Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

I

Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille, mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen, ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille — ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi omin päin — mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.

Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu. Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli tälle — Simonin ystävyys oli ollut hänen paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla — että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan — mutta eihän meidän, sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan — hän tunsi, ettei Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt Erlendistä — Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään —.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa, miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään. Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille — olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla tavalla — vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan — huomattuaan sitten, mitä oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja herkkämielinen — miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan. Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron — Gunnulf oli jo ennen luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen olleen Erlendin syytä — Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä —.

* * * * *

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi, että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin asioihin hänen astuessaan tupaan — eikä tämä tapahtunut harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään, elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen — mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti — Erlend oli tietänyt siitä, mutta oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli tehnyt Lauritsaa kohtaan — hän ei ollut ajatellut, että paljon raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.

Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon — silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta. Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan sopimattomaan aikaan — vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi, että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli oikein kumma nähdä — pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne — siellä säilytettiin kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla, mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden suistuessaan asemastaan — ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He kysyivät, miksi hän teki niin — eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen — Kristiina oli nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta —.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten hän oli pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli hakenut äitinsä luota apua ja turvaa — aivan pienenä ollessaan. Hän oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta Kristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän joutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin, ei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä — hän teki työnsä haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa — hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas, reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies. Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei ole koko Norjan maassa tätä nykyä."

Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta, jonka isä oli riistänyt häneltä.

* * * * *

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia. Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä Maunu-kuninkaan hallitustoimiin — he olivat uhkailleet tarttua aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin herran — tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas Haakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta tämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen — huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi hän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin polveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika, joka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden nuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista ja korkeasukuisimmista miehistä — Erling Vidkuninpojan ja Bergenin piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana, että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat enää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään näistä asioista — osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin — kulkihan ainakin Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista, koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:

"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän he saata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne ja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä."

Erlend nauroi; silloin poika jatkoi:

"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei Norjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan sietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja lääninherran-virkanne — kun taas ne miehet, jotka olivat olleet teidän liitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta — te jouduitte yksin maksamaan kaikesta —"

"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut", sanoi Erlend nauraen. "Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi. En minä usko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää Maunu-kuningas raukkaa lunastamaan sitä takaisin —"

"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja useimmat muut", vastasi Naakkve kiivaasti. "Miten he saattaisivat häpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka kantoi kilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin ja Vienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista — kyllä he olisivat kunnottomia, jos sen tekisivät —"

Erlend vihelsi.

"Poikani — minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten Haftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi siitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä paljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen se jää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole astuva valjaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät, etten minä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset —

"Sukulaisia, sanot — niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat sinun orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin Haakon-kuninkaan kartanossa — oli Agnes-rouvan onni, että hän oli kuninkaantytär — hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan kaloja laiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi armahtanut häntä hurskaudessaan ja ottanut häntä navettapiiakseen. Monta kertaa minä sain niistää noiden Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan menossa isoisänsä eteen ja juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin olisivat tulleet suoraan äitinsä kohdusta — ja jos minä sitten sulasta sukulaisrakkaudesta löylyytin heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten tapoja, kirkuivat nämä kuin sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin pojanvesoista myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha sinun on odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä —"

Kristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:

"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole varomatonta puhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista."

"Ja sinä olet niin lempeäkielinen, rakas vaimoni", sanoi Erlend hymyillen, "että ymmärrän sinun tahtovan nuhdella minua. Kun minä olin Naakkven iässä, tein ensimmäisen Vargøyn-matkani. — Jos Ingebjørg-rouva olisi pysynyt suopeana ja uskollisena", puhkesi Erlend kiihkeästi puhumaan, "olisin lähettänyt hänen palvelukseensa Naakkven ja Gauten — Tanskassa olisi kaksi asetaitoista uskalikkoa voinut päästä eteenpäin —"

"En minä luullut", sanoi Kristiina katkerasti, "synnyttäessäni sinulle poikasi, että heidän täytyisi hakea leipänsä vieraasta maasta."

"En minäkään luullut", sanoi Erlend. "Mutta ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan —"

* * * * *

Nähdessään Erlendin ja poikien, näiden varttuessa, käyttäytyvän aivan kuin heidän puheensa olisivat olleet yläpuolella naisen käsityskyvyn, Kristiina huomasi, ettei se ainoastaan loukannut hänen sydäntään. Hän oli myös huolissaan Erlendin varomattomista puheista — Erlend ei muistanut koskaan, että pojat olivat vielä melkein lapsia.

