Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

IV

Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.

Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa; lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli, ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan — Simon Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos — minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman hänen naamassaan."

"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.

Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan — Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan — vastasi Simon miltei suuttuneena:

"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi täinpureman vuoksi —?"

Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli — pienet jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla. Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu — mutta kohta sen jälkeen virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta — sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.

Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi, ettei se ollut mitään — sitä kivisti vähän: "— saan ehkä tyytyä olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."

Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi. Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle kovaa tuskaa — veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma ja vilu vuorotellen.

Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän — täysikuu loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle — metsässä väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien välissä. Simon näki kaiken tämän.

— Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin, harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista — taempana kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän, kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan — he olivat menossa järvelle, joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan sulapaikoissa. — Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi — pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien yli. Pohjassa oli sammalta — se paisui ja kuohui eloisan viheriänä alhaalla vedessä.

Vaikka hän olikin täysin selvillä — näki kaiken aikaa ratsutien kulun mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson pohjassa — ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon — tuli hän kuitenkin kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan säikähtyneen näköisiksi.

"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä, miehet", sanoi hän kerran selvittyään.

Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon alle mitä pikimmin — he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä pysyi taipumattomana.

"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat syrjäsilmällä toisiinsa.

Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa kuolemansairas —.

Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa kohti.

Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi, joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin aikaa.

Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä. Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se ehkä oli tarpeetonta — ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen nuorta renkiä — tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.

"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun pääsemme perille — hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.

Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.

Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta Kristiina — hän hautoi vain suruaan ja huoltaan — niin vihoissaan ja katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran luvattu vaimokseni —.

— Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa — että hänen täytyisi näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli luvattu minulle nuoruudessani.

Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti antaa hänelle suudelma.

— Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan —.

Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa, niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.

— En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai hilpeäksi koskaan enää —

"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia — se on saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit ollut toinen —"

* * * * *

He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.

Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli levitetty. Ne painoivat häntä kovasti — toisinaan hänestä tuntui kuin hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla — ja päähän koski ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat jälleen riehua hänessä — tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti —.

Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään — terve käsivarsi Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä — he olivat istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen ja syöksähti päistikkaa huoneeseen — päästäen tuskan mylvinnän, kun hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan. Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.

* * * * *

Jonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi uunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui menevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta pikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti lippaastaan — tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän oli rauhallinen ja varma liikkeissään.

Nyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän oli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä liinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin niskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi toisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä rintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla kädellään.

Simon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä painua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan käteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno, pitkänkapea naisenkäsi.

"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt", sanoi Simon. "Mutta hyvät ja keveät ne ovat — ja suloisen kylmä sinun kätesi on, Kristiina!" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten kunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi pehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle — aivan liki hiusrajaa.

"Käsivartesi on pahana, Simon", sanoi hän. "Mutta Jumalan avulla se kyllä vielä tulee hyväksi."

"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri kuin oletkin", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä. Juoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä alkoi tuntua niin omituiselta — ikään kuin hän ei pystyisi niitä ohjaamaan — hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen toiselle suunnalle.

"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on", sanoi Simon äskeiseen tapaan.

Kristiina palasi patojensa luo — levitti taikinaa liinarievuille, tuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä lähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon alta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian lievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani pehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut kääreisiin.

"Siinä on montakin lajia — rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa parhaasta päästä", sanoi Kristiina. "Jos olisi ollut kesä, olisin voinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti — Jumalan kiitos — en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena."

"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta — olit kuullut sen abbedissalta luostarissa ollessasi — sen nimestä —"

"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi — aina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?"

"Niin — sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset heräävät talviunestaan?" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän on maannut mullassa jo kauan —.

"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen", hän sanoi, "jos käy niin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies, että Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä Formossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka Ramborg saa minusta keväällä —? Olisin mielelläni elänyt niin kauan, että olisin nähnyt kaksi poikaa talossani —"

Kristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon oli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut asian toimitetuksi.

"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?" kysyi Simon säikähtyneenä.

Ei ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän
pysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi
Kristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka
Ramborgille — kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa.
"Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä —"

Hetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi Arngjerdin — arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut vastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin vanhalta — ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla hiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut asettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja Gudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. "Sano veljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on huolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi Jørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä makaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on miehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki pidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina — mutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin pelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin — muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen isäkseen —"

Kristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön hyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä — vaikea oli niiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty aviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika —. Hän silitteli hiljalleen Simonin kättä.

"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy", sanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja lempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille. Sinä suloinen nuori Kristiina —!

* * * * *

Simon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi tuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen, ei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien jäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.

Kristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä tahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille. Arkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti sängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa — kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä värttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt kuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat lankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, — sitten hän kääri langan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui — Simon nukkui sen katselemiseen.

Kun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla kehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn uutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut kapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja kehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli häntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että Simonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä maatessaan Kristiinaa katsellen.

Kristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi.
Takaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle — kohtasi
Simonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.

"Kuinka on laitasi nyt, Simon?" kysyi Kristiina pehmeästi.

"Hyvin — on laitani nyt."

Mutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä nyt — ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai oli jonkinlaista luulottelua.

— Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän oli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa — sen puolesta hän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä häntä enää murheellisemmaksi. Hän tahtoi sanoa hänelle sen ennen kuin kuolisi — yhden ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden vuosien ajan.

Kuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa tuntui todella kipua.

"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian paranet", sanoi Kristiina hiljaa.

"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen lapsistaan — niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti niin sydämellisesti — ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni — tuskat palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina. Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun tarvitsee valvoa."

