JUHANNUKSEN JÄLKEINEN SUNNUNTAI.
Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.
Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä, sitä ihmetellyt.
Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi. Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että hän nyt oli varakas.
Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät, kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.
Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta, mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin, johon turvautua.
Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.
Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.
Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa vuosi vuodelta yhä uudestaan.
Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä, mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.
Poika oli kiertoteitse kuullut, ja senhän hän muuten itsekin ymmärsi, että ukko ja käly säästivät ja haalivat kokoon pitkin vuotta voidakseen pitää kelpo kutsut hänen tullessaan käymään. Ja silloin sitä olikin ruokaa aivan loppumattomasti. Kahvia ja haukattavaa jo ennenkuin he pääsivät edes rattailta alas. Ja päivällisiksi koko naapuriväelle kalaa ja lihaa ja riisikakkua ja marjakiisseliä ja juomia vaikka kuinka paljon. Se oli niin surkeaa, että suorastaan itketti. Hän ja hänen vaimonsa eivät millään tavalla yllyttäneet tätä hulluutta. Heillä ei ollut mitään muuta tuliaisiksi kuin arkiruokaa. Mutta kestejä oli aivan mahdoton välttää.
He arvelivat keskenänsä, että lopulta heidän kai täytyisi jättää käyntinsä kokonaan, jotta isä ei heidän tähtensä joutuisi perikatoon. Mutta he pelkäsivät, ettei kukaan ymmärtäisi heidän hyvää tarkoitustaan, jos he jäisivät tulematta.
Ja millaista seuraa heillä olikaan noissa kesteissä! Vanhoja seppiä ja kalastajaukkoja ja mäkitupalaisia. Jollei Fallan kelpo väki tavallisesti myöskin olisi ollut läsnä, niin ei joukossa olisi ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut sanaakaan vaihtaa.
Ol'Bengtsan poika oli tietenkin pitänyt enimmin Fallan Erikistä itsestään, mutta hän kunnioitti myös suuresti Lars Gunnarssonia, joka appensa jälkeen oli ottanut talon hoitoonsa. Eihän hän ollut suurta sukua, mutta siinä oli mies, joka oli osannut tehdä hyvät naimakaupat, ja joka hankkisi itselleen sekä rikkautta että kunniaa, ennenkuin hän luopuisi leikistä.
Siksipä poika tunsi suurta pettymystä, kun hän saapuessaan Askedaliin kolmantena vuonna Fallan Erikin kuoleman jälkeen, heti perille tultuaan sai kuulla, ettei Lars Gunnarsson luultavasti tulisikaan kesteihin. — »Syy ei ole minun», sanoi vanha nuotankutoja. »Hän ei ole juuri minun miehiäni, mutta sinun tähtesi minä kävin sittenkin Fallassa kutsumassa häntä.» — »Ehkäpä hän on saanut kyllikseen kesteistä», sanoi silloin poika. — »Eipähän», sanoi ukko, »kyllä hän luultavasti kernaastikin olisi tullut, mutta hänellä oli toisia esteitä.»
Ukko ei selittänyt tarkemmin mitä hän tällä tarkoitti, mutta kahvia juodessa hän palasi taas tähän asiaan. — »Älä ole pahoillasi, vaikkei Lars Gunnarsson tulekaan tänne tänä iltana», sanoi hän. »Ehkeipä sinusta olisi niinkään hauska olla hänen seurassaan, sillä hän on viime aikoina ruvennut kovin epäsäännöllisesti elämään.» — »Ette suinkaan tarkoita, että hän olisi ruvennut juomaan?» sanoi poika. — »Juuri niin, hyvinpä sinä arvasitkin», vastasi ukko. »Keväästä saakka hän on juonut, ja juhannuksen jälkeen hänellä on tuskin ollut ainoatakaan selvää päivää.»
Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle. Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.
Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen. Kankeasti se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta selvästi saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa kuin muina vuosina.
Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja kutsuen, voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku vihdoinkin tulisi ovea avaamaan.
