XXXVII
TUKHOLMA
Lauantaina toukokuun 7. p:nä.
Muutamia vuosia sitten oli Skansenilla, tuossa suuressa puutarhassa lähellä Tukholmaa, johon on koottu niin paljon ihmeellistä, pieni ukko, jonka nimi oli Klement Larsson. Hän oli kotoisin Helsinglannista ja hän oli tullut Skansenille soittamaan viulullaan kansantansseja ja muita vanhoja lauluja. Tavallisesti hän vasta iltapäivisin esiintyi viuluniekkana. Aamupäivällä hän istui ja oli vartijana jossakin noista komeista talonpoikaistuvista, joita oli tuotu Skansenille maan kaikista osista.
Alussa oli Klement luullut vanhoilla päivillään päässeensä parempiin oloihin, kuin mitä hän milloinkaan oli osannut uneksiakaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi ikävystyä aivan kauheasti, varsinkin vartijantoimeensa. Vielähän tuo menetteli, kun tuli ihmisiä tupaa katsomaan, mutta välistä sai Klement tuntikaupalla istua aivan yksin. Silloin hän ikävöi kotipuoleen niin haikeasti, että poislähtö tuntui välttämättömältä. Hän oli hyvin köyhä, ja hän tiesi kotona joutuvansa pitäjän rasitukseksi. Sentähden hän koetti kärsiä niin kauan kuin suinkin voi, vaikka hän tunsikin tulevansa päivä päivältä yhä onnettomammaksi.
Eräänä iltapäivänä toukokuun alussa Klement oli saanut vapautta pariksi tunniksi ja oli laskeutumassa sitä jyrkkää tietä, joka vie alas Skansenilta, kun hän tapasi saaristolaiskalastajan, joka tuli kantaen verkkopussia selässään. Tämä oli nuori, reipas mies, joka usein tuli Skansenille tuomaan vesilintuja, joita hän oli onnistunut saamaan kiinni elävinä, ja Klement oli tavannut hänet monta kertaa ennenkin.
Kalastaja kysyi Klementiltä, oliko Skansenin johtaja kotona, ja vastattuaan siihen Klement kysyi vuorostaan mitä hyvää kalastajalla oli verkkopussissaan. "Saat nähdä, mitä minulla on", vastasi kalastaja, "jos vuorostasi annat minulle hyvän neuvon ja sanot, mitä tämmöisestä on pyydettävä."
Hän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja toisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. "Voi minun päiviäni, Oosbjörn!" sanoi hän. "Mistä olet saanut tuommoisen?"
Hän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä, joka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan, muuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän luullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä kurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska tuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.
Klementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään karmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi hänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. "Kerro minulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!" sanoi hän. — "En minä ole häntä mitenkään väijynyt", sanoi Oosbjörn. "Hän tuli itse minun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn mukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia villihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin heidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja putosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni ottaakseni hänet." — "Et vain liene ampunut häntä?" — "Enhän toki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli vähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä purjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että tässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille."
Kalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen mieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut pikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän avuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin kenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. "Teidän olisi pitänyt päästää hänet heti irti", sanoi hän. "Vähällä oli, ettei minun ollut pakko päästää häntä vapaaksi", sanoi kalastaja. "Sillä senhän arvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin saakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat niinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan koko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata tuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle pitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne ympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni pyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni, että hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten nuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin tulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat minun poistua, ajamatta minua takaa."
"Eikö se sano mitään?" kysyi Klement. — "Alussa se kyllä koetti huutaa linnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen suuhun." — "Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö ymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?" — "En tiedä, mitä hän lienee", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. "Siitä saavat muut ottaa selon. Minä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa nyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä antavan."
Klement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin levottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina pitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. "En tiedä, mitä tohtori sinulle maksaa, Oosbjörn", sanoi hän. "Mutta jos annat hänet minulle, niin saat kaksikymmentä kruunua."
Oosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen summan. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan jonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori pitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta hintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.
Soittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin Skansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita eikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille Peukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa oli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.
"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!" sanoi Klement. "Minä tiedän kyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan tahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen ajatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata, ettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos siihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!"
Klement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi liikkumattomana.
"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi", sanoi Klement. "Minä panen sinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä niin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa mennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan jostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen maljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen, saat lähteä."
Klement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin, mutta tämä ei liikahtanutkaan.
"Vai niin", sanoi Klement, "silloin ei kai auta muu kuin että minä vien sinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja kaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan."
Mutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu, kun hän jo antoi merkin.
"Se on oikein", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki nuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti ovea kohti.
Poika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin ryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin puoleen, oli tämä jo poissa.
Klement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan herran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille näköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa vanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua soittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.
"Päivää, Klement!" sanoi hän. "Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta näyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina."
Vanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.
