Sadun satu

by Selma Lagerlöf

ILMAPALLO.

Isä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa matkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä, painautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi viikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei ulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä kuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen rohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he silmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi he matkustavat.

Pojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja samallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat päällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet pystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä, eivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja löytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin, kolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin voi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin näppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin alituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta hän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut eivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä, polkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä löytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee Hugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.

Isä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat, sirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi näkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien yli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle, tämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään tukkaan ja pitää siitä.

Isä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja tämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman akatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja edistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen opettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan. Tähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja kestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa suuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi maaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia toiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään tarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.

Jonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien kuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli pieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista poikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja kaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei hänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä kerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä kotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.

Vaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle. Hän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä kerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei miehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi, mutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni toinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa eikä mainetta, ratkesi hän juomaan.

Hänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi järjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle. Hän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei enään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin onnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa, kiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.

Pojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi ollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa pienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia ja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan kurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että tällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien kanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti kyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma, eivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta samantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen kirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat ovat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta eivät sitä ilmaise.

»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat tulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä otan heidät huostaani.»

Mutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että he olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja eivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he aivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa matkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee olevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on rappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä Tukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa meidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»

Viisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He ovat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä tuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin istuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.

Isän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue, vaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän ajatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet kärsiä.

He muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä aamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko koulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset pojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä oli juoppo isä.

He ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla peloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan hauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se syntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja kärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan mielessään.

Hänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa hänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi heille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.

Asia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän isästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin tavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen luoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein hän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä teki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät pois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.

Kun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien vanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin päästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi näyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto purkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän oli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli karannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään voisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut olevansa aivan levollinen.

Kohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja vuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi päivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat voineet muuttaa hänen luokseen.

Tämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko huoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli ollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman hauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä, ja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja valoisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli äidin vuode.

Äiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän oli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin kaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa, vaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan kaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He tarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä, tekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.

Oli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine koneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo saisi koskaan mennä sinne.

Mutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden ainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli tehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut heille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön, että hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että äiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän tarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä tullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa Tukholmaan.

Äiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta isän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa pojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät poliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi lausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei sitä voinut kieltää.

Isän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti poikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat tiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä. Tämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän saisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää kostoa ja ilkeyttä.

Mutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat matkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti iloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy vastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää hänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä mikään auta?

Isä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti alkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea päättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi karata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja hyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat he majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy kenellekään ihmiselle.

Poikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja talonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän on mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän riisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja käärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta, kuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää jalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen penkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.

Vuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon, joka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa vaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään kohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.

Tuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja muille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja tämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän väliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla, kun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu heille samalla tavalla kuin silloin.

»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni. Isä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä matkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään tullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista. Mutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»

»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle, että olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee hoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle, muuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat luvanneet.

»Ette saa hiipiä pois isän luota. Luvatkaa se minulle!» oli äiti sanonut.

Senkin he olivat luvanneet.

Pojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä, kun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä lupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain, mutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he taas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne, vie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.

* * * * *

Kaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi huonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan pihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä toiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta naarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki, ja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat kaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne huoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt tavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen. Pojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja asettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti työtä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää heitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan. Sillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja voimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki. Hän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee olisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja alkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko on liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu avata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin tottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun päähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.

Tuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus. Hän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen aamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään. Jos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja hän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.

Niin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen asuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.

Nuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut eteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin, johon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden oli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä. Isää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan. Se olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa ystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat suurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle aamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun aamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan purkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä syömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä ollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä ollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen näinkin varhain.

Kun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole tulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut tulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten joukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta reippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.

Sisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot nostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on tekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän makuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä kuin hän ikinä voi vaatia.

Nyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän tyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat ilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä heillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.

Hän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat suorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen hänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut siellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa saa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta työstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että he itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin kun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä tehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt totella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.

Hän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni lasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen. Hän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.

Yhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti torua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet? Aikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä kananpoikapaistia?

Sitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee olisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.

Hän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta pojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet, antavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa, uuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä vannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka mitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»

Nyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He heittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että he punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi nauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä: »Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun lähdimme kotoa.»

Isä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia sanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin mitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan huoneeseensa.

* * * * *

Isä on huomannut kuinka käteviä pojat ovat, ja käyttää sitä hyväkseen, ettei tarvitse palvelijoita. Aamulla hän lähettää Lennartin keittiöön kahvin keittoon ja antaa Hugon kattaa aamiaispöydän sekä juosta leipuriin noutamaan leipää. Aamiaisen jälkeen istuu hän tuolille ja katselee, kuinka pojat panevat vuoteet kokoon, lakasevat huoneet ja panevat uunit lämpiämään. Hän jakelee alituisesti käskyjä ja lähettää tehtävästä toiseen vain näyttääkseen mahtiaan. Kun aamusiivous on tehty, lähtee hän ulos ja viipyy poissa koko aamupäivän. Päivällisen tuottaa hän muutamasta lähellä olevasta talouskoulusta. Sitte jättää isä pojat koko illaksi eikä enään heiltä muuta vaadi kuin että hänen vuoteensa on tehty, kun hän palaa kotiin.

Pojat ovat siis yksin melkein kaiken päivää ja saavat puuhailla mitä vaan haluavat.

Muuan tärkeimpiä tehtäviä on äidille kirjottaminen. He saavat häneltä kirjeen joka päivä ja hän lähettää heille paperia ja postimerkkejä, niin että he voivat vastata hänelle.

Äidin kirjeet sisältävät parhaasta päästä varotuksia olemaan hyviä isälle. Alituisesti hän kirjottaa kuinka rakastettava isä oli, kun hän ensin oppi isän tuntemaan, ja kertoo heille kuinka isä uraa alkaessaan oli uuras ja ahkera. Heidän pitää olla hellät ja hyvät isälle. Eivätkä saa koskaan unohtaa, kuinka onneton hän on.

»Jos olette oikein hyviä isälle, niin hän kenties säälii teitä ja päästää teidät kotiin minun luokseni», kirjottaa äiti.

Äiti kertoo, että hän on käynyt rovastin ja pormestarin puheilla kysymässä eikö olisi mahdollista saada pojat takaisin. Mutta molemmat ovat vastanneet ettei mikään auttanut. Poikien täytyy jäädä isän luokse. Äiti tahtoisi muuttaa Tukholmaan, että edes joskus saisi nähdä poikiansa, mutta kaikki ihmiset neuvovat häntä odottamaan minne päin asiat kääntyvät. He luulevat, että isä pian väsyy poikiin ja lähettää heidät kotiin. Äiti ei oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta tuntuu hänestä kauhealta, että hänen poikansa elelevät Tukholmassa ilman mitään hoivaa, toisaalta hän taas tietää, että jos hän jättäisi kotinsa ja virkansa, ei hän voisi ottaa heitä turviinsa, eikä heitä elättää, jos he pääsisivät vapaiksi. Mutta jouluksi äiti kuitenkin tulisi Tukholmaan heitä tervehtimään.

Pojat kirjottavat ja kertovat mitä he koko päivän kunakin tuntina tekevät. He kertovat äidille tuovansa isälle ruokaa ja tekevänsä vuoteen hänelle. Äiti käsittää, että he koettavat olla hyviä isälle äidin vuoksi, mutta hän huomaa myös, etteivät he isästä enempää pidä kuin ennenkään.

Hänen pienet poikansa tuntuvat aina olevan yksin. He asuvat isossa kaupungissa, jossa ihmisiä vilisee, mutta kukaan ei välitä heistä, ei kukaan heitä huomaa. Ja näin onkin ehken parasta. Kukapa tietää mihin joutuisivat, jos tuttavia saisivat.

He pyytävät aina ettei äiti heistä olisi levoton He kyllä selviytyvät. He kertovat, että he parsivat itse sukkansa ja ompelevat nappinsa. He viittaavat siihenkin suuntaan, että Lennart on päässyt pitkälle keksinnössään, ja he sanovat, että kunhan se vain tulee valmiiksi, niin kaikki muuttuu hyväksi.

