V.
Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu, niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.
Linnanpuiston halki kulki ihmisparvi kaupunkia kohti, — vastakkaiseen suuntaan tuli vain koululapsia. Ihmiset virtasivat sumun läpi ja hävisivät näkyvistä parin askeleen päässä.
Torkild tunsi useimmat ihmiset jokapäiväiseltä näkemältä. Hänen edessään hiukan sumun sisässä oli tirehtööri Ringin leveä selkä — he kävelivät molemmat yhtä joutuin ja säilyttivät saman välimatkan. Pieni elähtänyt nainen, huopahattu päässä, oli rientänyt ohi — se raukka oli kai jossakin konttorissa kaukana aseman luona, hän syöksyi aina eteenpäin kuin takaa-ajettu eläin. Ja Torkild oli sivuuttanut nuoren rakastuneen parin, joka ei koskaan pitänyt kiirettä.
Hän tunsi myöskin koululapset. Nuo kaksi rumaa, suloista pikkutyttöä, joilla oli suuret ruskeat morellisilmät pyöreissä, punakoissa apinannaamoissaan. Tuon pitkän, reippaan, vaalean pojan, joka aina kulki toveriparven keskellä ja puhui kovaäänisesti ja innokkaasti. Ja tuon pikkuruisen kalpean pojan, jonka hän oli pannut merkille tänä syksynä; sen pikku veitikan oli tapana vitkastella puistokentällä poimien kirjavia vaahteranlehtiä ja kastanjoita tai seisoskella tähystellen niitä kahta oravaa, jotka asustivat puistossa. Eräänä päivänä oli Torkild ohi mennessään nyhtäissyt lakin pojan päästä. Poika katsoi häneen säikähtynein vedensinisin silmin:
"Mitä sinun kotonasi sanotaan, kun sinä aina myöhästyt koulusta, poika?"
Lapsi katsoi onnettomana häneen.
"Minkätähden et voi poimia noita kastanjoita kotiin palatessasi?"
"Ei, silloinhan minä myöhästyisin päivälliseltä — ja kun muutkin ovat niitä ottaneet —"
"Vai niin. Sinä taidat olla ymmärtäväinen, pikku mies."
Silloin lapsukainen katsoi häneen niin sydäntäsärkevän säikähtyneesti, että Torkild antoi hänelle viisikolmatta äyriä ja kehoituksen parantaa tapansa.
Senjälkeen tuo pikku poika usein heidän tavatessaan kysyi, mitä kello on. Torkild pudisti synkkänä päätään, veti kellonsa esiin ja piti sitä pojan edessä. Silloin poika hengähti kuulumattoman kiitoksen ja lähti painelemaan, niin että kynälaatikko ja kirjat kalisivat vahakangaslaukussa.
* * * * *
"Torkild."
Hän kääntyi äkkiä ympäri:
"Rose! — Mutta Herran nimessä — oletko sinä täällä —"
Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Toden totta se oli Rose, joka seisoi siinä keskellä linnamäkeä — mustassa kumiviitassa, musta nahkahattu vaaleilla hiuksillaan. Heidän ohitseen soljui ihmisvirta, tullen sumusta ja häviten sumuun —.
"Hyvänen aika — mitä ihmeessä tämä merkitsee —"
"No, minä olen matkalla konttoriin — saat heti tietää, mutta kuule, minun täytyy mennä — tule, niin kerron sinulle. Niin, katsos, tehdas tulee yhtymään Brunteforsin yhtiöön — tätä sinä et tietenkään saa sanoa, mutta ruotsalaiset ovat ostaneet sen, ja isännöitsijä ilmoitti minulle siitä, että tietäisin katsella itselleni jotakin muuta hyvissä ajoin. Ja sitten minä näin viime viikolla paikan Aftenpostenissa, ja minä hain sitä ja sain kirjeen maanantaina, että saisin sen, mutta siihen olisi astuttava heti. Se on limited'illä — ja minä soitin sinne ja sitten puhuin isännöitsijän kanssa ja sitten pakkasin yhdessä pyöräyksessä ja tulin tänne toissailtana ja aloitin työni konttorissa eilen —."