Ja sitten noilla pojilla, vaikka he olivat niin nuoria — Nikulaus oli seitsentoistavuotias, Bjørgulf täytti kuusitoista ja Gaute oli viisitoista syksyllä — oli kaikilla kolmella sellainen tapa seurustella naisväen kanssa, että se herätti mitä suurinta levottomuutta.

Ei ollut tosin tapahtunut mitään erikoista, johon olisi voinut iskeä kiinni. Pojat eivät juosseet naisten jäljissä, eivät olleet milloinkaan raakoja eivätkä säädyttömiä suustaan, eikä heitä miellyttänyt palvelijoiden karkea leikinlasku tai näiden kuulemat likaiset juorut. Siinä suhteessa oli tosin Erlendkin aina ollut säädykäs ja siivo — Kristiina oli nähnyt hänen häpeävän puhetta, jolle hänen isänsä ja Simon saattoivat nauraa sydämellisesti. Mutta Kristiina oli silloin hämärästi tuntenut, että nuo kaksi nauroivat sillä lailla kuin talonpojat nauravat tarinoille tyhmästä paholaisesta — jollaisista tarinoista oppineet miehet, jotka tuntevat paremmin tämän kavalat juonet, eivät pidä.

Ei Erlendkään voinut syyttää itseään siitä, että hän olisi juoksennellut naisten jäljissä — vain ne, jotka eivät tunteneet häntä, saattoivat sanoa häntä höllätapaiseksi siinä mielessä, että hän olisi houkutellut naisia luokseen ja ehdoin tahdoin vietellyt heidät. Mitä häneen, Kristiinaan tuli, ei hän ollut milloinkaan voinut väittää Erlendin saaneen tahtoaan läpi käyttämällä viekoituskeinoja, petosta tai väkivaltaa. Ja hän oli varma siitä, ettei Erlendin ollut tarvinnut viekoitella noita kahta muutakaan naista, joiden kanssa hän oli harjoittanut syntiä. Mutta kun kevytmieliset naiset tekivät hänelle vallattomia, vietteleviä eleitään, kävi Erlend aivan kuin uteliaaksi koiranpenikaksi — koko mies oli silloin salatun holtittoman kevytmielisyyden vallassa.

Ja surukseen hän oli nyt huomaavinaan, että Erlendin pojat olivat tässä asiassa isänsä kaltaiset — he unohtivat aina ottaa lukuun sen, mitä ihmiset tulisivat sanomaan, ennen kuin jo toimivat — jälkeenpäin se kiusasi heitä kovastikin. Ja kun naiset hymyilivät heille ja osoittivat heille suopeutta, eivät he käyneet aroiksi tai jäykiksi, kuten useimmat siinä iässä olevat pojat, vaan hymyilivät vastaan ja juttelivat ja käyttäytyivät niin vapaasti kuin olisivat olleet kuninkaan kartanossa ja oppineet hovitapoja. Kristiina pelkäsi heidän vielä joutuvan onnettomuuksiin ja vaikeuksiin pelkästä viattomuudesta — rikkaat kartanonemännät ja -tyttäret ja köyhät palvelusnaiset olivat kaikki Kristiinan mielestä liian hemmottelevia noita kauniita nuorukaisia kohtaan. — Mutta jos joku perästäpäin kiusasi heitä jonkun naisen nimellä, he julmistuivat samoin kuin muutkin heidän ikäisensä. Pahin kiusoittelija oli Frida Styrkaarintytär — tämä oli aika letukka iästään huolimatta, hän ei ollut näet monta vuotta nuorempi itse kartanonrouvaa — ja hänellä oli ollut kaksi äpärälasta, joista viimeiselle oli ollut vaikea löytää isää. Mutta Kristiina oli säälinyt tuota raukkaa, ja koska hän oli hoitanut hellästi ja hyvin sekä Bjørgulfia että Skulea näiden ollessa pieniä, oli Kristiina koettanut olla anteeksiantavainen — joskin häntä harmitti, että tuo vanha ihminen aina puhui pojille nuorista neidoista.

