Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

I

Kaikki tulet palavat viimein loppuun.

Tuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan sydämessä.

Oli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja poikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona Jørundgaardissa.

Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.

Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta hiilikamarasta.

Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.

Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan. Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä, yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän matkan päähän ohdakkeen varteen.

Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä — kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja varjojen leikkiä laakson yllä.

— Kaikki tulet palavat viimein loppuun —.

Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen. Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt, eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.

Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle — sellainen oli tapa etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.

Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan. Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa — tai Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.

— Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti saada seppele — sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat nelivuotiaat —.

Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.

Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista. Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon vaiteliaampi luonteeltaan — kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa melkein aina kulki yksin ja vaiti.

Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde. Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia kipinöitä — hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.

Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä — oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa. Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.

Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja aseidenkäytössä — mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa, samoin kuin nytkin.

Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan — mutta Erlendin pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa, eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään liikkui —

* * * * *

Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.

Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä kuolinhaavoista.

Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa, jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon; ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei — hän oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti — molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen hän oli elänyt tämän syleilyssä.

Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen, kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin, kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä. Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen, joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä, luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano — hänen täytyi saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä ympärille —; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta, joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa, hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä. Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa, Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla. Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen — he olivat pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa padassa, huuhdelleet joessa — ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti Kristiinan mieleen: — jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi — he molemmat nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä, nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan, oli säädetty — kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

* * * * *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen aherruksensa takana — Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja ottaa aseensa — isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään. Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa — ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa. Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi ilmoittaa äidille — Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon. Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään odottaessaan oven avautuvan hänellekin —.

Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana. Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään — niin lujasti kiinni hän oli vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.

Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa, missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet — kolme ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa — hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua — vaikka olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen rinnoillaan — että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan saadakseen hänet.

Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä. Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin. Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.

Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa. Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.

Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden. Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.

Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua puolisoksi Kristiinalle — Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.

Kristiina hymyili vaisusti. Niin — hän oli vain neljänkymmenen vuoden vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään, hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt — että hänen oli mentävä uusiin naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut —.

Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen. Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan, kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.

Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon Darre — vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen, kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen. Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "— kuitenkin olisi Ramborg meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä vähän kauemmin — Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta nyrkkiin.

Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän — ja lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.

Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä — Munan oli ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.

Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra. Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia — täyssisarukset olivat huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon, joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua, mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana, mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan. Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.

Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta — milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä — mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan, vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle. Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan, ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton kauneudessa, rohkeudessa — niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se, että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana, tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä elinajakseen.

Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan — Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.

Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa, että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa — hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen sotapäällikkö — mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista. Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat, jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä: hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.

Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä kasvoissa.

Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun Skule vastasi tätinsä miehelle — hänellä oli tapana esiintyä kaksosten puhemiehenä:

"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien veljiemme kanssa — olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa. Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja vähän pitempäänkin —"

Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli paneutunut makuulle:

"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar
Erlendinpoika.

"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi Skule.

Äiti nyökkäsi.

Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli tehty hyvässä tarkoituksessa — mutta hänelle oli mieleen, että pojat olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen, että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.

* * * * *

Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa vastasyntynyt lapsi vierellään — se tuntui hänestä kuin unelta. Niin lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta. — Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan tulenloimun tavoin.

Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias — mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.

Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.

Naakkve sanoi:

"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon —" Samassa valahti nuori mies itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.

Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni vanhaan tupaan.

Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen Naakkven kanssa:

"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.

Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä pojan käteen peitteen alle:

"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni särähtäen.

Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:

"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä. Jo silloin kun olimme Tautrassa — veli Aslak puhui minulle siitä, että jos minulle kävisi sillä lailla, niin —

"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän —. Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen näkönsä ja aistimensa suljetaan — silloin hän seuraisi Vapahtajan jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista. Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse tuntee itsensä —"

Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.

Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys Tautrassa.

Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin maakappaleita pohjoisessa — hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.

Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan, että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään vastaan — hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä aikomuksesta.