"Kun et ilmoittanut minulle — niin olisin tullut junalle vastaan."
"Ei, minä tahdoin yllättää sinut, näetkös — minä koetin soittaa sinulle eilen useaan kertaan, mutta ensin ei linja ollut vapaa ja sitten siellä oli joku nainen, joka sanoi, että konttoripäällikkö oli parhaillaan jossakin neuvottelussa —"
"Jollei se nainen tule saamaan ojennusta —"
"Uh, älä viitsi raukkaa, anna hänen olla! Uh, meillä niitä ojennuksia näkyy tulevan ihan tuiskumalla — meidän johtajamme on kai hirveän ärtyinen —."
"Vai niin! Minusta hän tuntuu varsin mukavalta mieheltä — olen puhunut hänen kanssaan vain muutamia kertoja joidenkin koneiden ostosta —. Mutta kuulepas, enkö saa tavata sinua konttorin luona kello kaksi — jos tahtoisit tulla syömään päivällistä minun kanssani, niin tekisit mielestäni hyvin kiltisti —"
"Kyllä kiitos — se voisi olla hauskaa. Muuten siellä täysihoitolassa luullaan varmaan, että minä olen kamalan huikentelevainen nainen —."
"No tuota — missä sinä muuten asut?"
"Holtegatenilla — neiti Stenersenin täysihoitola se on nimeltään. Se on vain naisille —"
"Oh hitto —"
Rose nauroi:
"Niin, siellä näyttää muuten hiukan hitonmoiselta — mutta minulla on varsin sievä huone ja siellä on halpaa —. Mutta katsos, Aksel tuli sinne eilen minua tapaamaan, minä soitin hänellekin, ja sitten hän tahtoi, että minun oli syötävä kaupungilla hänen kanssaan —"
"Vai niin", sanoi Torkild. "Vai olet sinä tavannut Akselin —"
He kävelivät vähän matkaa puhumatta. Kunnes Rose sanoi:
"Minä tiedustelin häneltä teistä kaikista, mutta hän ei tiennyt mitään. Doriksesta hän ei ollut kuullut sen jälkeen kun hän matkusti, ja sinua hän ei sanonut nähneensä ainakaan kahteen viikkoon —"
"Se nyt on muuten liioittelua — hän oli minun kanssani turistimajalla sunnuntaista viikko —."
"Te ette taida juuri erikoisemmin sopeutua toisiinne, sinä ja Aksel?"
"Noo, kyllä sentään. Mutta katsos, kun on kasvanut kaukana toisistaan, aivan erilaisissa olosuhteissa, niin ei se ole sellaista, — tieto, että ollaan veljeksiä, on miltei haittana toveruuden syntymiselle — olin vähällä sanoa, että se ujostuttaa —"
"Niinpä kai. Kuuletko koskaan mitään isästäsi — kuinka hän voi?"
"Kyllä, kiitos. Hän kirjoittelee kirjaansa. Ja sitten hän on saanut kääntää jotakin saksaksi — siitähän hän on hyvin iloinen —"
"Sehän on hauskaa. Niin, tästä minun on poikettava — hyvästi vain —"
"Hyvästi vain, näkemiin —."
* * * * *
Torkild istui keinutellen itseään amerikkalaisessa kirjoituspöytätuolissaan.
Vai niin — Rose oli ollut ulkona eilen Akselin kanssa. Piru vieköön, ettei neiti Pedersen saattanut kysyä häneltä numeroa — tai ilmoittaa hänelle. Tuo vietävän neuvottelu — sehän oli vain tuo hihnatehtaan mies, joka oli vailla tilausta. Neiti Pedersen olikin aika tyhmä — ei hyödyttänyt koskaan sanella hänelle englantilaisia kirjeitäkään, hänen täytyi sitten aina kirjoittaa ne uudestaan —.
