XXXVIII

GORGO, KOTKA

Tunturilaaksossa

Kaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti jyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu kerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli uudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä, leveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.

Vuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson kupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille mainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut montakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa. Keskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa pikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat pajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.

Kaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla laaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita, mutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät uskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon hyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut ryövärit loitolla.

Pari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen eräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien oli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina niinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu tällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he laaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät liikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat ilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.

Vanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja kesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja antamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän piti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja, huuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän poikasiaan.

Keskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla tavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli asunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän metsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton joukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien palaavan. "Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä", hän ajatteli, kun oli odottanut heitä hetken aikaa. "Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo aikoja sitten."

Hän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä kotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua ruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana kylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas vaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat asuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella mahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.

Seuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia.
Mutta ei nytkään hän heitä nähnyt.

Sitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä äkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan pesästä. "Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?" ajatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä kotkanpesään.

Hän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut muita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.

Akka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala paikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja kalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia, jäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin kotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen näköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja keskenkasvuisine siipineen.

Viimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle, mutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille, sillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.

"Onpa toki hyvä, että joku viimeinkin tulee", huusi kotkanpoika. "Tuo pian ruokaa minulle!"

"No, no, ennättää tästä vähemmälläkin!" sanoi Akka. "Sanohan ensin, missä isäsi ja äitisi ovat!"

"Kunpa vain tietäisin! He lähtivät eilen aamulla ja jättivät minulle ruoaksi ainoastaan tunturisopulin poissaoloajakseen. Sinä kai ymmärrät, että se on loppunut jo aikoja sitten. On hävytöntä, että äiti antaa minun nähdä nälkää tällä tavalla."

Akka rupesi nyt arvelemaan, että vanhat kotkat todella oli ammuttu, ja hän ajatteli, että jos hän antaisi pojan nääntyä nälkään, hän pääsisi koko ryövärijoukosta vastaisuudessa. Mutta samalla hänestä oli kovin vastenmielistä olla auttamatta hylättyä poikaa, mikäli se hänelle oli mahdollista.

"Mitä sinä siinä istut ja tuijotat?" sanoi kotkanpoika. "Etkö sinä kuullut, että minä tahdon ruokaa."

Akka levitti siipensä ja laskeutui pienelle järvelle, joka sijaitsi laakson pohjassa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kotkan pesälle lohenpoikanen nokassaan.

Kotkanpoika suuttui pahanpäiväisesti, kun Akka laski kalan hänen eteensä. "Luuletko sinä, että minä osaan syödä tuommoista?" hän sanoi ja työnsi kalan syrjään ja koetti iskeä Akkaa nokallaan. "Hanki minulle riekko tai sopuli, kuuletko?"

Nyt Akka ojensi kaulansa ja tukisti häntä niskasta. "Minä sanon sinulle", sanoi vanhus, "että jos minä hankin sinulle ruokaa, niin pitää sinun olla tyytyväinen siihen, mitä voin antaa. Isäsi ja äitisi ovat kuolleet, niin että heiltä et voi saada mitään apua, mutta jos sinä tahdot kuolla täällä nälkään odottaessasi riekkoja ja sopuleja, niin minä en suinkaan tahdo sinua siitä estää."

Sen sanottuaan Akka lensi nopeasti tiehensä ja näyttäytyi kotkan pesässä vasta hyvän ajan kuluttua. Kotkanpoika oli syönyt kalan, ja kun Akka pani vielä toisenkin hänen eteensä, hän nielaisi sen heti, vaikka näkyikin, että se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Akka sai paljon tekemistä. Vanhat kotkat eivät enää koskaan palanneet, ja hänen täytyi yksin hankkia kotkanpojalle, mitä tämä tarvitsi. Hän kantoi tälle kaloja ja sammakoita, eikä syötettävä näyttänyt ollenkaan pahenevan siitä mitä sai, vaan kasvoi suureksi ja voimakkaaksi. Hän unohti pian vanhempansa ja luuli, että Akka oli hänen oikea äitinsä Akka vuorostaan rakasti häntä niinkuin kotkanpoika olisi ollut hänen oma lapsensa. Hän koetti antaa hänelle hyvän kasvatuksen ja vieroittaa häntä rajuudesta ja ylpeydestä.

Kun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli tulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun kierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän täytyisi siis kuolla nälkään.

"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle, "että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun koetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle ruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä vai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi."

Hetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei huolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet siipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta sai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä maahan.

Täällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten hanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän luuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin hekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä hukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän meni Akan luo valittamaan. "Minkätähden minä en osaa uida niinkuin muut?" kysyi hän. — "Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian käyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Kotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat häntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään, pisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen. Hänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli ensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin kuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän ja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä, että hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko joukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä mittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. — "Minkä tähden livistävät riekot ja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?" kysyi hän. "Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia." — "Sinun siipesi kasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Nepä säikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään. Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Opittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja sammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. "Mistä syystä minä syön kaloja ja sammakoita?" kysyi hän. "Eiväthän muut hanhet kitä syö." — "Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole milläsikään. Hyvä lintu sinusta tulee sittenkin."

