HOPEAKAIVOS.
Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire, niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»
Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.
Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.
Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.
Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.
Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»
Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.
Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.
Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen hyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.
Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten tai vastaan.
Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.
Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.
»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa kuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä äskeistä esitystäsi.»
Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.
Sakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen, joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.
Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.
»Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin», sanoi kuningas.
Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta selittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki kuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.
»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.
Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan, paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla kuningaskruunulla.
»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.
Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja koki elää niinkuin opetti.
Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.
»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan mielenmukainen», hän virkkoi.
»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi, »että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»
»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas. Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja vanhanaikainen yksinkertaisuus.»
»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»
»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.
Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.
Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.
Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut vaikea esittää.
Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.
Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.
»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa, että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»
»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä», sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä mitä itse on puhunut.
»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»
»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»
»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»
Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa vasten.
»No saa alkaa», virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.
»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi kappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»
»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas antaen päänsä painua toiselle kupeelle.
»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet laajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän ansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»
Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä, mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa valveilla.
»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan outoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»
Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan kohoavan ja toinen silmä aukeni.
»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?» hän kysyi.
»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.
»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä kultavaljakolla kirkolle ajaa!'
Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka oli ja lähtivät kotiin.
Ennenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»
Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.
»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi kauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.
Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.
Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli, että olisikohan niissä lyijyä.
'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.
'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.
'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.
Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin lienee koskaan ollut.
'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.
'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.
Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle sanoen:
'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'
'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samenti. 'Vai on tämä hopeata!'
Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen puhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä odottamassa.»
Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti puheensa.
»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että vuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»
»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.
»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa kuuntelemaan.
»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi kappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa hänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja leveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.
»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi nojallaan aitaa vasten.
'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. — 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse alle.'
Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan matkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren uutisen!
Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi ajatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut. Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' — 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'
»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille sadasta taalerista.'
Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä seisomaan itkien ääneen.
Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.
Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea, yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen yön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa, niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko siihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu, mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa paikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»
Yksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti, että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.
Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi mielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille. »Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»
»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»
Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat auki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut kyllikseni koko kaivoksesta.»
»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.
Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa sidottuina ja nilkat köysissä.
Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.
Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa papin kanssa.
Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet ainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.
'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi.
'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'
'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'
'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta pappi keskeytti hänet.
'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'
'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'
Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.
'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.
'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä niinkuin minulta pyydät.'
Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon uhkaan?»
Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»
»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain väki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat jokapäiväisiä sanomia.
Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.
Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.
Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»
»Entä sitten», sanoi kuningas, »miten talonpojat tekivät?»
»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että pappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää kaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»
Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin.»
»On», pappi vastasi, »hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.»
»Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan itselleen», sanoi kuningas.
»Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän yhä asuu.»
»Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut», sanoi kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.
Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä jatkoi: »Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren, kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin tarvitsen?»
»Sitä minä tarkoitin», sanoi toinen.
»Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna», sanoi kuningas, »ja mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista.»
»Sehän on toista», sanoi pappi, »jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee, niin hän kyllä myöntyy.»
»Takaatteko minulle sen?» kuningas kysyi.
»Sen kyllä takaan», sanoi pappi.
»Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?»
»Se jääköön Herran huomaan.»
Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen hento vartensa ikäänkuin kasvoi. »Saatte tämän seurakunnan papille viedä sellaiset terveiset», sanoi kuningas, »että ihaninta Ruotsin hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.»
Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.
»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.
Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»
»Mutta jos valtakunta on vaarassa?» sanoi pappi.
»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.
Ulkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs talonpoika meni häntä vastaan.
»Saitko nyt puhua pappimme kanssa?» talonpoika sanoi.
»Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan», vastasi kuningas.
»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi. »Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»
»Niin, kyllä kuulin vastauksen», sanoi kuningas.