JOULURUUSUJEN LEGENDA.
Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle. Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut. Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.
Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin lapselle.
Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri. Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.
Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne, työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten tapansa oli.
Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.
Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista, kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.
Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin. Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia, joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt maallikkoveljestä hituistakaan.
Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen, että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan kuningatar.
Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»
Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.
Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin apua kutsumaan.
Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti, syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin lisäväkeä noutamaan.
Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului. Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan täytyi heidän saada lisäväkeä.
Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa, ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.
Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt. Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.
Hannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi rakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja kauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla hänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan, saadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena vaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.
Rosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain väijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja kumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän näin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt huomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»
Hannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän kuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin hänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.
Maallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria. »Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja vaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me tiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa, eikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen työtään mestaroida.»
»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori, »sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä tunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja heittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»
Mutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse Hannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa. »Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi. »Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut petäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni autuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien sisällä.»
Rosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän huudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan muurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä miehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi viettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä, olemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään niitä katkaistakseni.»
Maallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti viittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka kuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän oli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä onnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria. että jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi jonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne eikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille vaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.
Rosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon hän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa ylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että yrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin valtavaksi, että hän suostui.
»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää tahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»
Tämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu apotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli suostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa vanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen aikeistaan.
Itse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa että arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti siellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli hän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä kulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä, joka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle lainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää muiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi, »kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on, ja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla ylhäällä metsässä.»
Mutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi alas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta, että hän pysyisi tuolla metsässään.
Hannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä, joka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen pahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät he voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».
Mutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran lupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä päivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä, annan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille sellaista anoa tahdot.»
Maallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään uskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut, hän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen kukan hän kyllä piispalle lähettäisi.
* * * * *
Hannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona hän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään. Rosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli maallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.
Hannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli nyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli maallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon Hannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä valvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he saisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki olisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu apotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.
Ratsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu apotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa maalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä varten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja leipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä tuvanlattialle levitettäviksi.
Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin, mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta saaneet.
Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan muu tulisi viettämään.
Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.
Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat he lumenpeittämälle maalle.
Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille, liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten, tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita. Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka oli tehty paksuista lankuista.
Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei yöpakkanen niitä vahingoita!»
Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.
Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä. »Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi, »ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen. jota varten tänne ratsastit.»
Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä, ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.
Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia. Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti. Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.
Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista, joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa. »Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. — »Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää varasta hanheakaan!»
Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille, mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.
Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne saakka, kuinka joulukellot soivat.»
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne hiljaisen etelätuulen mukana.
»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha, kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.
Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä. Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.
Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva, joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä, pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo häämötti vähän väriäkin.
Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.
Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen pääsevän valtaan.
Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään. Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.
Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa, ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.
Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.
Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut. Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi ja keltaiseksi.
Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia. Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa, säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui, ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.
Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia. Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään. Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi syrjään ja tallusti toisaalle.
Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet. Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita kaikkein kauneimman.
Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa, että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi mukanaan tuoda.»
Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan, että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo tulossa.
Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.
Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan jouluvirsiä.
Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut. Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän. »Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia näkemään.»
Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät. »Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»
Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat hurmata ihmisparkoja.
Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen, ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi niin kovin, että koko metsä raikui:
»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»
Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden ja pimeyden tähden.
Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi, lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.
Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan», ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»
Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli liukuen yli maan.
Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta, vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.
Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet makaamassa lumivaipalla kuolleena.
Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan, jota hän oli janonnut tyhjentää.
* * * * *
Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne maahan Hannu apotin yrttitarhaan.
Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn. Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi hän sitä tarkastelemasta.
Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan. Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!
Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita, ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.
Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat, jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»
Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui: »Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.
Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi, munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen, ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»
»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu apotti toivoi», sanoi veli.
Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori sanoi hänen puolestaan:
»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa syövä.»
Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.
Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi, jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.