. Hän seurasi heitä heti ja näki, että he olivat valinneet itselleen hyvin kätketyt ja suojatut hautomapaikat. "Mihinkäs sinä, Hienohöyhen, aiot asettua?" kysyivät he. — "Minäkö?" sanoi Hienohöyhen. "Minä en aio jäädä tälle saarelle. Minä aion seurata villihanhien mukana Lappiin." — "Ikävä, että sinun täytyy lähteä ja jättää meidät", sanoivat sisaret. — "Olisin kernaasti jäänyt teidän ja vanhempien luo", sanoi Hienohöyhen. "Mutta minä olen jo luvannut suurelle valkoiselle…" — "Mitä?" huudahti Kaunissiipi. "Sinäkö saat sen kauniin hanhikukon? Se nyt on…" Mutta tässä sysäsi Kultasilmä kiivaasti sisartaan, ja tämä keskeytti puheensa.

Ilkeillä sisaruksilla oli paljon puhumista sinä päivänä. He olivat ihan suunniltaan siitä, että Hienohöyhen oli saanut sulhasekseen valkoisen hanhikukon. Heillä oli itsellään sulhaset, mutta ne olivat vain tavallisia harmaita hanhia, ja kun he nyt olivat nähneet hanhikukon, olivat heidän omansa heistä niin rumat ja vähäpätöiset, että he eivät tahtoneet niitä nähdäkään. "Minä kuolen harmista", sanoi Kultasilmä. "Kun edes sinä, sisar Kaunissiipi, olisit saanut hänet!" — "Soisin ennemmin, että hän olisi kuollut kuin että minun täytyy kulkea täällä koko kesä ja ajatella, että Hienohöyhen on saanut valkoisen hanhikukon", sanoi Kaunissiipi.

Sisarukset olivat kuitenkin yhä edelleen hyvin ystävällisiä Hienohöyhenelle, ja iltapäivällä Kultasilmä otti hänet mukaansa näyttääkseen hänelle sulhasensa. "Hän ei ole niin kaunis kuin tuo sinun omasi", sanoi Kultasilmä. "Mutta sen sijaan minä voin olla varma siitä, että hän on se, mikä on." — "Mitä tarkoitat, Kultasilmä?" sanoi Hienohöyhen. Kultasilmä ei ensin tahtonut selittää, mitä oli tarkoittanut, mutta sitten hän mutisi, että hän ja Kaunissiipi olivat arvelleet, että kuinkahan oikein mahtoi olla tuon valkoisen laita. "Emme ole koskaan nähneet valkoisen hanhen seuraavan villihanhia", sanoi sisar, "ja me olemme miettineet, etta kunhan se vain ei olisi noiduttu." — "Kylläpä te olette tyhmiä! Sehän on kesy hanhi", sanoi Hienohöyhen harmissaan. — "Hänellä on mukanaan muuan, joka on noiduttu", sanoi Kultasilmä, "ja silloin hän voi olla noiduttu itsekin. Etkö sinä pelkää, että se voi olla musta merimetso?"

Hän osasi puhua oikein hyvin ja sai Hienohöyhen-paran ihan säikäyksiinsä. "Sinä et kai tarkoita, mitä sanot", sanoi pieni harmaa hanhi. "Sinä vain pelottelet minua." — "Tahdon sinun parastasi, Hienohöyhen", sanoi Kultasilmä. "En voi ajatella mitään kauheampaa kuin että sinä lennät tiehesi merimetson kanssa. Mutta minä sanon sinulle jotakin. Koeta saada häntä syömään näitä juuria, joita olen poiminut. Jos hän on loihdittu, niin näkyy se kohta. Ellei ole, niin hän jää entiselleen."