Kristiina ajatteli siis, että oli parasta saada pojat naitetuksi nuorella iällä. Mutta hän tiesi, ettei se ollut helppoa — ne miehet, joiden tyttäret olisivat olleet Naakkven ja Bjørgulfin vertaisia suvultaan ja syntyperältään, eivät olisi pitäneet heitä kyllin rikkaina. Ja heidän isänsä kärsimä tuomio ja kuninkaan epäsuosio oli oleva esteenä, jos pojat yrittäisivät parantaa asemaansa jonkun valtaherran palveluksessa. Hän muisteli katkerana aikoja, jolloin Erlend ja Erling Vidkuninpoika olivat suunnitelleet Nikulauksen ja jonkun drotsin tyttären välistä naimaliittoa.

Tosin hän tiesi joitakin kasvuiässä olevia neitoja, jotka olisivat voineet sopia — rikkautensa ja sukunsa puolesta — mutta heidän isänsä olivat pysyneet poissa henkivartiopalveluksesta ja maatuneet tiloilleen. Hän ei voinut kärsiä ajatusta, että hän ja Erlend saattaisivat saada epäävän vastauksen tehdessään naimatarjouksen noille maalaispohatoille. Simon Darre olisi ollut hyvä puhemies — nyt oli kuitenkin Erlend karkottanut tuon auttajan.

Kirkon palvelukseen hän ei luullut yhdelläkään pojallaan olevan halua — ellei Gautella kenties tai Lauritsalla. Mutta Lauritsa oli vielä kovin pieni. Ja Gaute oli ainoa hänen pojistaan, josta oli hiukan apua kartanon töissä.

* * * * *

Lumi ja myrskyt olivat runnelleet aitoja tänä vuonna, ja ristinmessun aikaan satanut lumi myöhästytti töitä, joten täytyi pitää kovaa kiirettä, jos mieli saada kaikki valmiiksi aikanaan. Sentähden lähetti Kristiina eräänä päivänä Naakkven ja Bjørgulfin korjaamaan maantien laidassa olevan pellon viereistä aitaa.

Puolenpäivän aikaan lähti äiti katsomaan, miten pojat selviäisivät tuosta tavattomasta työstä. Bjørgulf teki työtä kartanon puolella — Kristiina seisahtui hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan. Sitten hän meni edelleen pellon pohjoislaitaa kohti. Silloin hän näki Naakkven seisovan puhelemassa naisen kanssa, joka oli ratsun selässä aivan aidan ääressä. Naakkve taputti hevosta, tarttui sitten tyttöä nilkkaan ja antoi sitten aivan, kuin huomaamatta, kätensä liukua ylemmäksi tytön säärtä pitkin hameen alla.

Neito näki ensiksi kartanonrouvan; hän punastui ja sanoi jotakin Naakkvelle. Tämä veti kiireesti kätensä pois ja oli hiukan hämmentyneen näköinen. Tyttö aikoi nyt ratsastaa edelleen, mutta Kristiina tervehti häntä ja puhui sitten jonkun sanan hänen kanssaan kysyen sukulaisvaimonsa vointia — tämä oli Ulvsvoldin emännän sisarentytär ja oli äskettäin tullut vieraisille taloon. Kristiina oli olevinaan aivan kuin hän ei olisi huomannut mitään ja jäi sitten puhumaan Naakkven kanssa aidanteosta, neidon ajettua pois.

Ei kulunut paljoakaan aikaa ennen kuin Kristiina joutui Ulvsvoldiin kahdeksi viikoksi emännän maatessa lapsivuoteessa, jonka jälkeen hän oli hyvin sairas. Kristiina oli naapurivaimo, ja hänet kutsuttiin sinne, koska hänet tunnettiin seudun taitavimmaksi lääkenaiseksi. Silloin Naakkve kävi useasti äitinsä luona, milloin milläkin asialla, ja tuo sisarentytär, Eyvor Haakonintytär, keksi silloin aina jotakin syytä päästä tapaamaan Naakkvea ja puhelemaan tämän kanssa. Se ei ollut Kristiinan mieleen — hän ei pitänyt tytöstä eikä voinut pitää Eyvoria kauniinakaan, kuten hän oli kuullut useimpien miesten pitävän. Hän oli iloinen kuullessaan Eyvorin palanneen kotiinsa Raumsdaliin.

Mutta hän ei luullut Naakkven välittäneen Eyvorista, varsinkin kun hän kuuli Fridan hölpöttävän Loptsgaardin tyttärestä, Aasta Audunintyttärestä, ja kiusoittelevan Naakkvea tällä.