Hän sytytti lampun ja tarkasti postin. No — useimmat saattoi neiti Lindvik vastata omin päin — vastauksen konsuli Aasille ja Seymourin kanssa tehtävän sopimuksen hän voi sanella hänelle ja kirjoittaa ranskalaiset kirjeet itse.
Torkild tuijotti ulos ikkunasta. Kappatehtaan neulomahuoneessa pihan perällä istuivat pikku ompelijattaret ommellen lampun valossa koko päivän tähän vuodenaikaan. Tänään Torkild erotti sieltä sähkövalot vain keltaisina pilkkuina sumussa, hän ei voinut nähdä ompelijoita. Siellä oli muuan pieni vaalea kaunis tyttö, joka oli niin Rosen näköinen kasvoiltaan, se poloinen oli niin kauhean ontuva. Pihalla vinkuivat ja kitisivät siirtonostimet rautakiskoillaan, tavarahissi huristi ylös ja alas. Viereisessä konttorissa rätisivät molemmat kirjoituskoneet yhteen ääneen.
"Neiti Lindvik — olkaapa niin kiltti ja ilmoittakaa, sittenkun teillä on aikaa — minulla on pari kirjettä —."
"Eikö neiti Pedersen voisi ottaa niitä — minulla on sellainen röykkiö kirjoitettavana johtajalle —"
Uh. Torkild istuutui jälleen ja sytytti savukkeen.
— Rose oli ollut ulkona Akselin kanssa. No, eihän siinä ollut mitään tavatonta, että hän oli soittanut Akselillekin. Tai että hän oli mennyt ulos tämän kanssa — ensin. Vaikka — vaikka —. Eiköhän Rose ollut lainkaan voinut ajatella, että hän pitäisi sitä pahana, kun saisi tietää Rosen menneen ulos hänen veljensä kanssa, kun ei hänellä itsellään taas ollut edes aavistusta siitä, että Rose oli koko kaupungissa. Rose olisi voinut sanoa numeronsa neiti Pedersenille, pyytää Torkildia soittamaan —.
Aksel. He eivät olleet tulleet lähemmäksi toisiaan, hän ja veli. Päinvastoin — se mikä oli alkanut orastaa heidän välillään sinä iltana, oli sittemmin kuihtunut kokonaan pois. Kuitenkin oli siinä silloin ollut enemmänkin kuin yö ja whisky ja tunnelma. Saattoikohan se johtua siitä, että Rose oli saapunut seuraavana päivänä.
Todellisuudessa ei Torkild voinut viitata mihinkään, mitä oli tapahtunut niiden kahden viikon aikana, jotka Rose oli ollut heidän luonaan. Oli luonnollista, että Akselin ollessa heillä eivät Rose ja hän voineet alituisesti retkeillä yksin tai istua juttelemassa kahden kesken, sillävälin kuin Doris oli talouspuuhissa. Luonnollista oli myöskin, että Rosella ja Akselilla oli ollut koko joukko puhelemista — yhteisistä tuttavista Tanskassa ja niin edespäin. Rose piti Akselista, niin hän sanoi — eikä ollut mitään syytä, minkätähden heidän ei olisi pitänyt pitää toisistaan. Aksel ei ollut lainkaan liehitellyt Rosea — ei, Torkildilla ei ollut vähintäkään syytä luulla veljen rakastuneen Rose Wegneriin. Päinvastoin ensimmäisillä kerroilla, kun Eva oli ollut heidän kanssaan, oli Aksel ollut melko lailla ihastunut häneen. Hän oli kyllä kyllästynytkin häneen aivan pian — luonnollisesti.
