LÄHTÖILTA.
Iltaa ennen kuin Skrolyckan Klara Gullan oli määrä lähteä Tukholmaan, oli Jannella, hänen isällänsä, niin paljon puuhaa, ettei hän mitenkään tahtonut saada kaikkia töitään tehdyksi. Palattuaan päivätyöstään hänen täytyi heti lähteä metsään polttopuita hakemaan. Sitten hän rupesi laittamaan uutta sälettä veräjään, joka puoli vuotta oli ollut rempallaan, ja kun se oli tehty, alkoi hän korjata ja järjestää kalakojeitaan.
Koko ajan hän ajatteli vain sitä omituista seikkaa, ettei hän tuntenut oikeaa surua. Nyt hänen laitansa oli aivan sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten. Hän ei voinut iloita eikä surra. Aivan kuin kello saadessaan kovan sysäyksen, oli sydän pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän näki Klara Gullan ojentavan käsivarsiaan Snipavaaralla ja syleilevän koko maailmaa.
Kaikki oli nyt aivan kuin kerran ennenkin. Sillä kertaa ihmiset tahtoivat, että hän iloitsisi pikku tytön tulosta. Mutta hän ei ollut välittänyt siitä hituistakaan. Ja nyt he kaikki odottivat, että hän olisi epätoivoissaan ja suruissaan. Mutta ei hän sitäkään ollut.
Sisällä tuvassa oli paljon väkeä, sillä kaikki tahtoivat jättää hyvästi Klara Gullalle. Janne suorastaan häpesi mennä sisään ja näyttää toisille, ettei hän itkenyt eikä valittanut. Parasta hänen olikin pysytellä ulkona.
Joka tapauksessa oli hänelle parasta, että näin oli käynyt. Jos kaikki olisi ollut ennallansa, niin mitenkä hän olisi kestänyt niin suurta surua ja ikävää.
Kulkiessaan äsken ikkunan ohi hän näki, että tuvan lattialle oli sirotettu lehtiä. Ja pöydällä oli ollut kahvikuppeja aivan kuin sinäkin päivänä, joka oli nyt hänen mielessänsä. Katrina oli tahtonut panna toimeen pienet kestit tyttärensä kunniaksi, jonka oli määrä lähteä maailmalle ja pelastaa kotinsa.
He itkivät varmaan tuvassa, sekä ne, jotka olivat tulleet jättämään hyvästi, että kotiväki. Janne kuuli Klara Gullan itkun aina pihalle saakka, mutta se ei liikuttanut häntä vähääkään.
»Hyvät ihmiset», mutisi hän seisoessaan ulkona, »kaikkihan on niinkuin pitääkin olla. Katsokaa linnunpoikasia! Heidät viskataan pois pesästä, jolleivät he lähde hyvällä. Ja oletteko nähnyt käenpoikasta? Ei mitään sen pahempaa ole olemassakaan, kuin tuollainen lihava ja suuri poikanen, joka huutaa ruokaa kasvatusvanhempien ahertaessa henkensä edestä hänen tähtensä.»
»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät ystävät.»
Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet,
Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.
Mutta hän järjesteli sittenkin vielä hetken aikaa kalastuskojeitaan.
Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän hiljaa kuin varas tuvan edustalle.
Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.
Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara
Gullan vaatteiden ympärille.
»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän te, että isä on matkastani pahoillaan.»
»Hän saa luvan tulla hyvilleen jälleen», sanoi Katrina levollisesti.
»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»
»Entäs mökki?» sanoi Katrina.
»Mökin käyköön miten hyvänsä, kunhan isä taas on hyvä minulle.»
Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi, kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.
Samalla hän tunsi olevansa kaikkea suojaa ja turvaa vailla.
Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän mustina varjoina puiden alla.
Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui onnellinen hymy.
»Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!» sanoi hän.