* * * * *

Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta — puistatuksiakin minulla oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"

"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina heikosti.

"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista puhuttavaa — siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."

Hän naurahti:

"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."

Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.

Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä — sitten oli kuin selkeys ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.

Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli laihtunut nenän tienoilta — valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas suupieliin.

Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua. Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.

— Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.

Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle — Simonin nilkat ja sääret olivat pöhöttyneet.

"Tahdotko — tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi
Kristiina hiljaa.

"Kyllä, illalla", vastasi Simon.

Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle suunnalle.

"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi", sanoi Simon. "— Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."

Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:

"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina — ajatukset tulevat niistä niin sekaviksi."

Hetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin vähän juotavaa. "Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on puhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta."

Hän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että hän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.

"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi — jotta hän voisi puhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle lohdutusta?"

"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi sinulle ensin."

Hän naurahti. Sitten hän virkkoi:

"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin
hänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen.
Käyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä
—. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi."

Kristiina istui pää kumarassa — Simon näki, että hän tuli hehkuvan punaiseksi liinansa alla.

"Viethän tämän sanan miehellesi?" kysyi Simon.

Kristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:

"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi,
Kristiina, ja sanoa hänelle sen."

Kristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.

"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun kuolen?" kysyi Simon Andreksenpoika.

"En", kuiskasi Kristiina. "Minä tahdon — tehdä sen —"

"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on epäsopua", alkoi Simon jälleen puhua. "Tahtoisin tietää, oletko nähnyt, kuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille pojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena."

Kristiina vastasi jäykästi ja matalasti:

"Erlend se lähti pois poikiemme luota — en minä. Ensin menettivät poikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun ja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän kotiaan täällä minun kotilaaksossanikin — minä en ole sitä saanut aikaan."

Simon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:

"Minä en unohda sitä, Kristiina — monesta asiasta on sinulla oikeus valittaa — huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun on muistettava — jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat hänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan mahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka epäonnistuu sellaisessa asiassa — mutta jos hän saa sen menestymään, silloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin samoin kuin Erlend — että meille oli hyvin vähän edullista pitää yhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa oli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa — jospa olisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella iällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä köyttä hänen kanssaan — he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun asia tuli julki — niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita nyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi kaatua. — Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas ja rohkea mies — olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin että näin ennen ja jälkeen —"

Kristiina istui ääneti ja vapisten.

"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut miehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun pitäisi toki voida tehdä se, Kristiina — kerranhan pidit kylläkin lujasti Erlendin puolta — et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen käyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten olisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja hienon henkivartijan — muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen sinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin —"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin — mihin olisin joutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?"

"Katso minuun, Kristiina", sanoi Simon Darre, "ja vastaa minulle totuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta — tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit — jos olisin sanonut sinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle häpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi — mitä olisit tehnyt silloin?"

"En tiedä."

Simon nauroi koleasti:

"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi — suopeasti olisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni —"

Nyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen maahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:

"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut luoksesi morsiussänkyyn —"

"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn", kuiskasi
Kristiina puolitukahtuneesti.

"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista" — Simon hymyili mahtavasti. "En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut ihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt niin, sinä!"

Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:

"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet — ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä — kaikki te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen; siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja rauhaa — epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin, sen näin itse, Kristiina —

"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys, niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän leppeämmin.

"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.

"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. — Olen reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen —"

"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa —"

Kristiina nyökkäsi.

"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun sisareni teki omalle pojalleen — luovuttaa hänet luotasi niille, jotka paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"

Kristiina pudisti päätään.

"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle vihoissasi — luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin poikasi hyväksi — sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"

"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon", sanoi Kristiina hiljaa. "Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut", virkkoi hän hetken perästä. "Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään muu maallikko —"

"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta" — Simonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. "Ei, älä toki itke noin, Kristiina — mutta muista, sisareni, että olet luvannut tämän kuolevalle miehelle."

Vielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:

"Tiedäthän, Kristiina — olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei sinuun ollut luottamista?"

"Ole hiljaa nyt, rakas", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan Kristiinan katkonaista, katkeraa itkua: "Muistan, että olet ollut meille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä sittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni —"

Iltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti hänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti hyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka olivat kotona — Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen —; Simon oli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.

Kristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti hetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen — Simon vaikeroi hiljaa maatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti — kuulla hänen valittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän kai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen kertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan jo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni, hän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.

Kristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd nostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen vuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa ei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.

Kun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän tekisi hänen ylitseen ristinmerkin: "Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan käsivarttani enää."

— Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota tahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme, kuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava, että Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja voiman —

Simon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei tosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä rintansa tai talonsa ja tavaransa yli. — Hän tunsi itsensä keskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta — sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin ehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg — mutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen miehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa — ja Gyrd pitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja hänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä hänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.

Päivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon tahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt valvonut ja hoitanut häntä niin kauan. "Ja pian käy kiusalliseksi olla minun läheisyydessäni", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina puhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin — sitten hän kumartui ja suuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.

Simon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän makasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin hän saisi vapautuksen.

Hän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei hän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua toisin. Väliin se häntä oikein harmitti.

Mutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän se on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee hänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä —

* * * * *

Illalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että sitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa naurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli — mutta Sigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että veli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän oli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui ja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan heittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.

Kristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen — se oli vähän ennen päivänkoittoa — silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen. Simon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan, sen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin teräs olisi murtunut niissä — ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta vielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut, hän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat vuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen puolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.

Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan, oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään jäävän eloon.

Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen kahden vuoden vanhaksi.