Kuitenkin. Kun Rose oli keittiössä Dorista auttamassa tai kun he olivat molemmat menneet rantaan uimaan, oli keskustelu veljesten välillä käynyt niin merkillisen väkinäiseksi. Eihän ollut mitään merkillistä siinä, että Rose oli pyytänyt Torkildia soittamaan iltaisin, niinhän hänen oli aina tapana tehdä — Rosehan tiesi Torkildin mielellään soittavan hänelle. Ja olihan vallan luonnollista, että Aksel istuutui Rosen luo ikkunan ääreen — hehän oleskelivat aina arkihuoneessa ollessaan kaikki yhdessä sen pienen pyöreän pöydän ympärillä.
Siitä purjehdusretkijutusta se aiheutui — eikä siinäkään ollut pohjaltaan mitään. Hän oli sanonut tuulevan liian kovasti, hän ei tahtonut purjehtia Rosen ja Doriksen kanssa sellaisella ilmalla. Mutta he kärttivät ja vaativat hellittämättä lähtemään, ja silloin oli Aksel viimein kysynyt, eikö hän saisi ottaa venettä — hän oli purjehtinut paljon salmessa ja oli varovainen. Mutta kun Torkild oli vastannut, no niin, silloin hänen oli kai lähdettävä mukaan, — toinenhan ei tuntenut vuonoa — niin oli Aksel näyttänyt nyrpeältä vastatessaan: "Voimmehan hyvin jättää sen sikseen — se on ehkä yhtä järkevää." Mutta Doris oli välttämättä tahtonut. No, ei ollut tapahtunut muuta kuin että he olivat kaikki neljä kastuneet likomäriksi — ja että Aksel oli tullut näkemään, että vuono saattoi olla varsin ikäväkin. Mutta hän oli huomauttanut siitä, kun he illalla menivät yläkertaan nukkumaan: "Sinä olet kovin varovainen, Torkild — tyttölapset eivät totisesti ole arkalasta kotoisin." Ja Torkild oli vastannut: "Niin, kun ei osaa purjehtia, niin ei koskaan pelkää."
Mutta hänen ja Akselin välit olivat tulleet viileämmiksi tuon purjehdusretken jälkeen. Ja kohta sen jälkeen kun Rose oli matkustanut takaisin Vermlantiin, oli Aksel lähtenyt tuntureille. Suunnitelmaa, että he asuisivat yhdessä Kristianiassa, ei koskaan enää mainittu; mitään puhumatta oli kumpikin asettunut omaan täysihoitolaansa.
Torkildilla ei ollut kerrassaan mitään aihetta olla mustasukkainen veljelleen. Mutta hän oli.
* * * * *
"Minne te sitten menitte eilen illalla?" kysyi Torkild, kun he kävelivät Karljohanille päin.
"Teatterikahvilaan, — yläkertaan."
"Menemmekö nyt ehkä Peilisaliin, vai tahdotko mieluummin johonkin muualle?"
"En —" Rose hymyili hiukan. "Minä en tosiaan ole koskaan ollut Peilisalissa — en ole muuten ollut Teatterikahvilassakaan koskaan ennen."
"Vai et." Torkild hymyili. "No sitten menemme siis Peilisaliin." Hän tunsi jonkinlaista pettymystä sitä sanoessaan. Sehän saattoi olla kerrassaan yhtä hyvä — hän oli vain ajatellut koko ajan, että he menisivät Teatterikahvilan yläkertaan. Mutta hänellä ei ollut halua mennä sinne, kun Rose oli ollut siellä Akselin kanssa eilen.
"Mutta kuules, Rose", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet. "Nyt meillä on vain kaksi tuntia — eikä sitäkään. Etkö voi lähteä kanssani teatteriin illalla, niin menemme sitten jälkeenpäin johonkin, missä voimme istua ja jutella kunnollisesti yhdessä —"
"Kiitos — mutta tiedäthän, etten ehdi käydä kotona pukeutumassa —"
"Minun mielestäni sinä olet kyllin sievä noinkin", sanoi Torkild.
