Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

II

Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan. Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin hyvin.

Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai, latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista. Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.

Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä. Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta — viisi oli Lauritsa aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen, jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan. Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen — hän luki sujuvasti ja kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus Arnenpojan ajoilta lähtien.

Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla. Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä, mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi. Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta — mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi, hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei viitsinyt leikkiä.

Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana — eikö Naakkve saisi lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?

Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää — hänelle oli juotettu viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra, hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan nuorukaisen onni — siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen. Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan isältään — mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi, kuten hän nimenomaan sanoi — puolipitkän luumunvärisen silkkitakin, jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.

Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä. Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan latinankielistä kirjettä — Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa, sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta, jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi. Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.

Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.

"Mies — ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis väristen.

"Saammepa nähdä" — Erlend hymyili omituisesti. "— Mutta enpä luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan poskea.

Erlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle kukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja pöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat ja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa hopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli ajellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan verasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän meni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat kartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että hänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia ritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen muukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse hän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja silkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti tämän tervetulleeksi "bien venu", ja sen enempää eivät he sanoja vaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt mitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli seurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä nyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä vastannut myöntäen eikä kieltäen.

Erlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa kuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin välillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki sen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa oli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä lähetettäisiin kutsumaan — mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.

Erlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun vieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään vaimoaan kylkeen ja sanoi — hymyillen tavalla, josta Kristiina ei pitänyt:

"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti."

Ulf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat keskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili ja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista hartioille:

"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset maalaismoukat — mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran, etten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin valtaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se hurskas pässinpää —"

Kristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti hänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että häntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan hän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi — jonain hyvin kaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan — mutta nyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan —! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen ärjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman purren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin moistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi —!

Erlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:

"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin — Naakkven puheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko. Sillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana pestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla lahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu —"

Vapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:

"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja lattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle —" ja hän viskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.

Erlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä Munanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä pitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä kananpoikasia kohti. Hiuu — viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana nurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti vaimoonsa päin:

"— Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi olisiko tämä luotettava ihminen — mutta joka tapauksessa täytyi minun osoittaa kohteliaisuutta — enkähän minä ole Allart-herran rippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon." Erlend naurahti jälleen. "Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin ystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään täällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä maaruamme sillillä ja kaurapuurolla —."

* * * * *

Bjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina illallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei hänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.

"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni", sanoi äiti hänelle.

"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?" — Naakkve hymähti uhitellen. "Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan helpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan —"

"Älä sure sen takia", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve yhä murjotteli ääntä päästämättä. "Joudut sinäkin vielä kerran onneasi koettelemaan —"

"Se riippuu siitä, isä", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain Erlend kuulisi sen, "saako Bjørgulf lähteä minun kanssani." Sitten hän nauroi hiljaa. "Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri mainitsitte — ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantavat lähteä lentoon —"

Kristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi lähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi hän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä kantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.

* * * * *

Illat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien kävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli aina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta. Isoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä — toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja ja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä pimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään tietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla ja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun poikki.

— Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan. Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman unikuvan.

Hän näki edessään kukkaniityn — jyrkän mäenrinteen kuusimetsän sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn, kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa. Ilta-aurinko kumotti metsän takaa — ylhäällä harjunlaella puhkaisivat sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita ulpukanlehtien lomassa.

Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi kerran uneksinut — silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi, ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi — nuo reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla ja reunustettu punaisilla nauhoilla.

Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin —.

Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.

Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan, seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä — kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää, pehmeää, viettävää rinnettä alas.

Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle. Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin, nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää —.

Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni rauhoittumaan — untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa, joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen — ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut, niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa — pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä — ja olihan hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.

Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen sieluunsa — jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa —.

* * * * *

Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena. Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.

Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan, hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat viimeistä voitelua vastaanottamaan.

Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle syrjätielle.

Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä, kohta kun hän painoi niitä jalallaan.

Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla — paikka paikoin paistoi välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella — täältäpäin paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.

Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.

Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin — jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle — tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan. Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska — jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa kuormansa — ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän, vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella —.

Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen! — Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia, jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja nauroi — lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni —!

Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse ratkonut irti. — Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa —.

* * * * *

Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla, rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella. Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.

"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika,
Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."

"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.

"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin hakemaan sinua."

He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki oli jo nukkumatiloillaan.

Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.

Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän keittiöön. Mies odotteli aikansa — sitten hän juoksi alas ja meni vaimonsa perästä keittiöön.

Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä — tuvassa oli vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu koko aikana — ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.

Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä — pellavaista neuletta ja villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään. Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.

Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut syntymään.

Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.

"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.

"Entä itse?"

"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.

"Minun ei tee mieli käydä parvelle — en saa kuitenkaan nukutuksi —"

"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.

Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä kanervanvihreätä villalankavyyhteä.

"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa —?" Hänen täytyi nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut — te haastelitte jotain Ivarista ja Skulesta —"

"Ohoo — senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan. "Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein muistan. — Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä — ja rikkaita sukulaisia sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa — en sitä minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni Gerlak Tiedekeninpojalle."

Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:

"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin olisit kivipatsas —"

"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme, että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä vierasten taloista."

"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni — ja luulisinpä minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan — mutta sellaisillepa pojille maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."

"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä —?"

"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä — silloin sain toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa — istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä — sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven ikäisenä ollessani. — Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani silloin —"

"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia —?"

"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan — mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista syntitaakkaa hartioilleen —"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,
Erlend!"

"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi — olipahan hän nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin —"

"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut, kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan —"

"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta — ja se sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"

"Jumalattomasti sinä nyt puhelet —!"

Erlend keskeytti hänet kiivaasti:

"Kristiina — sinä tiedät hyvin sen — en ole ikinä ollut hidas katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa kapitulin mahtiherrojen kanssa — näitä juoksenteli kuin pieniä porsaita alituisesti hänen luonaan — Eiliv herra siihen aikaan, kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko, eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa ja toraa — uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa arkkipiispaansa vastaan — siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja viinin muodossa —"

"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan — isä sanoi aina, että meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen —"

"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut. Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin mitä minä jaksan olla — ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja — ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä tiedän — mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti, kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi —"

Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti pystyyn — vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:

"Kristiina, mikä sinun on —? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn. "Kristiinaiseni — älähän huoli noin hirveästi itkeä — ihanhan minä pelkään sinun kadottaneen järkesi —"

"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa — oi laupias Maaria-emonen, auta meitä poloisia — minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani tuleekaan —"

"Niin, Kristiinaiseni — mutta sinä saat tottua siihen — sinä et voi enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa — kohta tulee heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä narttu —" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan — "sinä irvistät hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee puhe poikueestasi."

Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä vaiti.

"Skule —" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin — sinä tahdoit, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä lapsessa —"

"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako — sitä sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö —"

"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan
Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."

"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni tädistä, Margret Skulentyttärestä —"

Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.

"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty mies. Saat sen kernaasti tietää — minä en sitä pelkää, että isieni suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta. Minutkin onnetar petti — mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä, mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus. Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin — mutta kun katselen poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon — anna sinä heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän jalansijan isänsä aatelisperinnössä —"

"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja nauroi irvistellen:

"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend! Tuollaista sinä viitsit jaaritella — ja nyt on vielä sama päivä, jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan olisi varjellut meitä —"

"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä kertaa" — Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin totisesti:

"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani — tämäkö se on säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina — sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin pulasta ja vaarasta — kaikkein pahimmastakin —" Vaimo näki hänen salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.

Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain ärsytti häntä yhä enemmän:

"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan, niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään —"

Erlend kalpeni:

"Tarkoitatko sinä, Kristiina — että minä olen arvoton istumaan
Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"

Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:

"Sitäkö sinä tarkoitat — sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita koskaan enää istu siinä."

"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.

"Hän oli — parempi isäntä ja aviomies —. hän, joka istui siinä — ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.

"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:

"Niin, lyö vain minua — olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen nytkin kestää."

"Lyödäkö sinua — sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta — mutta tuo Erlendin kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen omalla puolellaan.

Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:

"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."

Erlend valahti veripunaiseksi:

"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä —"

"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."

Erlend punastui vielä enemmän:

"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina — ettet sinäkään ollut vallan syytön siihen — onnettomuuteen —

"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa — kun minä tulin sinun vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni — minä tulin pyytämään sinulta anteeksi — väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan sinne, missä olin maannut edellisenkin yön —"

"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon vieressä —"

Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan sanomatta.

Vaimo ei liikahtanutkaan — kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.

Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies saada kuullakin tuosta asiasta —.

* * * * *

Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta — hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti pihalle.

Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka astui hevosen rinnalla.

Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan, riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne tultuaan ja kuulosteli jälleen — nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.

Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta pelkän paidan yllä.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.

"Sen kai itse tiedät — minä en sitä arvaa."

"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.

"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut — sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten — kiire hänellä näytti olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun toimittamaan hänen poissa ollessaan."

Kristiina oli kauan ääneti.

"Oliko hän silloin vihoissaan?"

"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään vähän, Kristiina — etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä olisi ollut paras jättää sanomatta?"

"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.

He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta
Kristiina seurasi häntä:

"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin järkeä Erlendille."

"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.

"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.

Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä — ympärillä oli niin hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.

"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani — sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä — ja nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan sitä vielä tarvitaan —"

Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.

Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.

* * * * *

Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä, kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan — hän näki täyden päivän paistavan kartanolle.

Kristiina meni kuistiin — aurinko oli jo korkealla, alhaalta tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos kannatinpilarien välistä.

Pojat — ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen ihan koskemattomaksi!

Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo — Munan oli paljaassa paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan — he eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta. Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä vetämään niitä sääriin.

"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.

"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä", vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa oikein on."

Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa mennessään ulos.