III.
Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista, jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä", sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon — mutkaisen, päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään — kaksi lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.
Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.
Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin toisille pihalla — hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa —" silloin hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin — tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi, niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä ollessaan.
Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin — äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö, jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan—mutta kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin. "Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta, että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.
Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi — he matkustaisivat sinne junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.
Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa. Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut, oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia, oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä kuvitteli; se oli työläisasunto.
Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju — jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti — ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.
Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin — ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa — ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi asuvansa täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä — kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.
Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan — hän tunsi itsensä ikäänkuin pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma, täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä. Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina — hän kuvitteli äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja — hänellä oli jonkinlainen epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.
Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään — kaakaota ja lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne, tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa, sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi "kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen —". Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut. Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan, joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi. Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä; toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa, toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt mitä vastaan — sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois. Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla — se oli Rose, hän asui siellä.
Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti — hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten, vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat ja hasuiset.
Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten suloinen hän oli — hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa polventaipeessa. —
Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan. Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka — ei liene koskaan ollut ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin" lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa oli tarumaisen loistelias.
Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset. Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä — eikä hän kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.
Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä asti — enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä Torkildin omaa kotia.
Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut — tuhkurihan hänellä oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.
Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin. Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.
Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva Wegneriä — kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma, äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.
Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne — vaikka hän harvoin oli siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa, missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten — Rose nukkui isänsä sängyssä — leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä, pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.
Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin lapsuudenkodista — kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten, ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti — pitää teidän heti mennä portinvartijan luo ilmoittamaan — ette saa yrittääkään korjata tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa, sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin, ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla, ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.
Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen, vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia — ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa — Torkildin muistossa tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.
Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet — hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle — luki hän heille ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö — hänen miehensä oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto se olikaan ollut! — mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli rouvan lapsellista soittotapaa.
Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut — tyttöajoistaan Tanskassa, eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet — usein myöskin miehensä kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä ja ilmeensä alinomaa — hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja havainnolliseksi.
Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa. Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä, kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen. "Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan, jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja — lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme? Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. — Ei, älä luulekaan, Regitze." "Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa — että he kohtelisivat Rosea hyväntekeväisyys-esineenä. — Etkähän sentään voi olla varma, etteikö Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on —." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten. Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee —. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset — ja sinä voit olla varma, että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne lapsiaan, tiedätkö."
Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto, jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.
Kun asia tarkoin otettiin, oli kai kysymyksenalaista, oliko hänellä oikeastaan ollut mitään yhteistä miehensäkään kanssa. Tai eikö pelkkä satunnaisuus — se, että mies puhui norjaa ja esiintyi niin sulavasti hienossa ulkoasussaan — ollut vaikuttanut, että hän otti tämän eikä jotakin muuta kaikista niistä miehistä, jotka kosiskelivat häntä. Kun hän riippui jumaloiden kiinni miehensä muistossa ja piti surua hänen jälkeensä kuolinpäiväänsä asti ja kun hänet haudattiin oman toivomuksensa mukaan morsiuspuvussaan, niin johtui se siitä, että tämä mies oli hänen lapsensa isä.