Useamman kerran ukko käänsi puheen Lars Gunnarssoniin. Hän kertoi yhtä ja toista lukukinkereistä, eikä hän jättänyt mainitsematta kaikkia niitä juorupuheitakaan, jotka olivat kierrelleet Askedalissa Fallan Erikin kuoleman jälkeen.
Poika antoi hänelle myöten siinä, että Lars ehkei ollut aivan syytön.
Ja jos hän oli ruvennut juomaan, niin oli sekin huono merkki.
»Niin, minä olen utelias näkemään, miten hän suoriutuu tästä päivästä», sanoi ukko.
Kala nyki samassa pojan onkea, niin ettei hänen tarvinnut vastata. Eihän koko tässä jutussa ollut mitään, joka olisi muistuttanut heidän välisiä suhteitaan, mutta hän ei voinut sittenkään olla huomaamatta, että ukko tarkoitti jotain erityistä sanoillaan.
»Toivottavasti hän lähtee tänään papin puheille», sanoi ukko. »Sillä anteeksiantoa on olemassa, kun vain hän sitä haluaa.»
Kun ukko oli lausunut nämät sanat, oli hän hyvän aikaa vaiti. Pojalla oli niin kiire asettaa uutta matoa koukkuun, ettei hän ajatellutkaan sanoa mitään. Eikä hänen tarvinnutkaan siihen mitään vastata. Mutta sitten nousi ukon rinnasta niin syvä huokaus, että pojan täytyi vilkaista häneen.
»Ettekö te näe, että kala nykii?» sanoi poika. »Luulenpa, että annatte ahvenen viedä onkenne mukanaan.»
Ukko hätkähti. Hän irroitti kalan koukusta, mutta hän käyttäytyi niin kömpelösti, että se pulskahti takaisin järveen.
»Ei minulta kalastus tänään luonnistu, niin kernaasti kuin tahtoisinkin», sanoi ukko.
Niin, aivan varmaan hän tahtoi saada pojan jotain sanomaan ja tunnustamaan. Mutta ei suinkaan ukko voinut vaatia, että hän vertaisi itseään mieheen, jota epäiltiin appensa murhasta.
Ukko ei pannut uutta matoa koukkuun. Hän seisoi kivellä kädet ristissä ja tuijotti sammunein silmin ulapalle.
»Niin, anteeksiantoa on olemassa», sanoi hän. »Kaikki ne, jotka antavat vanhusten palella ulkona kylmässä, voivat tähän päivään saakka saada tekonsa anteeksi. Mutta sen jälkeen on kaikki lopussa.»
Eiväthän nämä sanat voineet tarkoittaa poikaa. Ukko ajatteli kai vain ääneen, niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana tehdä.
Joka tapauksessa juolahti nyt pojan mieleen, että hänen pitäisi koettaa saada ukko puhumaan jostakin muusta.
»Mitenkä on tuon miehen laita täällä Askedalissa, joka tuli mielenvikaiseksi viime syksynä?» kysyi hän.
»Vai niin, Skrolyckan Janneko!» sanoi ukko. »Niin, hän on ollut järjissään koko talven. Hänkään ei aio tulla kesteihin tänään, mutta tokkopa sinä häntä kaivannetkaan. Hän on vain köyhä mäkitupalainen, niinkuin minäkin.»
Saattoihan se olla totta, mutta poika oli niin mielissään saadessaan puhua jostakusta muusta kuin Lars Gunnarssonista, niin että hän suurella myötätunnolla tiedusteli, mitä vikaa Skrolyckan Jannessa oli ollut.
»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt mitään tietoja.»
»Sekö, jonka kävi onnettomasti – – –»
»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden puutetta.»
Ukon puheliaisuus oli kovin tuskallista. Hän puhui varmaan enemmän kuin hänelle oli hyväksi.
»Tiedättekö, minäpä taidan lähteä tuolle ulommaisimmalle kivelle», sanoi poika. »Siellä kalat näyttävät hyppelevän.»