"Kaulus pukee sinua. En ole nähnyt sinulla sellaista ennen —"
"Oletko hullu — enhän voi mennä teatteriin konttoripuserossa."
Rosessa oli jotakin vierasta tuossa äärettömän arkipäiväisessä puvussa — hänellä oli harmaa- ja siniraitainen väljä pusero kauluksineen ja kravatteineen ynnä tumma kävelyhame. Torkildilla oli muuten aina ollut sellainen vaikutelma, että Rose oli puvultaankin toisenlainen kuin muut — siitä pitäen kun hän pienenä juoksenteli äitinsä antamissa kummallisen kirjavissa puvuissa, aina viime vuosiin asti, jolloin he näkivät toisiaan vain kesälomalla, jolloin Rose aina kulki vaaleaan puettuna ja avokauloin. Kun Rose puhui, tuntui Torkildista siltä kuin pään liikkeet solakan, paljaan kaulan nenässä ja kurkun hieno kaari olisivat antaneet lisäpainavuutta hänen sanoilleen. Ne vaatteet, joissa Rose nyt istui tuossa, olivat vakavat ja tavalliset kuin rivisotilaan univormu. Mutta univormun tavoin ne mukautuivat ruumista myöten juuri niin paljon, että hänen vartalonsa voimakas ja pyöreä solakkuus tuli ilmi. Ja Torkildista tuntui, että tuo tavallinen puku vain tehosti Rosen kasvojen erikoisleimaa — jakaukselle kammattujen, tummankeltaisten hiusten alla olevaa leveää, valkoista otsaa, täyteläisten, valkoisten, hiukan verkkaan nousevien ja laskevien luomien varjostamia viileitä, teräksenharmaita silmiä. Omituista oli Rosen kasvoissa vastakohta muuten puhtaasti lapsellisen pyöreiden ja pehmeiden piirteiden, terveen punaisen ja valkoisen ihon, sekä toiselta puolen kiinteästi kaartuvien kulmakarvojen ja harvinaisen kauniin, omituisen suun välillä. Se oli verrattain iso, mutta terveen punainen ja teräväpiirteinen, ylähuulen kaari oli puhdas, alahuulen alla oli pieni hekumallisen suloinen kuoppa niinkuin vanhoissa venuspäissä.
Ja kasvojen terveen aistillisuuden vastakohtana oli silmien viileä ja tyyni katse. Ruumiin solakan pyöreyden vastakohtana suuret laihat kädet. Ne olivat muodoltaan hienot ja pitkulaiset, mutta jänteet ja rystyt näkyivät, eivätkä sormet olleet suippenevat, vaan päättyivät isoihin, soikeihin kynsiin. Torkildin omat kädet olivat pitkä ja kapeat, mutta aivan erilaiset kuin Rosen; Torkildin käsissä suonet kuulsivat sinertävinä ihon alta, ja kynnet olivat suipot ja uurteiset.
Torkild tiesi näyttävänsä heiverältä. Tavallaan hänellä oli hyvä vartalo, pitkä ja solakka ja norja, mutta hän oli vähän litteärintainen ja olkapäät olivat liian luisut. Ja tiheää, mustaa hiuspeitettä vastaan näytti hänen valkoinen hipiänsä sairaalloisen hennolta, siniset silmät olivat liian vaaleat ja suu liian punainen ja täyteläinen; kapea, suora nenä oli liian lyhyt — se, että leuka oli leveä ja voimakas, ei voinut poistaa kasvoilta heikkouden leimaa.
Sisar oli hänen näköisensä — ja hän tunsi epämiellyttävää levottomuutta ajatellessaan, millaiselta tämän täytyi näyttää muiden silmissä — ärsyttävältä ja turvattomalta.