Mutta äiti elää alituisessa huolessa. Yöt ja päivät hän ajattelee poikiansa. Yöt ja päivät hän rukoilee Jumalaa varjelemaan hänen pieniä poikiansa, jotka elävät yksin suuressa kaupungissa ilman ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi heidän silmänsä turmeluksen viekotuksilta ja varjelisi heidän nuoret sydämensä himoitsemasta pahaa.

* * * * *

Isä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän vanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet sinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.

Kun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu isä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä, vaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja voihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä tunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari tulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja hiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat kyyneleet virtaamistaan.

Isä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat kahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi kerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua juoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli isää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle oli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi lentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle. Miltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina vanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja, joita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!

* * * * *

Pojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on pistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on mutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole uskoneet tätä todeksi.

Isä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on huomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi soittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän. »Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti kummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»

»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä haittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»

Hän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan hiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut hänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot punaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa pöytälaatikkoon.

Kun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet mitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän koulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut, kun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli haettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa kirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että he olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat lukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.

Kun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen luo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona kymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo. »Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. — »Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto ja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean nolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin», sanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen tyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä, ennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.

Molemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän mukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän ole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen hyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään juolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän silmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.

»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme», kuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» — »Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti jotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää se esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat kirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on siinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä kohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä. — »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin, jonka Lennart on keksinyt.»

Hugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin
paperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.
»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.
Tästä juuri me puhuimme.»

Isä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan ei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia, jotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea ilmapurjehdukseen kuuluvaa.

Poikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia eikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin niitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta mekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen aikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä mitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän on hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa Lennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä halukkaammin.

Pian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista ja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat pojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja vaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt suunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen pienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja tasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista. Hän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät koulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi pientä tiedemiestä.

Ja noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin kuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin haaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.

Isä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa kanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä kertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi yhteiseksi ihmeeksi.

* * * * *

Kello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat kulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet isää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he jääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin pöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta naissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi hän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi tänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On joulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut———

Silloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle ilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla ajoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä odotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä hankkia.

Kuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä sekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä laitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut ohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat nahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat hankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.

Kaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat istuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän kanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät he voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken tämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin hyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa kun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu pöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun hän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa, ja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja lasisirujen seassa.

Isä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin aamupuolella yötä.

* * * * *

Eräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet olalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet kalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka on leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on sekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he katupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.

Pojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei muistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin siihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan tapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä pian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat haaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta heidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti tekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta tuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta rakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän todenteolla heistä välittänyt.

Raskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He eivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat tuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.

Ei heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he näin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa. Arvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat tarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka tahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.

Pahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän luokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut jalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan, kykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt oli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa matkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana maatessaan.

Pojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää, että heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he kuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet ponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he voisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.

Toisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he herkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen yhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan heidän oloansa.

Isä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia poikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä. Hän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.

Pojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan kuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta. Muutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin ottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret joukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa luistella kuin istua huoneessa lukemassa.

Nyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua sisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja kirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu luistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona luistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.

Kulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja raskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan. Heidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä unohtaa.

Kun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa pitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat toistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä kauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella kiitävät eteenpäin.

Pojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani joukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään ulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei hetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten toisille lapsille.

Yhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin ihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee Saltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu siihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen koristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy häikäisevä värihohde aivan selvästi.

Kun pojat huomaavat ilmapallon, päästävät he ilohuudon. Ensikertaa elämässään näkevät he suuren ilmapallon ilman halki purjehtivan. Se on paljoa kauniimpi kuin mitä ovat voineet kuvitellakaan. Kaikki haaveilut ja tuumat, jotka ovat olleet heille lohdutuksena ja ilona monina raskaina päivinä, palaavat jälleen, kun he tämän näkevät. He pysähtyvät seisomaan, että näkisivät kuinka köydet ja nuorat ovat kiinnitetyt, ja he huomaavat ankkurin ja hiekkasäkit gondoolinlaidalla.