Siirtyessään sinne hän joutui niin kauaksi, etteivät he voineet kuulla enää toistensa ääntä, eikä heidän välillään sen enempää keskustelua syntynyt koko aamupäivän kuluessa. Mutta minne ikänä poika meni, tunsi hän himmeiden, loistottomien silmien seuraavan itseään.
Hän tuli suorastaan hyvilleen tällä kertaa, kun vieraat saapuivat.
Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli ollut.
Ei kukaan Fallan väestä ollut läsnä, mutta sittenkin saattoi huomata, että Lars Gunnarsson oli kaikkien mielessä. Eikä se ihmeellistä ollutkaan, koska häntä oli varoitettu juuri tämän päivän johdosta. Ol’Bengtsan poika sai kuulla niin paljon Fallan lukukinkereistä ja siitä ihmeellisestä seikasta, että pappi juuri sinä iltana oli puhunut velvollisuuksista vanhempia kohtaan, että häntä alkoi suorastaan tuskastuttaa. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, mutta vanha Ol'Bengtsa, joka varmaankin huomasi miten nämä jutut kyllästyttivät häntä, kääntyi hänen puoleensa.
»Mitä sinä arvelet tästä kaikesta, Nils? Varmaankin ihmettelet, miksikä Jumala ei ole säätänyt lakia vanhemmille siitä, miten heidän pitäisi käyttäytyä lapsiaan kohtaan?»
Tämä tuli aivan yllättäen. Hän tunsi punastuvansa, ikäänkuin hänet olisi tavattu itse teosta.
»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut enkä ajatellut – – –»
»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa, mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan.»
Ukko ei ollut kääntynyt kenenkään erityisen puoleen puhuessansa, eikä kukaan myöskään tahtonut vastata tähän mitään.
»Suuria koettelemuksia he ovat saaneet kestää», jatkoi Ol'Bengtsa. »Suuret omaisuudet ovat heidän käsistään menneet. He olisivat nyt voineet olla säätyläisiä, jos vain olisin hoitanut hyvin asioitani. Mutta he eivät ole koskaan moittineet minua. Ja joka kesä he tulevat minua tervehtimään osoittaakseen, etteivät he kanna vihaa minulle.»
Ukon kasvot olivat jälleen aivan ilmeettömät ja hänen äänensäkin hiljainen. Poika ei tiennyt, tahtoiko hän johtaa keskustelua johonkin erityiseen asiaan, vai puhuiko hän vain jotakin sanoaksensa.
»Toista on Liisan laita tässä», sanoi ukko osoittaen miniäänsä, jonka luona hän asui. »Hän toruu minua joka päivä sen johdosta, että olen hukannut rahani.»
Miniä ei näyttänyt vähääkään vaivaantuneelta, vaan vastasi ukolle hyväntahtoisesti nauraen: »Ja te torutte minua, kun minä en ehdi paikata kaikkia reikiä poikien vaatteissa.»
»Niin, se on totta», myönsi ukko. »Kas, me emme ujostele toisiamme, vaan me puhumme suumme puhtaaksi. Me voimme puhua mistä hyvänsä, ja kaikki mikä on minun, on myöskin Liisan, ja kaikki mitä Liisa omistaa, on myös minun. Niinpä minä alan uskoa, että hän onkin minun oikea lapseni.»
Poika tuli jälleen hämilleen ja tuskalliselle mielelle. Ukko tahtoi saada jotain esille pakoitetuksi. Hän odotti jotain vastausta. Mutta eihän hän voinut vaatia, että se tapahtuisi nyt tässä, vieraiden ihmisten keskellä.
Poika tunsi suurta helpotusta, kun Ol’Bengtsa katsoi eteensä ja huomasi, että Lars Gunnarsson ja hänen vaimonsa seisoivat veräjällä taloon tulossa.
Mutta ei yksin poika iloinnut heidän tulostaan, vaan kaikki muutkin.
Tuntuipa siltä, kuin kaikki synkät epäilykset äkkiä olisivat kadonneet.