Mutta Aksel ei ollut heidän näköisensä — hän ei näyttänyt heiverältä. Hän oli lyhyt kasvultaan, varmastikaan ei täysin Rosenkaan mittainen. Mutta hän oli tiivisrakenteinen ja lihaksikas — Torkild muisti veljen käsivarret heidän miekkaillessaan ja hänen pienet, leveät, voimakkaat kätensä. Ja Akselilla oli isän matala, leveä otsa ruskean kiharatukan alla ja isän kellanruskeat silmät, hänen leveä voimakas nenänsä ja hänen pitkä ja suora, kapeahuulinen suunsa. Akselin kasvot myös punoittuivat ja päivettyivät yhdestä ainoasta purjehdusretkestä, kun sitävastoin hän itse saattoi venyä vuonolla päivän toisensa jälkeen kevätauringonpaisteessa tai viikkomääriä tuntureilla, ilman että hänen kalpealle iholleen tuli muuta kuin haalistuneen kellertävä häive.
Olikohan Rose pannut merkille — tai tuntenut — hänen ja hänen veljensä välistä erotusta? Oliko hän nähnyt sen jo kesällä — ja oliko hän itse nähnyt sitä — että veli oli voimakkaampi, taistelukuntoisempi? Voiman täytyi varmasti miellyttää Rosea, joka itse oli niin terve —. Tämäköhän se teki Torkildin mustasukkaiseksi Akselia kohtaan, vaistomaisesti ja vastustamattomasti?
* * * * *
"Miltäs sinusta tuntuu palata tänne takaisin?"
"Niin —" Rose hymyili vähän. "Oikeastaanhan en ole koskaan asunut pääkaupungissa, näetkös. Mamman luona asuminen ei ollut asumista Kristianiassa —"
Torkild nyökkäsi.
"Minähän en todella tunne täällä yhtään ihmistä. Tiedätkö kuka asuu meidän täysihoitolassamme — neiti Antonsen, joka oli kirjanpitäjänä Lande & Ludvigsenillä, muistathan, siellä missä minulla ensiksi oli paikka. Ajattele, että minä tulin niin iloiseksi tavatessani hänet — hän olikin muuten hyvin suloinen minulle. Ja kun hän kertoi vanhoista sikäläisistä tovereista — hän on siellä vielä itse — niin en tiedä, oli ihan kuin ne olisivat olleet rakkaimpia ystäviäni kaikki tyynni, vaikka enhän minä ollut lainkaan yksissä heidän kanssaan siihen aikaan — mutta nehän ovat miltei ainoat ihmiset, joita tunnen. Minä huomasin muuten, miten vanhaksi minun on täytynyt tulla — siihen aikaan minusta tuntui, että Anna Antonsen oli ihan ikäihminen — ja nyt kun me molemmat olemme tulleet viisi vuotta vanhemmiksi, tuntuu minusta melkein kuin olisimme yhdenikäiset —.
"Tuollainen naisten täysihoitola on muuten koomillinen kokoomus. Minun huoneeni vierashuoneessa asuu muuan bergenitär, en muista hänen nimeään. Ajattele, tänä aamuna hän tuli sisään minun pukeutuessani, hän tahtoi lainata joitakin hiusneuloja. Ja sitten hän istahti ilman muuta, ryhtyen katselemaan kapistuksiani, kyseli kaikista valokuvistani — 'ovatko nämä heiloja', sanoi hän, 'ai kuinka nättejä poikia' — ne olivat sinun viimeinen kuvasi ja sitten Bengt Stenbockin kuva univormussa — eikö se ollut koomillista?"
Torkild hymyili:
"Minä en muuten oikein pidä tuosta Bengtistä —"
Rose pani kätensä vastakkain ja hymyili viekkaasti: "Totta puhuakseni — en minäkään muuten pidä. Myönnän, että olin asettanut hänen kuvansa esiin — niin, siksi että hän minunkin mielestäni oli sievä poika — noin kylläkin koristeellinen — univormuineen ja kaikkineen. Mutta kun tuo bergenitär sen sanoi —"
"Niin mitä sitten?"
"Niin —" Rose nauroi. "Niin minä päätin panna hänet laatikkoon."