Poika istui hanhien keskessä ja kuunteli Akan ja vanhan hanhikukon puheita, kun Hienohöyhen tuli lentäen. "Peukaloinen! Peukaloinen!" huusi hän. "Minä olen tappanut hänet!" — "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" huusi poika. He menivät, ja Akka ja muut hanhet seurasivat mukana. Hanhikukko makasi maassa pitkällään. Hän ei voinut sanoa mitään, ei muuta kuin haukkoa henkeään. "Kutita häntä kurkun alta ja lyö selkään!" sanoi Akka. Poika teki niin, ja heti rykäisi suuri valkoinen suustaan paksun juuren, joka oli tarttunut hänen kurkkuunsa. "Näitäkö sinä olet syönyt?" sanoi Akka ja osoitti muutamia maassa olevia juuria. — "Niitähän minä", sanoi hanhikukko. — "Olipa hyvä, että ne tarttuivat kurkkuusi", sanoi Akka. "Ne ovat myrkyllisiä. Jos sinä olisit nielaissut ne, olisit varmaan kuollut." — "Hienohöyhen pyysi minua niitä syömään", sanoi hanhikukko. — "Minä sain ne sisareltani", sanoi Hienohöyhen ja kertoi koko asian. — "Sinun pitää varoa sisariasi, Hienohöyhen", sanoi Akka, "sillä he eivät varmaankaan tarkoita sinun parastasi."

Mutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa kenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää hänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. "Niin, eihän hän ole niin komea kuin se, jonka sinä saat", sanoi sisar, "mutta hän on kovin urhoollinen ja pelkäämätön." — "Mistä sinä sen tiedät?" sanoi Hienohöyhen. — "Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime aikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken, sillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie pois yhden heistä." — "Mikä lintu se on?" kysyi Hienohöyhen. — "Sitä emme tiedä", vastasi sisar. "Hänen näköistään ei ole koskaan nähty tällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien kimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen kanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois." — "Kunpa vain kävisi hyvin!" sanoi Hienohöyhen. — "Pelkään, ettei käy", sanoi sisar. "Jos minun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin silloin voisi olla jotakin toivoa." — "Tahdotko sinä, että minä pyydän Martti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?" sanoi Hienohöyhen. — "Tahtoisin kyllä", sanoi Kaunissiipi. "Suurempaa palvelusta et voisi minulle tehdä,"

Seuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua, asettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian hän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat tavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko ei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään huuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei hänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka vastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.

Kotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen kuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. "Heitä irti se!" huusi hän. "Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun kanssani tekemisiin." — "Mikä houkka sinä olet?" sanoi kotka. "Kiitä onneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian mennyttä miestä."

Martti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä taistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan, puri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut sietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.

Poika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat Hienohöyhenen huutavan: "Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti hanhikukon kuoliaaksi!" — "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" sanoi poika.

Kun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin revittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan kanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua. "Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!" huusi hän. Mutta samassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. — "Kuka täällä puhuu Akasta?" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli villihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. "Sano Akalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään hänen seurueestaan täällä kaukana merellä!" sanoi hän ja leijaili pois kauniisti ja nopeasti. — "Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin villihanhien luo", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.

Villihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta ensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja etsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. "Sisaresi käskivät sanomaan terveisiä", sanoi hän. "Ne eivät uskalla näyttäytyä villihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun pidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa kalastajaa." — "Niinpä kyllä", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi nyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan kalastajan majalle.

Majan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät ulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat Hienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien kanssa pois saarelta.

He olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika alkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä. Hienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli eteenpäin raskain, kohisevin siivin. "Akka, käänny takaisin! Akka, käänny takaisin!" huusi hän nopeasti. "Me olemme joutuneet väärään seuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!"

Tuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja äkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut kääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen sijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa Peukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.

Siitä tuli tuima ajo saaristomerellä. Kaunissiipi pakeni nopeasti, mutta villihanhet olivat aivan hänen kintereillään eikä hänellä ollut toivoakaan pakoon pääsemisestä.

Yht'äkkiä he näkivät pienen valkoisen savun pullahtavan alhaalta merestä ja kuulivat laukauksen. Innoissaan he eivät olleet huomanneet tulleensa parin venheen kohdalle, jotka olivat täynnä metsämiehiä.

Ei kuitenkaan sattunut kehenkään, mutta juuri venheiden kohdalla
Kaunissiipi avasi nokkansa ja pudotti Peukaloisen mereen.