Lars ja hänen vaimonsa pyysivät moneen kertaan anteeksi, että he tulivat näin myöhään, mutta Larsilla oli ollut niin kova päänsärky, etteivät he luulleet voivansa lainkaan tulla. Nyt se oli sentään hiukan hellittänyt, ja siksi hän oli päättänyt yrittää tulla kesteihin. Ehkäpä hän voisi unohtaa kipunsa ihmisten parissa.
Larsin silmät olivat hiukan kuopallaan, ja tukka oli harvennut ohimoilta, mutta muuten hän oli yhtä iloinen ja pirteä kuin edellisenäkin vuonna. Tuskin hän oli saanut pari suupalasta, kun Ol'Bengtsan poika ja hän alkoivat keskustella metsäkaupoista, suurista voitoista ja rahalainoista.
Pientilalliset ihmettelivät suuria summia, eivätkä uskaltaneet sanoa mitään. Vain vanha Ol'Bengtsa sekaantui puheeseen.
»Kun te nyt puhutte rahoista», sanoi hän, »niin juolahti mieleeni, tokko sinä, Nils, muistat sitä 17,000 riksin velkakirjaa, jonka minä sain Duvnäsin vanhalta patruunalta. Muistat kai, että se oli joutunut hukkaan ja etten pahimmassa hädässä ollessani voinut sitä löytää. Minä kirjoitin joka tapauksessa patruunalle ja veloin häntä, mutta minulle vastattiin, että hän oli kuolemaisillaan. Ja sitten, kun hän oli kuollut, eivät pesänselvittäjät löytäneet saatavaani kirjoista. Minulle ilmoitettiin, etteivät he voineet sitä minulle maksaa, koska velkakirja ei ollut tallella. Me etsimme sitä, sekä minä itse että poikani, mutta me emme löytäneet sitä mistään.»
»Ette suinkaan te tarkoita, että olisitte nyt sen löytänyt?» huudahti poika.
»Se on hyvin kummallinen juttu», jatkoi ukko. »Skrolyckan Janne tuli eräänä aamuna minun luokseni ja vakuutti tietävänsä, että tuo velkakirja oli minun vaatearkkuni salalaatikossa. Hän oli nähnyt unissaan minun ottavan sen sieltä esiin.»
»Mutta ettekö te ollut etsinyt sitä sieltä?»
»Niin, minä olin etsinyt sitä vasemmanpuolisesta salalaatikosta. Mutta Janne sanoi, että se olikin oikealla puolella. Ja kun minä nyt aloin tarkastaa, niin löytyi siltä puolelta myöskin salalaatikko, vaikken koskaan ennen ollut sitä nähnyt. Ja siellä velkakirja oli.»
Poika laski hetkeksi kädestään veitsen ja kahvelin, mutta otti ne jälleen pöydältä. Ukon ääni kuului varoittavalta. Ehkäpä koko juttu oli valetta.
»Se oli kai vanhentunut?» sanoi hän.
»Niin», sanoi ukko, »sitähän se oikeastaan olisi ollut, jos velallinen olisi ollut joku toinen. Mutta minä sousin Duvnäsin nuoren patruunan luo, ja hän myönsi heti paikalla, että se oli oikea. 'Se on päivän selvää, että minä suoritan isän velan teille, Ol'Bengtsa', sanoi hän, 'mutta te annatte minulle kai parin viikon lykkäystä. Se on suuri summa kerrallaan maksettavaksi'.»
»Se oli kunnon miehen puhetta», sanoi poika ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Ilo alkoi saada vahan hänessä, kaikesta epäluulosta huolimatta. Kas, kun ukko oli kaiken päivää hautonut mielessään jotain niin erinomaista voimatta tuoda sitä ilmi!
»Minä sanoin patruunalle, ettei hänen tarvinnut maksaa yhtään mitään», selitti nuotankutoja, »kunhan hän vain antaisi minulle uuden velkakirjan, niin rahat voisivat kyllä jäädä hänen haltuunsa.»
