NOLIN AUGUST.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.
Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin hänen.
Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.
Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli
kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos.
Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle
Skrolyckaan.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan, vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.
Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella häntä.
Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään, mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle paikalleen.
Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen viereensä.
»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»
»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»
»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen ääneen.»
»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan», vastasi Katrina.
»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»
»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»
»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta, jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä», sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen kääntyä.»
Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.
»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää, mitä hänelle kuuluu.»
Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan niistä.
Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:
»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»
Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen täytyi tehdä se uudestaan.
Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.
»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»
Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»
Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa, pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika rukalle.
»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen. Parasta että se joutuu täältä pois.»
Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.
»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te aavistattekaan.»
»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin, kuka minulle sen on opettanut.»