Ilmapallo viilettää hyvää vauhtia yli jäätyneen lahden. Kaikki luistelijat, suuret ja pienet töyttäävät toinen toisensa ohi nauraen ja huutaen sitä vastaan, kun se ensin näyttäytyy, ja lähtevät sitä takaa-ajamaan. He seuraavat sitä alas aavalle merelle päin pitkänä, häilyvänä jonona, joka muistuttaa jättiläislaahausköyttä. Ilmapurjehtijat heittelevät huvikseen alas erivärisiä paperipaloja, jotka hitaasti leijaillen putoavat maahan halki sinisenkuulakan ilman.

Pojat ovat ensimäisinä pitkässä jonossa, joka ajaa palloa takaa. He rientävät eteenpäin pää kenossa taaksepäin katseet suunnattuina ylös. Heidän silmänsä loistavat onnellisuutta ensi kerran siitä asti kun äidistään erosivat. He ovat suunniltaan ihastuksesta ilmalaivaan, eivätkä muuta ajattele kuin seurata sen kulkua niin kauan kuin suinkin.

Mutta ilmapallo kiitää nopeasti eteenpäin, ja täytyy olla hyvä luistelija ettei jäisi jälelle. Joukko, joka sitä seuraa, harvenee, mutta etumaisina niiden joukossa, jotka yhä seuraavat palloa, ovat nuo pikkupojat. He ovat niin kiihkeitä, että useitten huomio kiintyy heihin. Ihmiset kertovat sitten että heissä oli jotakin erikoista. He eivät nauraneet eivätkä huutaneet, mutta ihastuksenloisto kuvastui heidän kasvoillaan, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, ikäänkuin olisivat nähneet ilmestyksen.

Ilmapallo vaikuttaakin poikiin melkein kuin taivaanopas, joka tulee johtamaan heitä takaisin oikealle polulle ja opettamaan heitä kulkemaan reippain mielin eteenpäin. Kun pojat sen näkevät, paisuu heidän sydämensä halusta jälleen ryhtyä työskentelemään suuren keksinnön toteuttamiseksi. He tuntevat taas olevansa varmat onnistumisesta. Jos vaan heissä on kestävyyttä, he kyllä saavuttaisivat voiton. Kerran koittaa päivä, jona he astuvat omaan ilmalaivaansa ja liitelevät ylös avaruuteen. Kerran he kulkevat tuolla korkealla ihmisten yläpuolella. Ja heidän ilmalaivansa on oleva paljoa täydellisempi kuin se, jonka he nyt näkevät. Sitä voi ohjata ja kääntää, laskea ja kohottaa, se kulkee myös vastatuulessa ja tyynellä. Se kantaa heitä päivät ja yöt, minne vaan heitä haluttaa. He laskeutuvat korkeimmille vuorenhuipuille, kiitävät yli kammottavimpien erämaiden, tutkivat seudut, joihin on mitä vaikein pääsy. He saavat nähdä kaiken maailman ihanuuden.

»Ei pidä sittenkään heittää sitä kesken, Hugo», sanoo Lennart. »Meille tulee mainio elämä, kun vaan saamme sen valmiiksi.»

Isä ja hänen onnettomuutensa ei heitä enään liikuta ollenkaan. Se, joka pyrkii niin suureen päämäärään, kuten he, ei toki voi antaa minkään kurjamaisuuden olla esteenä.

Ilmapallo saa paremman vauhdin, mitä ulommaksi se ehtii. Luistelijat ovat jo herenneet sitä seuraamasta. Ainoat, jotka vielä jatkavat takaa-ajamista, ovat nuo pikkupojat. He kiitävät eteenpäin niin nopeasti ja kevyesti kuin olisi heille kasvanut siivet jalkoihin.

Äkkiä ihmiset, jotka seisovat rannalla katselemassa ja saattavat nähdä kauas yli selän, päästävät kauhun ja tuskan huudon. He näkevät, että ilmapallo, noiden kahden lapsen yhä seuratessa, liitää poispäin laivaväylää kohti, jossa on avovettä.

»Avovettä! Siellä kaukana on avovettä!» huutavat ihmiset.

Luistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan suulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana etäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan kohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat ilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.

Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli pohjoisnavan salaperäisten seutujen.

Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa loistavaa taivaallista näkyä.

Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset. He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät, että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta. Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.