"Mitä?" sanoi komea vanha herra. "Onko sinulla ikävä, vaikka olet
Tukholmassa? Onko se mahdollista?"
Ja vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän kai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas ystävälliseksi.
"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on syntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä vain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle penkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta."
Kun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän aikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän hengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken kauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.
"Katsos, Klement!" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä hiekkakäytävään pientä karttaa. "Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää etelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan Sörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka menee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka on saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi, joka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on Itämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja Määlarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan Norrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.
"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia, joita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat kauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden veden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut. Vuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja saaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin saarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren rantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut niihin asumaan.
"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren rannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon kaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut ehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja silloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja odottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.
"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin alkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen maata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo aikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin komeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.
"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään vesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä oli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun kalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin, kumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään. Mutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen sijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään vihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin kalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat saaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi voidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä saarilla.
"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen karkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli kuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan voi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi itselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.
"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan, otti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven alle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata ja oli nukkuvinaan.
"Kohta hän näki nuorten impien tulevan takaisin rantaan pukeutuakseen hylkeenhahmoihin. Alussa siinä iloittiin ja hulluteltiin, mutta sitten syntyi itkua ja valitusta, kun yksi heistä ei löytänytkään hahmoaan. He juoksentelivat kaikki edestakaisin rannalla ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet. Etsiessään he yht'äkkiä huomasivat, että taivas alkoi valjeta ja päivä oli tulossa. Silloin he eivät näyttäneet voivan viipyä kauemmin, vaan lähtivät pois kaikki muut paitsi se, jolla ei ollut hylkeenhahmoa. Hän jäi rannalle istumaan ja itkemään.
"Kalastaja häntä kyllä sääli, mutta malttoi mielensä ja makasi hiljaa siksi, kunnes päivä kokonaan valkeni. Silloin hän nousi ja työnsi venheensä vesille, ja sitten näytti siltä kuin hän aivan sattumalta olisi huomannut rannalle jääneen immen aikoessaan lähteä soutamaan. 'Mikä sinä olet?' huusi hän. 'Oletko jokin haaksirikkoutunut?'
"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen hylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän kysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti kalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun tupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän sinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa eikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli hänen veneeseensä.
"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä merenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän tuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan ja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia muita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi tulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän suostui heti paikalla.
"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava morsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja kimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun kalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei siihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä soutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin kirkossa, jonka siellä tapaisivat.
"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä purjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan niin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka nyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla hymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. — 'Minä vain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi', vastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä, ettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. — 'Ei suinkaan minulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut kaiken. — 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten kanssa?' kysyi kalastaja. — 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian. 'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'
"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi kalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän etsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.
"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen käteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen niinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.
"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen, mutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei voinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja heitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli tarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän katosi syvyyteen.
"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta sitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän näköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut semmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.
"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta siltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja tuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli suloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.
"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on niin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja kun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni hänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja kaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä niiden luo."
Kun tuo komea vanha herra oli ehtinyt näin pitkälle, kääntyi hän Klementin puoleen ja katseli häntä, ja Klement nyökäytti totisena hänelle päätään, mutta ei puhunut mitään, ettei kertomus keskeytyisi.
"Nyt on sinun otettava huomioon, Klement", jatkoi vanha herra, ja yht'äkkiä hänen silmissään välähti veitikka, "että siitä ajasta alkaen näille saarille rupesi muuttamaan ihmisiä. Ensin tuli kalastajia ja talonpoikia, mutta eräänä päivänä tulivat kuningas ja hänen jaarlinsa virtaa pitkin purjehtien. He alkoivat heti puhua näistä kolmesta saaresta ja he huomasivat, että jokaisen laivan, joka pyrki Määlariin, täytyi kulkea näiden saarien ohitse. Ja jaarli arveli, että tähän pitäisi panna väylän suulle lukko, jota voi avata ja sulkea tarpeen mukaan: päästää sisään kauppalaivat ja tukkia tie merirosvoilta."
"Ja siitä tuli tosi, näetkös", sanoi vanha herra ja nousi ja alkoi uudelleen piirrellä kepillään hiekkaan. "Suurimmalle saarelle, tässä, näetkös, rakensi jaarli linnan ja siihen päätornin, jota kutsuttiin Kärnaniksi. Ja saaren ympärille hän rakensi muureja, tällä tavalla, ja tähän, etelän puolelle, hän teki muuriin portin ja pani sen päälle lujan tornin. Hän rakensi siltoja toisiin saariin ja varusti nekin korkeilla muureilla. Ja veteen kaiken sen ympärille hän iski paaluja ja teki paaluihin puomeja, joita voitiin avata ja sulkea, niin ettei yksikään laiva voinut päästä ohi ilman hänen suostumustaan.