"Kippis", sanoi Torkild.
Jollei Rose ollut maailman suloisin tyttö, niin —. Nythän he tulisivat menemään yhtä matkaa konttoriin melkein joka aamu — luonnollisesti! Torkild johtui äkkiä ajattelemaan tätä. Sehän oli selvää, hän saisi nähdä Rosen joka päivä; hän saisi tämän mukaansa sunnuntaisin, he olisivat kuin ennen muinoinkin, Rose tulisi juttelemaan hänen kanssaan niinkuin hän oli jutellut hänelle heidän ollessaan puolikasvuisia. Heistä tulisi taasen he kaksi — heillähän ei kummallakaan ollut ketään muuta. Hän oli Rosen — ja Rose oli hänen, vaikkei hän tiennyt sitä vielä. Hänen ihana impyensä!
"Luulin muuten Stenbockien olevan sinun lähimpiä ystäviäsi", sanoi
Torkild.
"Briten kyllä — minä pidän hirmuisesti Britenistä. Ja muuten on Bengtissäkin paljon sellaista, mistä pidän hurjasti. Mutta —" Rose etsi hiukan sanoja. "Niin, ymmärräthän, Bengt ei tietysti merkitse minulle mitään, paitsi juuri sitä, että hän on Britenin veli —"
Torkild hymyili:
"Ja sinä merkitsit tietysti koko lailla enempää kuin Britenin ystävätärtä —"
Rose ei vastannut heti. Sitten hän sanoi:
"Etkö voi ymmärtää, että kun tuo bergenitär sen sanoi — niin minusta tuntui, että oli noloa — minusta tuntui, että oli vähän, en tiedä miksi sitä sanoisin — pitää esille asetettuna sellaisen miehen kuvaa, josta en välitä sen enempää, vain senvuoksi, että hänellä oli kauniit kasvot ja komea univormu —"
Jälleen Torkild hymyili:
"Siis kaikkien ystävättäriesi veljet rakastuvat sinuun —"
Rose näytti kiusautuneelta.
"Mutta Rose — eihän minua heitetä ulos, eihän — siksi että olen vain ystävättären veli — ja bergenitär kutsuu minua sieväksi pojaksi —"
Rose vastasi nopeasti, nostamatta katsettaan:
"Tiedäthän hyvin, Torkild, että minusta on aina tuntunut, että olin oikeastaan paljon enemmän sinun ystäväsi kuin Doriksen."
"Nuo ovat kauniita sanoja, Rose. Saanko suudella sinua kädelle niiden vahvistukseksi?"
Rose nosti päänsä ja katsoi häneen vähän epävarmana; ikäänkuin tahdottomasti hän laski kädet helmaansa. Torkild sanoi joutuisasti:
"Kuulehan, en tahdo kiusata sinua sillä, minkä tiedät. Minä sitoudun olemaan puhumatta siitä puoleen vuoteen. Tahdotko silloin olla yhdessä minun kanssani — ja olla panematta minua laatikkoon tai sulkematta minua niin sanoakseni albumiin vanhojen entisaikuisten valokuvien joukkoon —. Emmekö voi olla ystävykset niinkuin ennen vanhaankin — silloinkuin olimme lapsia ja aivan nuoria — kun äitisi eli —."
Rose istui ääneti hetken ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin.