Monta vuotta myöhemmin oli Torkild tavannut erään liikemiehen, joka oli ollut samassa konttorissa rouva Wegnerin kanssa. Hän kertoi, että he olivat kaikki tyynni siellä olleet rakastuneita häneen, konttoripäälliköstä juoksupoikiin asti. Eikä kukaan ollut päässyt hänestä selville — keimailiko hän heidän kaikkien kanssa vai oliko sellainen käytös vain hänen luonnossaan, ilman että hän edes huomasikaan heidän liehittelyään. Hän oli kai ottanut sen jonakin luonnostaan lankeavana, jota hän ei sen enempää ajatellut. Konttori ja kaikki mitä siihen kuului oli varmaan ollut hänelle vain täysin satunnainen elämän ylläpitoväline, jolle hän ei koskaan tuhlannut ajatustakaan tultuaan kerran sen ovien ulkopuolelle — vaikka hän kuului olleen hyvin kyvykäs ja hänen kielitaitonsa kerrassaan satumainen. Mutta muuten — hän ei ollut varmaankaan koskaan ymmärtänyt mitä rakastuminen oli, vaikka oli aina elänyt rakastuneisuuden ympäröimänä — hän oli kai nähnyt, että se oli jotakin, mikä teki miehet hauskoiksi leikittely-esineiksi — sitten oli tullut se hetki, jolloin hän itsetiedottoman vaiston ajamana oli antanut ottaa itsensä, voidakseen täyttää tarkoituksensa. Sen miehen, joka oli antanut hänelle lapsen, täytyi tulla hänelle ainokaiseksi maailmassa, koska se oli ainoa suhde, jossa miehellä saattoi olla jotakin todellista mielenkiintoisuutta hänelle. Mutta se, että miehellä oli osa hänen lapseensa, se muodosti hänen käsityksessään siteen, jota ei kuolemakaan voinut purkaa: näkymättömänä oli mies hänen läheisyydessään kaikessa hänen vaelluksessaan, kunnes kuolema toi jälleennäkemisen hetken.
Hänen avioliittonsa Wegnerin kanssa oli sattunut juuri tuolla mainiolla kahdeksankymmenluvulla. Hänen seurustelupiirissään herätti luonnollisesti kaikki boheemiliikkeen nimellä kulkeva mitä kiihkeintä inhoa ja paheksumista. Ja rouva Wegner oli yhtenä päivänä paheksuvampi kuin kukaan muu — seuraavana päivänä hän kauhistutti kaikkia tuttaviaan esittämällä kaikkein radikaalisimpia ajatuksia. Se käsitettiin silloin haluksi esiintyä mielenkiintoisena. Kun Torkild myöhempinä kasvuvuosinaan johtui puhelemaan rouva Wegnerin kanssa yhteiskuntakysymyksistä, uskonnosta ja muusta sellaisesta, selvisi hänelle se periaate, jonka mukaan tämä oli milloin jyrkästi konservatiivinen, milloin hillittömän radikaalinen: hän katseli kaikkea maailmassa siltä näkökulmalta, jonka hän vaistomaisesti tiesi ainoaksi itselleen tärkeäksi — äidin ja lapsen.
Sekä Torkild että Rose olivat kieltäytyneet ripilläkäynnistä, ja rouva Wegner oli ollut vihainen: "Sellaista olevinaan olemista!" Ja kun lapset innokkaasti ja nuorekkaasti väittivät vastaan — hehän olivat vapaa-ajattelijoita! — tuli hän vain yhä vihaisemmaksi: sehän oli lorua. He koettivat selittää hänelle, että sitä ja sitä he eivät uskoneet, mutta hän katsoi heihin vain tajuamattomana — eihän hän sitä itsekään todella uskonut, ei suinkaan sitä kukaan ihminen uskonut. Mutta eihän sitä nyt silti oltu vapaa-ajattelijoita — vapaa-ajattelijalla hän tarkoitti ihmisiä, jotka lausuvat ajatuksiaan mauttomasti ja sivistymättömän kovaäänisesti ja koettavat kieltää sitä, mikä hänelle oli tosiasia: että elämä oli ikuinen, koska hänen rakkaat vainajansa olivat yhtä läsnäolevia kuin elävät, hän tunsi heidät alituisesti ympärillään ja sai viestejä heiltä monella muotoa. Eikähän hän voinut ajatellakaan, ettei hän aina saisi olla lapsensa luona valvomassa tätä, joskin hänen kerran täytyisi kuolla. Ja koska kirkko oli siunannut hänen häänsä, hänen lapsensa kasteen ja hänen miehensä haudan, tahtoi hän myöskin, että se siunaisi Rosen tämän astuessa aikuiseen elämään. Tämän pitemmälti ei hänellä ollut koskaan ollut tekemistä uskonnon kanssa — hän tiesi sen opista tuskin enempää kuin että äskensyntynyt lapsi kehdossa oli maailman pelastus, niinkuin hän luki ääneen joka joulu. Kristinusko ei ollut koskaan päässyt häiritsemään hänen sielunsa pakanuutta: hänen uskontonsa oli paljon vanhempi; hän uskoi merkkeihin ja enteisiin, ristinmerkkiin ja teräkseen, hyviin ja huonoihin päiviin, taikakaluihin ja rukouksiin, joiden sisällölle hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan, ja hän palvoi omia vainajiaan.
