I.
Aksel käveli pankin edustalla ja odotti veljeänsä.
Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojen yli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein, harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi. Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmään jonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaen murheellisesti oikeita kaupunkeja.
Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä, ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.
Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild tervehti:
"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa —"
"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:
"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat takaisin äidinkieleesi, poika."
"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.
Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli ajatellut mielessään koko päivän:
"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureille esimerkiksi?"
"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun tallustelevan tässä kolossa koko kesää."
"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni vasta kuuden viikon päästä —"
"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihen pakkoa — sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."
He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaan päällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä, epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt, mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta, kunnes Aksel sanoi:
"Rose Wegner tulee siis huomenna."
"Niin." Torkild punastui äkkiä hiukan. Mutta Aksel hymyili ja sanoi:
"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansa hakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"
"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaan häntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."
Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:
"Rouva Wegnerhän on nyt kuollut —"
"Niin, hän kuoli useita vuosia sitten."
Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttui lasiinsa:
"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollut suuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.
"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin — vakavasti puhuen?"
Torkild nyökkäsi. "Isähän on kärsinyt siitä kovin, hänkin."
Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän sittenkään voinut sitä tehdä.
Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan — halusi heidän tutustuvan toisiinsa. Herra nähköön — olivathan he veljeksiä —.
Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten — hänkin oli kantanut mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista — sellaista kuin tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia —.
Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet, korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa — alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun, hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla. Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla, polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen. Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka nokkospensaastakin.
Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut siellä.
Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja pajassa alhaalla pellon laidassa — siellä hän varmaan olisi tuntenut jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin kuin isän ja äidin ja sisarukset.
Jos hän tahtoi olla rehellinen — niin ei hän kai pohjaltaan ollut tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan. Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin ollutkaan erikoisen houkutteleva — lapsen vaisto oli varmaankin tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan, jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.
Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa, ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja piiloutuivat metsään Torkildilta — ja pikku veli mankui ja itki ja huusi hänen jälkeensä.
Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä lasiansa veljeään kohti:
"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme pois — sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"
Torkild pudisti päätään. "En muista sitä."
Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä. Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen — häntä hävetti tuo kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina — vieläpä lopulta isääkin. Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia — niin oli hän ulkomailla oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa — kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. — Nyt täysikasvuisena hän kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin — eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän käytökselle.
Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:
"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista! Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät — taidatte istua kotona kanavaompelun ääressä, vai mitä?"
"Kyllä, enimmästi", sanoi Torkild nauraen.
Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita. Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut — hänestä näytti sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen olivat sairaalloisen valkeat.
Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta. Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia ventovieraiden parista — olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita hänelle — viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat, maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö, harkitsematon päähänpisto.
* * * * *
"Sinä et varmaankaan ole erikoisemmin hurmautunut meidän kaupunkiimme", sanoi Torkild heidän kävellessään kotiin päin sateessa.
"En vain ymmärrä, miten te jaksatte tulla toimeen täällä", vastasi
Aksel.
"Tjaa. Doris sanoo tahtovansa lähteä Kööpenhaminaan ja olla siellä ensi talven. Olen aikonut puhua siitä isän kanssa. Doriksella on kutsu tulla asumaan Holger-sedän luokse — mutta en oikein tiedä. Ei silti — enhän minä juuri tunne noita ihmisiä. Mutta olen ajatellut, että hän voisi käydä siellä talouskoulua —. Ja minä haen silloin erästä paikkaa Kristianiassa, jonka varmasti saan. Pankilla on osaa siinä liikkeessä, ja se suosittaa minua."
"Sitten jää isä yksin tänne —" sanoi Aksel.
"Eihän täällä ole kerrassaan minkäänlaisia tulevaisuudenmahdollisuuksia."
He kävelivät hetken ääneti. Kumpikin odotti toisen puhuvan. Lopulta virkkoi Torkild:
"Ei hän muuten tule olemaan paljonkaan yksinäisempi kuin hän jo on."
Aksel katsahti veljeensä.
"Niin. Täällä on aina sellaista kuin olet näinä päivinä nähnyt", sanoi
Torkild.
"En ole kuullut teidän puhuvan sanaakaan isän kanssa — paitsi musiikista."
Torkild hymyili:
"Niin, siitä kai ei sinulle liene suurtakaan huvia — sinähän sanot olevasi epämusikaalinen. Omituista kyllä muuten — äitikin oli läpeensä musikaalinen."
"Se olikin kai ainoa, mitä heillä oli yhteistä", sanoi Aksel. "Niin — ja lisäksi me."
"Me." Torkild hymyili eräänlaista vinoa pikku hymyä. "Meitä he eivät ole koskaan omistaneet — saaneet vain — ja sitten antaneet meidän ajelehtia. Isä ei välittänyt omistaa meitä — ja äiti ei voinut —. Ei, onnettomuus johtui kai pikemminkin siitä, että he olivat liian samanlaisia monessa suhteessa."