IV

Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumistaan rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan, kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.

Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, mikset kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor-enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"

Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor-patruunan puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun kuningattaren kaltaista.

"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.

Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän on vain köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.

Ja sitten saadaan ajaa kiesit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja eväspussit täytetään.

Teodor-patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin poissa suunniltaan. Hän on rutihullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan morsiamesi, jos voit".

Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä, että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.

Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen rakastetun. Ei, ei varastaa! Miksei kunniallisesti ja miehekkäästi astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion käyttää kaikkia keinoja."

Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä sen mukaan.

Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?

Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit? Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään, pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.

Hän seisoo yhä ikkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille, heidän täyttäessään eväspussia ja pukeutuessaan. Eivätkö he nyt ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja auttanut hänet kieseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa, että luulee tytön olevan jo poissa.

Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea… Voiko hän tulla onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä aamuna. No eihän vain, tietenkin hän on ollut onnellinen. Hänhän itki ilosta.

Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yhtäkkiä Anna Marille: "Sellainen tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän osakkeista."

"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."

"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt, mutta kuka tietää, vaikkapa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin? Ja sitä paitse mitä enolle merkitsee sellainen pikkuseikka…"

Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua tämän ainoan kerran!"

Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämänkö ainoan kerran, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi, tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."

"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille niin hyvä."

"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät raha-asioista?" — Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.

"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja huitoo epätoivoisena käsillään.

"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits, "jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun ja isäni olevan todellisia roistoja."

Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista, jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä, pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista, että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin. Se ei juuri ollut rakkautta se.

Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo tuijottaen siihen niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan nähtäväksi todellisuudeksi.

"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa rahat."

Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä voidaanko aavetta viekotella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin äänetöntä tuskaa hänen kasvoistaan.

Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.

"Teodor-eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä papereja!"

Kas, sitä Untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla kieseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta, jonka hän sanoi.

Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.

"Vaiti", kähisee hän hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kumpikaan meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."

Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.

"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä onhan tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä untuvanpehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."

"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" —

Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä olisivat pari saksien terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa alastomuudessa, niin silloin pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle tuomionsa:

"Mitäpä muuta sitten oletkaan."

"Anna Mari!"

"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:

"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin? Mitä me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin, miksi et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää minut hänelle, tahdoit että minä, että minä…"

Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen sydämensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.

"Eno, hän aikoo lyödä minua!"

Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.

Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni 'Anna Mari'", hän sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää, että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ettei mikään, ei edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista. Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään turviin minun vuokseni."

Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu vain likemmä enoa.

"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor-patruuna.

Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon ruumiin.

Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.

"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne. Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kieseihisi, poikaseni, ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."

Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että voi suudella häntä otsalle.

"Hylkää tämä kadotettu olento!" lausuu eno yhä uudelleen.

Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen huulillaan.

"Tule, Anna Mari!"

Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja jää siihen nyyhkyttäen istumaan.

"Matkusta kotiin yksin häkkikärryissäsi, Maurits", sanoo Teodor-patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."

Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta, pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.

Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty. Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan. Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."

Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"

Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.

"Oi, Teodor-eno, anna kaikin mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor-eno."

Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt jo nauraa, äsken hän aikoi mennä naimisiin toisen kanssa ja nyt jo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt olen sun pikku koirasi. Et pääse minusta."

"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän olet sinä tiennyt kaiken aikaa!"

Tyttö alkoi kuiskailla: "Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni tekemättä…"

"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen… Maurits on onnellinen, kun pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen, väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen…"

Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija, olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina, pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan, ja puistolammikossa uiskentelee säynäs, joka on niin vanha, ettei kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.