Mitään muuta uskontoa hän ei ollut tarvinnut; kiinteässä yhdyselämässään sukunsa elävien ja kuolleiden kanssa ei hän ollut koskaan tuntenut sieluansa yksinäiseksi. Siitä kai se myöskin johtui, ettei hän koskaan ollut oikeastaan rakastanut — hän ei ollut koskaan voinut erkautua suvustaan ja antautua pois. Päinvastoin se mies, jolle hän oli synnyttänyt lapsen, oli hänen tietoisuudessaan otettu vastaan hänen sukuunsa.
Hänen turhamaisuutensa ja itsetuntonsa kohdistui häneen itseensä sinä henkilönä, joka sillä haavaa edusti sukua. Ja hän eli elämäänsä niinkuin kaikkea hänen vaellustaan valvoisivat ja arvostelisivat hänen vanhempiensa ja miehensä silmät pimeästä hänen takaansa ja niinkuin sitä myöhemmin tulisivat arvostelemaan tytär ja ne sukupolvet, joita ei vielä ollut olemassa, mutta joiden vaellusta hän tulisi pimeydestä seuraamaan rakastavin silmin ja jotka rakastaisivat hänen muistoaan, vaikkeivät he koskaan olisikaan nähneet toisiaan elämässä — samoin kuin hän rakasti ja etsi apua vainajilta, joita hän ei ollut koskaan nähnyt. —
Ja niinpä oli kukaties tuo kaunis Rose Fredrikke Vogelius, jonka leskeksituloonsa asti ei ollut koskaan tarvinnut tarttua valkoisilla pienillä käsillään pienimpäänkään työhön — hän oli hoitanut lapsensa itse ja tuskin sietänyt muiden siihen koskevankaan, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sitä työksi, ainoastaan leikiksi ja hyväilyksi — hän, joka ei ollut koskaan ajatellut rahan arvoa, koska oli aina ollut olemassa joku, joka täytti jokaisen hänen toivomuksensa, hän oli kukaties sittenkin paremmin varustettu kohtaamaan köyhyyttä ja taistelemaan jokapäiväisen leivän hankkimisessa kuin useimmat muut. Hänellehän oli miltei jokainen työ yhtä hyvä ja yhtä rakas, kunhan se vain antoi hänelle sen mitä hän tarvitsi lapselleen.
Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi, laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa. Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen, älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi, teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan hän surkutellut päivien ikuista uurastusta — mutta vähimmänkin vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi, hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein välttämättömimmän.
Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan; hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen ihmisten ainoalla tavalla — unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet elinkuntoiseksi.
Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina, tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, — koulutovereista, jotka tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä — saisi tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin — Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.
Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen — aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen — oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään — mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.
Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä — lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.
Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:
Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.
Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika — ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.
* * * * *
Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä — oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut — ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.
Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä — niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin — että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja — useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:
— Aina muistan ma sen kauniin yön,
— — —
telttahain kun arkana hän saapui
Äitini ei sitä tietää saa,
siksi irroitin ma nilkastani
kultarenkaan, ettei kavaltaa
kilinällään vois se tuloani.
Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä — vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.
* * * * *
Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista — nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.
Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka — minun pienet lapsi-raukkani —"
Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja — mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa — kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana — mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene — mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.
Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.
* * * * *
Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia — ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan — ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä —.
Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti —.