Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

III

Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan: hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään, tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.

Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut — eikö Erlend voinut muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä. — Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä, että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen — tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.

Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta — silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa — jos miehen teki mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan — kun hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut Erlendiin — eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä eniten miehen itsensä takia — hän oli aina tuntenut, että Erlend oli näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.

Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat, joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys oli iskenyt häneen — eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta, vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen, oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään, kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan — tämä se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus — niin pieni ja turvaton sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään —.

Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä — silloin Erlend houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä ja pojat yhdessä — tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa, josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan jaksa käsittää eikä seurata.

Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta arvella.

Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi — vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan, pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta mieleisensä.

Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.

"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."

Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa.
Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.

* * * * *

Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella. Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi, että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.

Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen lisäksi hienot raanut — ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset pieluksissaan.

"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin", kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"

"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas, kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.

Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan kysellä Erlendistä.

Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut tuossa talossa —!

Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet puhetta Haugenista — Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen Erlendille — jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä. Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien — panivatpa he pilkaksi kaikki kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.

Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend oli lyönyt koko jutun leikiksi:

"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan tuohon taloon — lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme — joten se ei kai tule meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat — että he muka siellä kummittelevat."

Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan, hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa — mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.

Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.

* * * * *

Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille, joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.

Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla — ja vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden lähtijöistä Bjørgulfiksi — toiset olivat Naakkve ja Gaute —:

"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf — tänään näyttääkin tulevan kirkas päivä, poikaseni!"

"Niinkuin näette, äiti."

"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.

Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan — vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.

Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve — joutuakseen kotiin, ennen kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät heti ylisparvelle — Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille — ja nyt unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:

"— Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä antamaan teille."

Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti ne vastaan, hämillään hänkin — hän ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes vähäisenkään sydäntään — ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain sanotuksi:

"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan — niin, johan tuo talvi onkin pitkällä —"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun, sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo, että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. — Simonin miehineen me tapasimme Rostenin pohjoispuolella — he ajoivat kuormia jonnekin pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei —" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän työlääksi."

"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat meidän istuvan liiaksi tuppisuina — ja sitten väität, ettemme jaksa pitää lankouttakaan voimassa —"

Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:

"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään —. Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla liikkumaan — älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."

Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan, mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.

* * * * *

Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden helinää — hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja — he jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi — se näytti olevan puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa — sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas pirtin katosta — parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti — ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät kiinnivedetyn oven takana — äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella — nyt olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän rintaäänen, hän rakensi rauhaa — molemmat ulos karkotetut laskettiin jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua, sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.

Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa tuollainen perintöominaisuus — ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja hämmensi kaikki ajatuslangat — nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen —.

— Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund, apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin kuin hän oli arvellut — pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.

Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi, räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti jo maaperässä — heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden vastaista etua tarvitsi pitää silmällä — ja paljon muuta samanlaista. Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi huomata hänen epävarmuutensa — eikös vain hän alkanutkin ladella, miten innokas eränkävijä Erlend oli — sen kai pappi itsekin tiesi. Hän haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään — ja ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille —.

Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi — että kun hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties kirkkoripityksen aihetta.

Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen, hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar — lapseton leski ja ilkeä juorukello — hoiteli hänen pikku pappilaansa.

Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen kansaan — hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja itsepäiseksi intoilijaksi.

Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa. Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata luontoa.

Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.

Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä, että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin, kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin, puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli — hän syytteli vanhuuttaan ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.

Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja Kaaren sielujen puolesta.

Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo, nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä — ja nyt he jo makasivat haudassa kaikki kolme.

Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina juhlapäivinä.

Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut suuri apu.

* * * * *

Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa; sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita — mutta ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella —"

Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:

"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa tuolla ylhäällä Haugenissa."

"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä vaatisi häntä viipymään siellä enää."

"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.

"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen huolen itsestään."

"Sira Eirik — sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.

Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti — kerran ne olivat olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa kuin äsken. "Että niiden — vainajain — pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä — tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen edelleenkin olla rauhassa ja —" pappi naurahti tuimasti. "Hullua jaaritusta se kaikki on — kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä — missä Bjørn-herraa ja Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen —"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi, että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän syntejään siksi pian — vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole keritty ottaa esiin — vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset, jotka hän otti hengiltä — ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin —. Mutta koska kerran Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua, että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää — niinkuin kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen, joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista asiaa — jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä mainitsemalla —"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi
Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin
Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni — ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää
Jumala itse tai suojelusenkelisi — tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen:

"Minun isävainajani —. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti, että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik — ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni —" Hänen täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.

Pappi pudisti päätään.

"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina — vaikka uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin uskollisena rakkaudessaan sinuun ja — mutta sinun rukouksesi ja meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu — kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää — mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja ilmestymään sinulle —."

Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.

Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:

"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden? Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne silloiset pahat sanat — sillä sen minä tiedän, että ennen hän ei palaa meidän luoksemme!"

"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin, Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö — Lauritsa otti sinut polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni — selvästi ja kauniisti sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa — sitten sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön — olet tainnut ne unohtaa jo —?

"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja rakasti sinua — että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka edessä sinä nyt arkailet nöyristyä — ja oletko unohtanut, minkälaisen kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan — veittekö te varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"

Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.

"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi vastaan —"

"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus — armahda minua —"

"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi — "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme rikkoneet häntä itseään vastaan —"

"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan huojentanut mieltään.

* * * * *

Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta — välistä sitä tuli niin roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan, myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan — Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella. Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa — ahoilla oli lumi pehmeä kuin sula voi — ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla jalka — ne olivat hauraat kuin heinänkorret.

Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan. Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä — ei ollut sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään. Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen — sillä kaikki touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen — pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, — itse hän jäisi kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira Solmundin luo — hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa. Simon sanoi:

"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi, jos palaan kotiin ilman sinua."

"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla — ja ihmiset tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."

Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.

Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan — jonka yli ihmisten oli täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä, ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti — siinä kohden oli niitty notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt mennessään.

Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin. Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan mies rohkenisi seurata häntä.

Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas taivaalta — eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle — vähän päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän suhinaa ja tuulen ulinaa — vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita rinteitä alas.

Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle. Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen kuoripoikien valkoisia paitoja — tuuli kiskoi ja repeli niitä. He kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki eteenpäin laulaen:

Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet & curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö; sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]

Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin asti.

Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti. Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen ja huusi ääneen — hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon, josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi, luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.

Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi ja antoi perään — molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi siltakaaren taa — ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla. Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut kiinni silta-arkkuihin.

Sitten — äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen — valautui hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista — paisuneen virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat — aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä; papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo, sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta, loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.

Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:

Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison, Christe, audi nos —. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]

Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen — Kyrie eleison!

Silloin näki Kristiina — eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli — mutta hän se vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie eleisonia niinkuin toisetkin — Kristiina ei osannut oikein arvata hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä —.

Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.

Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään. Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.

Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa. Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli pohjaton rapakko.

Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa pyhäpukuun — tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää — yhä uudelleen hän hoki Ave Mariaa — autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika — tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan —

Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai menneet jälleen sillalle — kirveillä ja kekseillä he yrittivät hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin — sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne riisuttuaan ensin messupuvut yltään.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat, Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä — yksi oli jo vanha mies ja toiset poikasia — jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.

Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.

Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.

Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä — mutta kovalle se otti.

Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon tuppeen ja lähtivät ulos.

Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä. Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla ei näkynyt ketään muita kuin Ulf — tämä seisoi pirttinsä oven kivikynnyksellä.

Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:

"Puhelitko hänen kanssaan?"

"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä —"

Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:

"Häntä vähän pelotti — teidän kaikkien takia — kun tuli tällainen tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä olit täällä toimitellut.

"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä — hän oli odottanut, että jäisit puhelemaan hänen kanssaan —"

Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.

* * * * *

Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.

Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa — mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan vastasyntynyttä.

Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua aviolahjaa — kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää saisi toisiakaan — hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.

Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja kokemattomalta äidiltä.

Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi — eikä hän kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.

Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan raskaita ajatuksiaan.

Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi — se tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.

* * * * *

Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.

"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän kanssamme?"

Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli hän sanonut.

Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon asian takia hapattaa omaa elämäänsä.

Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen, ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon syitä — ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja — sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä Simonilta kuitenkin aina jäi.

Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa parissa — hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen kanssaan olla.

Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.

"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja silitteli Ramborgin kättä.

"Sinä kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.

"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani — kuuletkos — vaikka kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"

Simon hymähti surumielisesti:

"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta —. Geirmund, se poloinen vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin — ja hän on ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole riidoissa."

"Ohoo —" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni —"

* * * * *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies mukanaan.

Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin, "ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun saakka."

"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon — ja hän katseli maahan, kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit katsomaan minua."

Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla. Ilma oli ihmeen kaunis — Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti kesätaivaalla — päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.

Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa — koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei varsoja — pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua", hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski isäntänsä olkapäitä.

"Kahdeksantoista talvea" — Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli — tarkoitan tuota juttua — ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.

"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja kiitos siitä että tulit, Gyrd."

He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:

"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan arvoon?"

"Minä en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin — eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt —. Minusta hän oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan vaiti — tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi —"

Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli. Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta — ja tavallaanhan Gyrd tuntui olevan oikeassakin.

"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi.
"On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."

"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi", sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.

"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä, "muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."

"Kuinka sinä semmoista voit ajatella —? Formohan on minun perintötilani."

"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen — eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin —"

Simon pudisti päätään.

"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta
asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni.
Et taida olla oikein järjissäsi, velimies — pitäisikö minun luopua
Formosta!"

"Ei — oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan. "Minä vain ajattelin — että kukaties —. Raumarikissähän asuvat enimmät sukulaisesi — ja nuoruudenystäväsi — jos kukaties katsoisit viihtyväsi siellä paremmin."

"Minä viihdyn täällä." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän liikahti hiukan levottomana — joitakin kiviä irtautui raunioista hänen jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.

"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen, joka oli kankeampi liikkeiltään.

Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin. Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan verkalleen mäkien poikki taloon päin.

* * * * *

He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä — Simonin oli määrä maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.

"Benedictus tu in muliebris — mulieribus — muistatkos sitä?" naurahti
Simon yht'äkkiä.

"Kylläpä vain — maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" — Simoniakin nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut ikäsi pitkää kauhtanaa?"

Simon myhäili — hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli oli näyttänyt kasvuvuosinaan — aina pakahtumaisillaan pidätetystä naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli tosiaan ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.

Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä nyt istui hänen vierellään — joka päivästä, minkä heidän veljeyttään oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan — sillä kaikkine vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.

* * * * *

Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle. Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa ja rempallaan.

Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti, kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä minkä hän itse oli rikkonut — ratsastaessaan pois veljensä talosta vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti hänessä — hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.

Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa — Simon tiesi hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli miestä — osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan — ja sellaista mielenmuutosta ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän ei saanut puserretuksi esiin — eihän hän ollut itkenytkään muuta kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut oikeaa syytä — jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin — niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut katkerasti — hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt. Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden kymmenysten ja almujen antamista — aina oli hänen kätensä erikoisen aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P. Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella sielunvihollista vastaan.

Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut — ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.

Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin makaili kauan valveilla unta saamatta.

Jaa-a — olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä tuikutti yksinäinen kynttilä — sen loimu lankesi hienopiirteiselle, kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat hovipojat. — Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa — valkea paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä, ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani — annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan tukahduttaen.

Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan — usein sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä ja sielunlääkettä.

Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut Haakon-kuninkaan huutelevan häntä — sysipimeässä; kynttilä oli palanut loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan veitikkamaisesti:

"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"

"Kuorsaa, herra!"

"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin? Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."

"Kiitoksia, herra — mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"

"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää suoraan korvaasi — vai mitä?"

"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän häntä vähäisen."

Kuningasta nauratti.

"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin muistat nämä minun sanani."

Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana — hyvin selvänä tosin, mutta ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin tuo nuori hovipoika kerran —.

Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein yksinään kotona — pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia — hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle. Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille jouluna.

"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja Ramborg ja minä — mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."

"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."

Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle lopullisesti, voinko tulla vai en."

"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä", kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja lähimmäinen mitä on lähimailla — ja hän on sisaresi — ja molemmat olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"

"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee — mutta joulujuhliin en voi lupautua, Simon."

Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen — on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin —