SOITTONIEKKA.
Ei kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta kuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että vaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän niin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään pyörälle.
Sanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä ainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!
Lars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu kainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli seurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.
Hän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli ollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli käynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä kuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.
»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani soittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.
»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen mies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja lapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja lampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni viulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle oikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha puulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.
Päivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin hauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan eksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja äidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä tulisi.»
Sillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli pienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja epätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli sinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt pääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä mutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain yli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli hänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.
Oli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut väliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.
Ei kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi toisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit maassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä kuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja katsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan, joka poreili vedenpinnalle.
»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy minun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin raivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni. Sellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen oli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa sammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja ulos maailmaan kävi tieni.
Hohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän minun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella minua.»
Hän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne virtaan.
»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona», hän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.
»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko
Värmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.
Hän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin hän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.
Sillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului vallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi seisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua, ei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet kärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain kosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin ja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista ja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä, kuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta toisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa, ja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina kirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.
»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka, »vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden, jotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»
Mutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa, sitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.
»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai tajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee sinua.»
Samassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa syvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi näpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.
»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa näppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin kuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä tässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen jälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta lupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta minulle kilpailijaksi.»
Hän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa uomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.
»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron. Pitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea tulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä kuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon minä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on ainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»
Hetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin ajatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan juoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin yöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen vaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä kuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta, rupesi hän nauramaan.
»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän kohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen pitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla juuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan saa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka ymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla itseään.»
Niin sanoen hän kävi eteenpäin ja kadotti virran näkyvistään.
Hän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut kulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia kuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli mitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut piilevän.
Tullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti ja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.
Hänestä näytti, kuin nuo suuret kuusenjuuret olisivat ruvenneet viittomaan hänelle uhkailevasti.
»Varo itseäsi sinä, joka tahdot olla jotain enemmän kuin Ahti!»
Lars Larsson tunsi sydämensä käpristyvän kokoon pelosta. Hän tunsi sellaista painoa rinnallaan että tuskin voi hengittää, ja hänen kätensä tulivat jääkylmiksi. Hän seisahtui silloin keskelle tietä ja koetti puhua järkeä itselleen.
»Ei koskessa mitään soittoniekkaa ole!» hän sanoi. »Se on vain turhaa luuloa ja taikauskoa. Samantekevää lie, mitä hänestä olen sanonut taikka en.»
Näin puhellessaan hän tirkisteli ympärilleen metsässä, ikäänkuin saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Jos olisi ollut päivä, niin olisi kai jok'ainoa pienoinen lehdyt kuiskannut hänelle, ettei metsässä ole mitään vaarallista, mutta nyt yössä seisoivat kaikki puut yhdessä ja äänettöminä ja näyttivät kätkevän kaikenlaisia vaarallisia salaisuuksia.
Lars Larsson rupesikin yhä kovemmin pelkäämään. Enimmän kammotti häntä se, että hänen vielä kerran oli pakko kulkea virran yli, ennenkun se erosi tiestä ja lähti omalle suunnalleen. Hän aprikoi että mitähän Ahti hänelle tekisi, kun hän kävi viimeisen sillan yli. Ehkäpä hän nostaisi ison mustan käden vedestä ja vetäisi hänet syvyyteen.
Hän oli niin peloissaan, että mietti kääntyä takaisin. Mutta sittehän hän taasen joutuisi virralle. Ja jos hän poikkeaisi tieltä ja painuisi metsään, niin olisi se jälleen vastassa, se kun kierteli ja kaarteli kaikkialla.
Hän tunsi sellaista tuskaa, ettei tiennyt mitä tehdä. Tuo virta oli kietonut ja vanginnut ja sitonut hänet, niin että hänen oli mahdoton päästä pakoon.
Vihdoin hän näki edessään viimeisen ylimenopaikan. Häntä vastapäätä viiran toisella puolella oli vanha mylly, joka kaiketi oli ollut kylmillä monta monituista vuotta. Iso myllynpyörä riippui liikkumatonna virran yli, padonsulku mätäni maalla, vesiruuhet olivat sammaltuneet, ja tyhjissä luukuissa kasvoi kallioimarretta ja naavaa.
»Jos olisi kuten ennen ja täällä olisi ollut ihmisiä». ajatteli soittoniekka, »niin olisin nyt pelastettu kaikesta vaarasta.»
Mutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän rakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää pelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei näyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään, kun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.
Hän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä iloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos häntä vastaan.
Se näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli puuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat paljaat.
Tyttö kävi soittoniekan luo ja sanoi muitta mutkitta hänelle:
»Tahdotko soittaa minulle, niin minä tanssin sinulle.»
»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun oli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt soittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»
Hän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja alkoi soittaa.
Tyttö otti muutamia askelia soiton tahdissa, mutta sitte hän pysähtyi.
»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan voimaa.»
Soittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.
Tyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.
»En minä osaa tanssia moisen kuhnuripolskan mukaan», hän sanoi.
Soittoniekka viritti silloin huimimman säveleen minkä taisi.
»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman soittoniekan kuin minä.»
Samassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen käsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja auttaa vauhtia.
Viulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut kuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä rataskaan olisi voinut seurata sitä.
»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä ympäriinsä.
Mutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään säveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.
Kun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei paljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan hän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.
»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi laskea käyrän alas.
Mutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se kulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa. Ja se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään voinut päästä irti.
Silloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä todella rupesi pelkäämään.
»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa tuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.
Käyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen toisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että miespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja tämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.
»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en ikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia, miltä soiton pitää kuulua.»
Pariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti onnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan väsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.
»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni kuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»
Hän alkoi itkeä kohtaloaan, yhä jatkaen soittamistaan.
»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin luona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä tavalla?»
Hän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi taivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän soitti, soitti taukoamatta.
Koska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan yksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon alas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.
Tuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut vaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.
Lars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti, soitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta hänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä edelleen.
»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea rangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»
Myöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli vanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot monien murheiden uurtelemat.
»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin tuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti? Voiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»
Hän huusi kovaan pysäyttääkseen hänet.
»Äiti, äiti, tulkaa tänne minun luokseni!» hän sanoi.
Eukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin, että olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä, ettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»
»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä en ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan puhua kanssanne!»
Silloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja veri tihkui kynsien alta.
»Äiti, minä olen joutunut onnettomuuteen ylpeyteni tähden, ja nyt minun täytyy soittaa itseni kuoliaaksi. Mutta sano sitä ennen voitko antaa anteeksi minulle, joka jätin sinut yksiksesi ja köyhäksi vanhoilla päivilläsi?»
Äidin valtasi suuri sääli poikaa kohtaan, ja kaikki viha, mitä hän oli tuntenut, oli kuin pois puhallettu. »Kyllä annan anteeksi sinulle», sanoi hän. Ja kun hän näki pojan tuskan ja tahtoi, että tämä ymmärtäisi hänen tarkottavan sitä mitä sanoi, vahvisti hän anteeksiannon Jumalan nimellä.
»Jumalan meidän Vapahtajamme nimessä annan sinulle anteeksi!» sanoi hän.
Mutta kun hän tämän sanoi, pysähtyi käyrä, viulu putosi maahan, ja soittoniekka nousi pystyyn pelastettuna ja vapahdettuna. Sillä lumous oli loppunut, koska hän oli kohdannut ihmisen, joka niin suuresti oli säälinyt hänen hätäänsä, että oli lausunut Jumalan nimen hänen ylitseen.