"Oi Torkild. Tiedäthän, että minä pidän hirmuisesti sinusta. Minä en pidä kenestäkään muusta ihmisestä niin paljon kuin sinusta. Mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat — minä tiedän ihan varmasti, etten tule koskaan pitämään sinusta sillä tavalla. Minä melkein toivoisin voivani. Mutta tahtoisin mieluimmin, että ymmärtäisit, miten asia on. Sinuthan minä olen tuntenut melkein koko ikäni ja pitänyt sinusta aina — samalla tavalla kuin pidin äidistä — samoin kuin olisin pitänyt veljestä, jos minulla olisi sellainen ollut. Oi, mutta Torkild —." Rosen nuoret kasvot muuttuivat äkkiä, suloisen ja tuskallisen aistillisuuden piirre tuli täyteläiseen suuhun, ja silmäluomet painuivat alas:
"Minä tiedän, että voisin pitää jostakin aivan toisella, toisella tavalla. Minä tiedän, että voin tuntea jotakin, jota en ole koskaan ennen tuntenut —. Ja minä kaipaan sitä — kaipaan jotakin, joka muuttaisi minut. Minähän olen ollut aina sama ja sama. Minä en tule toiseksi, kun olen yhdessä sinun kanssasi —.
"— Kun tapasin Bengtin, ajattelin, että ehkä se oli hän —. Siksi minusta tuntuikin tuo valokuvajuttu niin iljettävältä — uh —.
"— Oi Torkild —" Rosen ääni kävi äkkiä heikoksi ja valittavaksi —. "Ajattele, kuinka minun elämäni on aina ollut samaa. Mamma kuoli ja minä jouduin asumaan täysihoitolassa vieraiden ihmisten keskellä, ja minä sain tuon paikan Ruotsissa ja menin sinne — mutta se oli samaa — samaa yhä edelleen, ymmärräthän. Oi Torkild, ajattele, ettei minulle koskaan ole tapahtunut mitään —."
Torkild kohtasi hänen katseensa:
"Niin, Rose. Mutta minä olen myös tuntenut sinut aina, tiedätkö. Ja ainoa asia, joka on minulle tapahtunut ja joka on niin paljon, ettei minulle voi tapahtua mitään, mikä muuttaisi minua enää — on se, että opin rakastamaan sinua. Se muutti minut, ja se muutti sinut minun silmissäni, ja minun oma lapsuuteni tuli uuteen valaistukseen ja samoin tulevaisuuteni ja koko maailma — kun näin, että rakastin sinua, jonka olen tuntenut ja josta olen pitänyt aina. Sellainen ei tule ulkoapäin, toisista ihmisistä — mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisessä itsessään —.
"Mutta en tahdo puhua enempää siitä. En tahdo kiusata sinua. Ja kun olet minun kanssani, tulee sinun muistaa, että sinä olet minulle paljon muutakin kuin se, jota rakastan.
"Muista, että sinun äitisi oli minulle yhtä paljon kuin oma äiti-raukkani —."
Tarjoilija toi samassa kahvin. Rose kaatoi kuppeihin, ja he istuivat hetken puhumatta. Kunnes Rose kuiskasi kuin tahtomattaan:
"Kuvittelen mielessäni, että jonakin päivänä kohtaan jonkun, ja silloin koko olemukseni sanoo: mene hänen luokseen, tee kaikki mitä hän tahtoo — sinä olet hänen omaisuuttaan niinkuin sormus hänen sormessaan, hän voi ottaa sinut ja pitää sinut, tai hän voi panna sinut syrjään — mutta sinä olet hänen —."
Torkild ei katsonut häneen. Hän vastasi hiljaa:
"Joillekin ihmisille kai tapahtuu sillä tavoin —."
Sitten hän puhdisti päätään ja nauroi:
"Siispä en puhu enempää siitä. Tahdotko sitten lähteä Frognerin karjatalolle minun kanssani tänä iltana —?"
Rose oli vaiti.
"Vanhoina ystävinä —" hymyili Torkild kehoittavasti.
"Vanhoina ystävinä —" Rose yritti myös hieman varovasti hymyillä: "kyllä, kiitos."
He nousivat lähteäkseen. Ja Torkild virkkoi yhä hymyillen:
"Ja saankos suudella kättäsi — vanhana ystävänä — sopimuksen johdosta —."
Rose ojensi hänelle kätensä ja katsoi häneen vakavana ja hämillään, kun hän kumartui ja suuteli sitä. Mutta Torkild nauroi ylimielisesti.