Kun villihanhet muuttivat syksyllä, lensi Gorgo heidän parvessaan. Yhä hän katsoi olevansa yksi heistä. Mutta ilma oli täynnä lintuja, jotka olivat matkalla etelän, ja syntyi suuri hälinä, kun Akka näyttäytyi kotkan seurassa. Villihanhien ympärillä lenteli alinomaa laumoittain uteliaita, jotka ääneensä ilmaisivat kummastuksensa. Akka käski heidän olla vaiti, mutta ei ollut mahdollista kahlehtia niin monia pahoja kieliä. "Miksi he kutsuvat minua kotkaksi?" kysyi Gorgo lakkaamatta ja suuttui ja närkästyi yhä useammin. "Ettekö näe, että olen villihanhi? Minä en ole mikään linnunsyöjä, joka tappaa vertaisiaan. Kuinka rohkenette antaa minulle niin ruman nimen?"

Eräänä päivänä he lensivät talon yli, jossa oli paljon kanoja rikkatunkiolla. "Kotka! Kotka!" kirkuivat kanat ja alkoivat juosta pakoon. Mutta Gorgo, joka aina oli kuullut kotkien olevan raakoja pahantekijöitä, ei voinut hillitä vihaansa. Hän pani siipensä suppuun, ampui maahan ja iski kyntensä erääseen kanaan. "Kyllä minä opetan sinulle, etten ole kotka!" huusi hän vihoissaan ja hakkasi häntä nokallaan.

Samassa hän kuuli Akan huutavan ilmasta, ja hän totteli ja nousi pois. Villihanhi lensi häntä vastaan ja alkoi kurittaa häntä. "Mitä sinä teet?" hän huusi ja iski häntä nokallaan. "Oliko ehkä tarkoituksesi repiä kuoliaaksi tuo kanaparka? Häpeäisit toki!" Mutta kun kotka vastaan panematta antoi villihanhen kurittaa itseään, syntyi siitä heitä ympäröivissä lintulaumoissa ivan ja pilkkasanojen myrsky. Kotka kuuli tämän ja kääntyi vihaisena Akan puoleen ikään kuin olisi tahtonut käydä hänen kimppuunsa. Mutta hän muutti pian mielensä, kohosi voimakkain vedoin ilmaan, nousi niin korkealle, ettei mikään huuto voinut sinne kuulua ja leijaili siellä niin kauan kuin villihanhet voivat hänet nähdä.

Kolmen päivän kuluttua hän taas ilmestyi villihanhilaumaan.

"Minä tiedän nyt, kuka minä olen", sanoi hän Akalle. "Koska minä olen kotka, täytyy minun elää niinkuin kotkan sopii, mutta minun mielestäni me voimme silti olla ystävät. Sinua ja sinun sukulaisiasi minä en koskaan ahdista."

Mutta Akka oli päättänyt, että hänen täytyi saada kasvatetuksi kotkasta lempeä ja vaaraton lintu, ja hän ei voinut sietää, että tämä tahtoi elää oman mielensä nukaan. "Luuletko sinä, että minä tahdon olla linnunsyöjän ystävä?" sanoi hän. "Elä niinkuin minä olen neuvonut sinua elämään, niin saat seurata laumaani niinkuin ennenkin!"

He olivat molemmat itsepäisiä, niin ettei heistä kumpikaan tahtonut taipua. Se päättyi niin, että Akka kielsi kotkaa näyttäytymästä hänen läheisyydessään, ja hänen vihansa kotkaa kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään Akan kuullen.

Sen jälkeen Gorgo kiersi maailmaa yksinään ja vihattuna niinkuin kaikki suurryövärit. Hän oli usein synkällä mielellä, ja varmaankin hän usein ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin luuli olevansa villihanhi ja leikitteli iloisten hanhenpoikasten seurassa.

Eläinten kesken hän oli suuressa maineessa rohkeudestaan. Näiden oli tapana sanoa, ettei hän pelännyt ketään muuta kuin kasvattiäitiään Akkaa. Hänestä tiedettiin myöskin kertoa, ettei hän koskaan ollut ahdistanut hanhia.

Vankeudessa

Gorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa itselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun metsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä oli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä, joka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja niin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa kiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat eivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina samalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi ja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina avaruuteen.

Vankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas, mutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa paikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.

Eräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli jonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin viitsi kääntää katsettaan maahan. "Kuka minua huutaa?" kysyi hän. — "Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli villihanhien seurassa." — "Onko Akkakin vankina?" kysyi Gorgo semmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen jälkeen. — "Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo hyvässä turvassa kaukana Lapissa", sanoi poika. "Minä vain olen joutunut vangiksi."

Puhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi tuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.

"Lintujen kuningas!" huusi poika. "Minä en ole unohtanut, että sinä kerran veit minut takaisin villihanhien luo ja että sinä säästit valkoisen hanhikukon hengen. Sano, voinko minä millään tavalla auttaa sinua?"

Gorgo tuskin nosti päätään. — "Älä häiritse minua, Peukaloinen!" sanoi hän. "Minä istun ja uneksin, että leijailen vapaana ylhäällä ilmassa. Minä en tahdo olla hereillä." — "Sinun pitää liikkua ja katsoa, mitä ympärilläsi tapahtuu", neuvoi poika. "Muuten sinä käyt yhtä kurjan näköiseksi kuin nuo muut kotkat." — "Toivon, että olisin niinkuin he. He ovat niin kaukana unelmissaan, ettei mikään enää voi häiritä heitä", sanoi kotka.

Yöllä, kun kaikki kotkat nukkuivat, kuului rapinaa teräsverkossa, joka peitti heidän häkkinsä katon. Vanhat ja tylsistyneet kotkat eivät häiriytyneet melusta, mutta Gorgo heräsi. "Kuka siellä? Kuka siellä katossa liikkuu?" kysyi hän.

"Se on Peukaloinen", vastasi poika. "Minä istun täällä ja viilaan poikki teräslankoja, että sinä pääsisit lentämään tiehesi."

Kotka kohotti päätään ja näki kesäyön valossa pojan istuvan ja viilaavan teräslankaverkkoa, joka oli pingoitettu häkin yli. Hänessä heräsi hetken toivo, mutta sitten hän taas joutui epätoivon valtaan. "Minä olen suuri lintu, Peukaloinen", sanoi hän. "Et sinä jaksa viilata poikki niin monta lankaa, että minä mahdun ulos. On parasta, että lakkaat ja annat minun olla rauhassa." — "Nuku sinä vain äläkä välitä minusta!" sanoi poika, "Minä en saa tätä valmiiksi tänä yönä enkä vielä ensi yönäkään, mutta minä tahdon kuitenkin koettaa pelastaa sinut, sillä täällähän sinä aivan menehdyt."

Gorgo vaipui uneen, mutta kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän näki heti, että poika oli viilannut poikki useita teräslankoja. Sinä päivänä hän ei enää näyttänyt niin raukealta kuin edellisinä päivinä. Hän levitteli siipiään ja hyppeli puitten oksilla verryttääkseen jäykistyneitä jäseniään.

Eräänä varhaisena aamuna, juuri kun ensimmäinen aamurusko syttyi taivaalla, Peukaloinen herätti kotkan.

"Koeta nyt, Gorgo!" sanoi hän.

Kotka katsahti ylös. Peukaloinen oli todellakin viilannut poikki niin monta lankaa, että teräslankaverkossa oli suuri aukko. Gorgo liikautti siipiään ja hypähti sinne ylös. Pari kertaa hän yritti turhaan ja putosi takaisin häkkiin, mutta viimein hänen onnistui päästä vapauteen.

Hän kohosi uljaassa lennossa pilviin. Pikku Peukaloinen istui ja katseli hänen jälkeensä surullisin silmin ja toivoi, että joku vapauttaisi hänetkin.

Poika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin siellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja täytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja nähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä hänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja muihin matkatovereihin. "Ellei lupaukseni vain sitoisi minua", ajatteli hän, "niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän luokseen."

Voihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut poikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää oli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti, hän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan, mutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten olivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet tulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia tuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta neuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. "On nyt niin, että muuan pikkukansan mies asuu täällä Skansenilla", sanoi Klement, "ja minä olen antanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä lantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän maitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle." Lappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa sen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.

Lappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt sopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani tunnollisesti ruokaa joka aamu.

Tällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, että
Klement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.

Sinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui siitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta kertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja kun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä, että matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut kuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut lämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille välkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet kehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut kukoistivat Skansenin kasvimaalla. "Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista myös Lapissa", ajatteli poika. "Kovin tekisi mieleni istua Martti hanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada ratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se on koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista."

Tätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta alas ja istahti häkin katolle. "Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni, kelpaavatko ne vielä mihinkään", sanoi Gorgo. "Et kai sinä luullut, että minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin minä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo."

"Se on mahdotonta", sanoi poika. "Minä olen kunniasanallani luvannut pysyä täällä, kunnes minut vapautetaan."

"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?" sanoi Gorgo. "Ensin ne ovat tuoneet sinut tänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua lupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta ei tarvitse pitää." — "Minun on kuitenkin pakko se pitää", sanoi poika. "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa minua."

"Enkö voi?" sanoi Gorgo. "Sen sinä saat pian nähdä." Ja samassa hän tarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi hänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.