III.
Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.
On jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.
Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.
Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla? Teodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta. Hän ei voi elää ilman tyttöä.
Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.
Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa. Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja lepäävät.
Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee pois hänen kyyneleensä. — — Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.
Teodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia. Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa, hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."
"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.
"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos, lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla ministeri."
"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin, "niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte mennä naimisiin!"
"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi? Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset läpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin te kuin minäkin."
"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."
"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota kiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita mantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut, jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan, näkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."
Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja matkustaa tiehensä.
Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?
"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään? Itsekö hän vain huutaa niin itselleen?
Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä, saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.
Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren kätensä ja tavottaa yhden niistä.
Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.
Haiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja raskaat jalat tallaavat ne!
Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat kysymyksessä nämä pienet turvattomat?
Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan hän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin mietteisiinsä.
Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!
Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja Teeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.
Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?" Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta. Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.
Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi. Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.
Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja etäämmälle, laivan ankkuripaikalle — siintävälle merelle — — mustiin purjeisiin — —
Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.
Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan varmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.
Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua onnettomaksi!
Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?
Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö että hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen, niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä syystä pitäisi hänet tuomita?
Oi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. — Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.
Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.
Silloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: "Minäpä juuri olisin seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja sinä olisit sallinut minun sen tehdä." — "Olisin kyllä, — olisin kyllä", kuiskaa eno.
Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" — "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."
Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin —. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."
Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi aamulla.
Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."
Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.
Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.
Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.
Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."