»Olihan sekin hyvä», sanoi poika. Hänen oli vaikea pysytellä niin rauhallisena kuin olisi pitänyt. Ääni tahtoi väkisinkin nousta kimakaksi ja iloiseksi. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla oikein varma vanhasta Ol'Bengtsasta. Seuraavassa hetkessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sanoa, että kaikki olikin vain lorua.
»Sinä et taida uskoa minua», sanoi ukko. »Tahdotko nähdä velkakirjan?
Mene sinä noutamaan, Liisa!»
Heti senjälkeen sai poika velkakirjan silmiensä eteen. Hän katseli ensin allekirjoitusta, ja hän tunsi heti paikalla selvän ja siron nimikirjoituksen. Sitten hän tarkasteli summaa, ja sekin oli oikea. Hän nyökkäsi päätään vaimolleen, joka istui häntä vastassa, ikäänkuin sanoakseen, että kaikki oli paikallansa, ja ojensi samalla hänelle sen nähtäväksi, sillä saattoihan hän arvata, miten halukas hänkin oli näkemään sitä.
Vaimo luki sen tarkalleen läpi alusta loppuun saakka.
»Mitäs tämä on?» sanoi hän. »'Maksan Liisa Pietarintyttärelle Askedalista, Bengt Olssonin leskelle Ljusterbystä — — —' Saako Liisa velkakirjan?»
»Saa», sanoi ukko, »hän on saanut nämä rahat minulta, sillä hän on oikea lapseni.»
»Mutta se on väärin — — —»
»Eipä niinkään», sanoi ukko väsyneellä äänellään, »se ei ole väärin. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni enkä ole kellekään velkaa. Olisihan minulla voinut olla toinenkin velkamies», jatkoi ukko kääntyen poikansa puoleen, »mutta olen ottanut selkoa asiasta ja tiedän, ettei sellaista olekaan.»
»Niin, te tarkoitatte minua», sanoi poika. »Minua te ette koskaan ajattele – – –»
Mutta kaikki se mitä poika nyt aikoi sanoa, jäikin sanomatta. Kova huuto pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa.
Siellä Lars Gunnarsson oli äkkiä riistänyt täyden viinapullon käteensä ja nostanut sen huulilleen. Vaimo huusi ääneensä tuskasta ja koetti ottaa sen pois häneltä.
Lars työnsi hänet syrjään, kunnes hän oli juonut pullon puolilleen.
Sitten hän laski sen jälleen pöydälle ja kääntyi vaimonsa puoleen.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmissä oli hurja ilme ja hän pui nyrkkiä.
»Etkö sinä kuullut, että Janne löysi velkakirjan? Kaikki, mitä hän uneksii, käy toteen. Ymmärrät kai sinä, että hän näkee näkyjä. Ja saat nähdä, että tänä päivänä kohtaa onnettomuus minuakin, niinkuin hän ennusti.»
»Hänhän pyysi sinua vain varomaan itseäsi!»
»Sinä pyysit ja rukoilit, että lähtisin tänne, jolta unohtaisin mikä päivä tänään on. Ja sitten sainkin tämän muistutuksen sen sijaan!»
Hän nosti jälleen viinapullon huulilleen, mutta vaimo heittäytyi hänen ylitseen itkien ja rukoillen. Lars laski pullon nauraen pöydälle.
»Pidä se hyvänäsi, kernaasti minun puolestani!» sanoi hän. »Ja hyvästi nyt, Ol'Bengtsa! Kai te suotte anteeksi, vaikka lähdenkin matkoihini? Tänään minun täytyy mennä sellaiseen paikkaan, missä saan rauhassa juoda.»
Hän astui veräjälle. Vaimo seurasi hänen jäljissään.
Mutta kun Lars astui veräjästä ulos, työnsi hän vaimonsa syrjään.
»Mitä sinä tahdot minusta? Minä olen saanut varoituksen. Minä astun perikatoani kohti.»