"Niinpä nyt näet, Klement, että ne kolme saarta, joita ei kukaan siihen saakka ollut huomannut, yht'äkkiä ovat muuttuneet lujiksi linnoituksiksi. Mutta ei sillä hyvä. Nämä rannat ja salmet vetävät ihmisiä puoleensa, ja kohta tuli kaikkialta kansaa, joka tahtoi asettua saarille asumaan. Näitä ihmisiä varten jaarli alkoi rakentaa kirkkoa, jota sitten senjälkeen on kutsuttu Suurkirkoksi. Se oli tässä aivan linnan vieressä, ja tässä muurien sisäpuolella olivat ne pienet mökit, joita uudisasukkaat rakensivat itselleen. Eivät ne olleet juuri minkään arvoisia, mutta siihen aikaan ei tarvittu sen enempää päästäkseen kaupunkien kirjoihin. Ja kaupunkia ruvettiin nimittämään Tukholmaksi ja siksi sitä sanotaan vielä tänäkin päivänä.
"Tuli sitten päivä, jolloin jaarlin oli mentävä levolle suuren päivätyönsä jälkeen, mutta Tukholma ei kuitenkaan jäänyt rakennusmestaria vaille. Tähän maahan tuli munkkeja, joita kutsuttiin Mustiksi veljiksi, ja Tukholma houkutteli heitä luokseen niin, että he pyysivät lupaa saada rakentaa sinne luostarin. Se rakennettiinkin Stadsholmenin saareen, tähän näin, Suurkirkon taakse. Tuli myöskin muita munkkeja, joita kutsuttiin Harmaiksi veljiksi. Hekin pyysivät saada rakentaa luostarin Tukholmaan, mutta heidän luostarinsa ei liene mahtunut suurelle saarelle. Se rakennettiin eräälle pienemmälle, tälle, joka on Määlariin päin, ja sitä kutsuttiin sitten Gråmunkeholmiksi eli Harmaiden veljien saareksi. Kolmannen saaren asuttivat hurskaat miehet, joita on kutsuttu Pyhän Hengen veljiksi ja jotka tavallisesti hoitivat sairaita. He rakensivat tänne sairashuoneen, ja saarta on siitä lähtien kutsuttu Pyhän Hengen saareksi eli Helgeandsholmiksi.
"Nyt olivat nuo kolme pientä lehtosaarta jo täynnä taloja, mutta ihmisiä tulvi yhä lisää, sillä nämä rannat ja vedet olivat, niinkuin sinä tiedät, Klement, semmoisia, että ne vetivät ihmisiä puoleensa. Tänne tuli hurskaita naisia Pyhän Klaran sisaruskunnasta, ja he pyysivät rakennusmaata. Heidän täytyi asettua pohjoiselle rannalle, Norrmalmiin, niinkuin sitä nimitettiin. Varmaankaan he eivät olleet paikkaan tyytyväisiä, sillä Norrmalmin yli kulki korkea harju, ja siinä oli kaupungin mestauspaikka, jonka tähden se oli halveksittu paikka. Klarasisaret rakensivat kuitenkin kirkkonsa ja pitkät luostarihuoneensa rannalle harjun alle. Ja kun he kerran tulivat tähän seutuun, tuli muita perässä. Tänne kauas pohjoiseen, itsensä harjun päälle, rakennettiin sairashuone kirkkoineen; ja se pyhitettiin Pyhälle Yrjänälle, ja tähän harjun alle rakennettiin toinen kirkko Pyhälle Jaakopille.
"Ja myöskin Södermalmiin, missä vuori nousee äkkijyrkkänä rannasta, alettiin rakentaa taloja. Siellä lahjoitettiin kirkko Pyhälle Marialle.
"Mutta älä sinä luule, Klement, että ainoastaan luostariväkeä muutti Tukholmaan. Sinne muutti paljon muitakin. Varsinkin muutti sinne paljon kauppamiehiä ja käsityöläisiä. Ne olivat taitavampia kuin ruotsalaiset, ja heidät otettiin hyvin vastaan. He asettuivat kaupunkiin muurin sisään, repivät maahan nuo pienet, kurjat hökkelit, joita siellä oli ennestään, ja rakensivat korkeita ja komeita kivitaloja. Mutta täällä oli ahtaat paikat. Heidän täytyi asettaa rakennukset lähelle toisiaan, päädyt käännettyinä kaitaisia katuja kohti.
"Niin, sinä näet, että Tukholma vetää ihmisiä puoleensa."
Nyt tuli esiin toinen herra, nopeasti käyden heitä kohti. Mutta se, joka puhui Klementin kanssa, viittasi kädellään, ja toinen jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Tuo komea vanha herra istuutui nyt penkille soittoniekan viereen.