Ollessaan kerran panimotuvassa keittämässä katajavettä Kristiina kuuli Fridan taas vatkuttavan samaa. Naakkve seisoi Gauten ja isän kanssa takapihalla; he veistivät venettä, jonka aikoivat kalaveneekseen tunturilammelle — Erlend oli jotakuinkin hyvä veneentekijä. Naakkve suuttui, mutta sitten alkoi Gautekin kiusoitella — Aasta ei ollut hullumpi naimakauppa, sanoi hän.

"Ota itse hänet, jos hän on sinusta niin sopiva", virkkoi veli kiivaasti.

"En minä huoli hänestä", vastasi Gaute, "sillä olen kuullut, että punainen tukka ja petäjämetsä viihtyvät laihassa maassa — mutta sinustahan punainen tukka on kaunis —"

"Ei tuo sananparsi sovellu naisiin nähden, poikani", sanoi Erlend nauraen. "Punatukkaiset naiset ovat usein valkeapintaiset ja pehmeät käsitellä —"

Isä nauroi hillittömästi, mutta Kristiina vihastui; tuo oli hänen mielestään kevytmielistä puhetta moisten nulikkani kuultavaksi. Hän muisti myös samassa Sunniva Olavintyttärellä olleen punaisen tukan, vaikka hänen ystävänsä kutsuivat sitä kullankarvaiseksi. Silloin virkkoi Gaute:

"Ole iloinen, etten minä sano, etten uskalla synnin tähden. Pääsiäisen jälkeisenä valvontasunnuntaina sinä istuit Aastan kanssa kymmenysaitassa koko ajan, kun me tanssimme kirkkomäellä — tottahan sinä siis pidät hänestä —"

Naakkve oli juuri lentämäisillään veljensä niskaan, kun Kristiina tuli ulos. Gauten mentyä kysyi äiti toiselta pojaltaan:

"Mitä se Gaute sanoi sinusta ja Aasta Audunintyttärestä?"

"Taisittehan te kuulla joka sanan", vastasi poika; hän punastui ja rypisti vihaisesti kulmiaan.

Kristiina sanoi närkästyneenä:

"On sekin laitaa, ettette te osaa viettää yhtään valvontayötä tanssimatta ja juoksentelematta jumalanpalvelusten välillä. Emme me tehneet niin minun nuorena ollessani —"

"Mutta tehän olette itse sanonut, äiti, että silloin kun te olitte neito, oli isoisäni tapana laulaa toisten tanssiessa kirkkomäellä —"

"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa tanssia kuin nykyään", sanoi äiti, "ja me nuoret pysyimme kauniisti vanhempiemme parissa — emme me istuneet parittain aitoissa —"

Naakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina katsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään toisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että Kristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.

— Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut mikään huono naimakauppa — Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli vain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti, oli hyvin hyvää sukua.

Ei hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi koskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli ollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli sievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin. Jos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa. Heidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta — Aasta ja Naakkve olivat vielä molemmat niin nuoria — mutta sitten hän hyväksyisi ilomielin Aastan miniäkseen.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar lainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella hyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor Haakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä tyttö oli raskaana — ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.

Naakkve oli ollut asialla aitanparvessa — hän pysähtyi alimmalle portaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi, että jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten punainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.

Mutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin asioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen tuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina helpotuksesta huokaisten — tämä oli kai häpeissään siitä, että oli uskonut tytöstä hyvää.

Parin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli lähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta sitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi tahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan jalkopäähän.

"Äiti — minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä — minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta — tiesin sen niin varmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että tuo Romundgaardin harakka valehteli —"

Äiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella äänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja liikutuksesta.

"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun — hän oli ollut yksin ja heidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän. Silloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä — oli vielä pimeä, eikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita —. Viimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen. Eikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä — ja kun äiti ja isä huomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja tukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan minulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin." Naakkve vaikeni äkkiä ja huokasi raskaasti.

Kristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat päässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he saisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.

Silloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja miten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor lähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli ollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi — ja Sigrid Andreksentytär eli Krukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen ja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten tahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus — kyllä hän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.

Kristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä — sekä kiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli täysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi poikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa, ei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä näyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle, muuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset alkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo sanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen syyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia — mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän vahinkoa ihmisten juoruista.

Kolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään kihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika hänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän naimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella he olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen — kun Eyvor yhtäkkiä ei tahtonutkaan — hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin hän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli sitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua onnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon uuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat, hän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut ja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut takaisin — se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt yksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa — ja nyt sai Eyvor tyytyä häneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.

Kristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika kulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän uskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli — sillä jos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja näytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.

Kun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi emäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa — tuota likaista juttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida oli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären monta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan onnettomuuteen joutuneita neitoja — Frida oli itsekin kahdesti saanut nauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt sanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa pahempaa toisesta naisesta.

* * * * *

Erlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve oli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana — Kristiina istui pihalla kehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen heinikkoon hänen viereensä.

"Se ei ole mikään vahinko", sanoi isä, "minun mielestäni on poika pikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole uskomista —"

"Niinkö arvelet", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä vihasta.

"Niin —" Erlend hymyili. "Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme niin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata juustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin kyyhkynen — mutta petyinpä aika lailla, Kristiina —"

"Miten sinä luulisit meille käyneen", sanoi toinen, "jos minä olisin ollut niin pehmeä ja siloinen?"

"Älähän huoli —" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi keskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle. Sitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. "En minä arvannut kuinka suuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni — Kristiina!"

* * * * *

Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas. Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.

Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno, musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat, hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja — nivelet työntyivät esiin kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan, kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi — sitä ei tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.

Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi. Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen. Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan — he olivat oppineet isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat — sillä niin oli häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten rumaa ja pakanallista mongerrusta.

Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla hyödyksikin, kun vaadittiin — eivät he olleet saamattomia, kuten Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä jonkinlaisia koukeroita sen ympäri — pyöreän renkaan tai muun sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia — nämähän olivat niin nuoria, sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä hyvä — ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.

— Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä, jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa; ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa — toiset Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille — ja jos äiti kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä, mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä —? että tämä oli monta kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti, sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi kesytetyksi ajoissa.

Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin villivarsoihin —. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.

Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat, he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille, ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan tavatonta heidän iässään.

Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa. Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä — kuka oli pajassa hiomassa viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.

Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka olivat olleet pajassa — Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta, ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan. Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus — ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.

Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla — he olivat pyydystäneet haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan — kun tunsivat palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse. Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten koollekutsumiseen.

Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni — ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.

Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin, että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään, mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.

Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.

"Kristiina, Kristiina, — älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden — etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina niin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän päättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun pitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi ja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi alla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta —; silloin sinä et puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt, kun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin sokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti näyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun ei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat, kauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä —"

Kristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.

Mutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen yötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin ikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.

Taivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä — kaukana etelässä, missä tunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli. Kartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos — uudenaitan parvessa, jossa he nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman kosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä äännähteli silloin tällöin uninen lintu.

Kristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi penkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat — valaisi heitä kynttilällä ja kosketti kädellään heidän poskiaan — heillä tuntui olevan hiukan kuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen. Hirsipuu ja mestauspölkky — miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä sellaisesta — hän, joka itse oli ollut vähällä —.

Lauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa kumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä lavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli kuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt äidin koskettaessa häntä.

Gaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän pellavankeltaisen tukan peitossa — hän oli potkinut kaikki sänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina nukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen, kaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti veti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.

— Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle — poika muistutti niin elävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa onnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo poika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen itsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.

Naakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi kauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä kynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia, pehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se oli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta — mutta ei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan vastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan vasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä pyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset kuin mustikanvarren kellokukat.

— Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan hänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut Naakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti hänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen, kuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen ahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli havahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän uneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin joutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman syntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän Olavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä, ja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen kyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman epätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa läpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään ollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen. Hän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia muitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien muiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen sielunsa sulaisi ja puhdistuisi.

Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa, jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän aamuna kirkon mäkeä — kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi Jumalan rauhaa ja iloa — ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa ainoatakaan —. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin tai sielun vammaa — ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen. Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten hänen isänsä oli tehnyt — hänen isänsä oli sanonut, että sen, joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen onnettomuuden tai vääryyden edessä.

Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen luukun luokse — ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti harmaalta ja kylmältä — matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki, keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa ritinää.

Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä, joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin, jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän talonpoikaisvaimon kasvot.

Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.

Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen ja pudisteli sitä — yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään — väristen silloin tällöin istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki huoneeseen.

Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi, raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä olkapäätään vasten ja vaipui uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa kannattavan hirren päähän — osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!" huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen, käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille — ja nuo aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki että nauroi.

Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.