"Nyt pitää sinun tehdä minulle mieliksi, Klement", sanoi hän. "Minulla ei ole aikaa puhella kanssasi, mutta minä lähetän sinulle kirjan Tukholmasta, ja se sinun pitää lukea kannesta kanteen. Nyt minä olen niin sanoakseni pannut perustuksen Tukholmallesi, Klement. Tutki itse lisää ja ota selkoa siitä, kuinka kaupunki on elänyt ja muuttunut. Lue, kuinka tuo pieni, ahdas muurien ympäröimä, saarille rakennettu kaupunki on laajennut tuoksi rakennusmereksi, jonka näemme jalkaimme alla! Lue, kuinka tuo musta torni Kärnan on muuttunut tuoksi kauniiksi valoisaksi linnaksi, ja kuinka Harmaiden veljien kirkosta on tullut Ruotsin kuninkaiden hauta! Lue, kuinka saari toisensa jälkeen on tullut rakennuksia täyteen! Lue, kuinka kaalimaista etelässä ja pohjoisessa on tehty kauniita puistoja ja asutuita kaupunginosia! Lue, kuinka harjuja on alennettu ja lahtia täytetty! Lue, kuinka kuninkaiden suljetusta eläintarhasta on tullut kansan mieluisin huvittelupaikka! Sinun pitää kotiutua tänne, Klement. Tämä kaupunki ei ole vain tukholmalaisten, vaan se on sinun ja koko Ruotsin.
"Ja kun luet Tukholmasta, Klement, niin muista, että minä olen puhunut totta ja että sillä on voimaa vetää kaikki luokseen! Ensin muutti tänne kuningas, sitten rakensivat hienot herrat tänne linnansa. Sitten tuli toinen toisensa perästä, niin että nyt ei Tukholma enää ole kaupunki itseänsä varten eikä lähintä ympäristöänsä varten. Se on koko valtakuntaa varten.
"Sinä tiedät, Klement, että joka pitäjässä pidetään kuntakokouksia, mutta Tukholmassa pidetään koko kansan eduskuntakokousta. Sinä tiedät, että joka tuomiokunnassa on tuomari, mutta Tukholmassa on tuomioistuin, joka on korkeampi kaikkia muita. Sinä tiedät, että kaikkialla maassa on kasarmeja ja sotaväkeä, mutta Tukholmassa ovat ne, jotka komentavat koko sotajoukkoa. Kaikkialla maassa kulkee rautateitä, mutta Tukholmasta johdetaan koko tämä suuri laitos. Täällä on hallitus pappeja varten, opettajia, lääkäreitä, vouteja ja nimismiehiä varten. Tämä on tämän maan keskipiste, Klement. Täältä tulevat rahat, jotka sinulla on taskussasi, ja merkit, joita me panemme kirjeisiimme. Täältä tulee jotakin kaikille ruotsalaisille ja tänne on jokaisella ruotsalaisella jotakin asiaa. Täällä ei kenenkään tarvitse tuntea olevansa vieras eikä ikävöidä täältä kotiinsa. Täällä ovat kaikki ruotsalaiset kotonaan.
"Ja kun luet kaikesta, mitä on koottu tänne Tukholmaan, niin ajattele, Klement, silloin myöskin sitä, mitä se viimeksi on vetänyt luokseen: näitä vanhoja tupia täällä Skansenilla! Ja myöskin vanhoja pukuja ja vanhoja huonekaluja. Vanhoja soittoniekkoja ja satujen kertojia. Kaikkea hyvää ja vanhaa se on vetänyt luokseen kunnioittaakseen sitä ja nostaakseen sitä uuteen kunniaan kansan silmissä.
"Mutta ensimmäiseksi ja viimeiseksi muista, Klement, että kun luet Tukholmasta, niin pitää sinun istua tällä paikalla! Sinun pitää nähdä, kuinka laineet kimaltelevat iloisessa karkelossa ja kuinka rannat välkkyvät kauneutta. Sinun täytyy antautua sen lumouksen valtaan, Klement."
Vanha herra oli korottanut ääntään niin, että se kuului voimakkaalta ja mahtavan käskevältä, ja hänen silmänsä salamoivat. Nyt hän nousi ja poistui Klementin luota tehden pienen liikkeen kädellään. Ja Klement luuli samassa ymmärtävänsä, että se mahtaa olla korkea herra, ja hän kumarsi niin syvään kuin voi hänen jälkeensä.
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli kuninkaan lakeija ja toi kirjan ja kirjeen Klementille, ja kirjeessä sanottiin, että kirja oli kuninkaan lähettämä.
Tämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita päiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää sanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä palveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. "Minkä tähden? Etkö enää viihdy täällä?" sanoi tohtori. "Viihdyn, kyllähän minä viihdyn", sanoi Klement, "en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää kuitenkin päästä kotiin."
Klement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että hänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei voinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että kuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta saada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että kuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla penkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut itsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen tunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä täällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se ollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!
Vaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin vaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä arvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!
Ja tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin luo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.