"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan eroaisi", sanoi Naakkve.

Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin veli menisi naimisiin.

Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta. Käsittämättömältä se tuntui äidistä — mutta se johtui varmaankin siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.

Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt — ja hän, äiti, oli niin vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.

* * * * *

Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin haparoiden — hän tunsi sokean käyntitavan.

Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti — kuitenkin hän nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan ovi paiskattiin auki — joku riensi portaita alas parilla kolmella harppauksella.

Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät. Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.

"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta — silloinhan olet vapautunut valasta — eikä sinun tarvitse kuolla tältä maailmalta —"

Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti — silloin hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.

Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:

"Menkää sisään, äiti — tämän minä hoidan parhaiten yksinäni — teidän pitää mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja kumartui jälleen veljensä yli.

Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka lehdeltä — oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua tulivat takaisin — Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja talutti häntä — väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.

Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri omaa lihaansa.

Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta — hän kompastui seinää vasten ja huusi:

"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni —!"

Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta — tämä raivosi, huusi ja kirosi — joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja sydäntäsärkevästi.

Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan hiljaisuus.

Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.

Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois, vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat; mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta, karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.

— Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä. Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.

Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.

"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.

Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.

"Onko — onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina pelokkaasti.

Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.

Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.

Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa, mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.

Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin — hän sanoi tahtovansa näyttää ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla. Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa hänen lähteneen juoruja pakoon.

Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.

Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.

Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani luokse, — että eroaisimme tällä tavoin?"

Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:

"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai — enhän tiennyt, että sinä ja Erlend olitte lähisukulaisia — niin se täytyy sinun nyt antaa minulle anteeksi!"

"Et ole — eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani — jos isäni oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä —" Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä. "Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, — isäsi — ja Gunnulf — he osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme toisemme poika-pahasina — päinvastoin kuin veljeni ja sisareni Hestnæsissä. Sen jälkeen — en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena, paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä — ja hänen vaimoaan — ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet silmät.

"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.

"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.

Kristiinalle tuli omituinen tunne — oli kuin toiset olisivat puhuneet asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:

"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki — ei ole
Erlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä.
Jumala siunatkoon sinua!"

Seuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.

* * * * *

Talven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän tuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan messussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne palvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.

Ja sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut poikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman vastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.

Hän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras paikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi kestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin ollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä kiinteämmin kuin toiset pojat.

Ei hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi. Hänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja mieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt hänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa hän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin jumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei hän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen synnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin Rolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan kanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta molemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä vastoin ystävystyivät pian keskenään.

Gaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä. Mutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla kuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon — jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai seurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa ja katseli — sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian hyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän pyytämättä mukaan leikkiin — ja silloin sanottiin hänen tekevän sen rehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää tappeluun — ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun mainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos häntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt tämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden kesken tytön kanssa — eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut kieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei tehnyt häntä suositummaksi.

Veljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta jos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin ennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan lopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman kalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti jousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan shakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan ääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.

Sitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä nuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta. Seuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita kertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen luona.

Äidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti varressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä, viaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret unohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä huolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan tulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta sitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että Tordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä. Neidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan kanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä morsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän lapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, —. niin hartaasti kuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan apua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa miestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi kuuromykkää lasta — ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito tuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli Skjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat heitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä rikkautta.

— Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä, jos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi aikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa ennen kuin sai vihkimyksen — hän saattoi silloin itse peräytyä, jos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja Kristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren jumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut poikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa horjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman. Kristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut — mutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä. Silloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin, että hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa vaimona.

Syksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne suuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin laaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan valtakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra Maunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan kesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa. Herrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri Haakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat olivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen hyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja lupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä etevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä ja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja Blanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling Vidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän kuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten edistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista norjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä Norjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan, joka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella lakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa, voimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.

Kristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut kahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan sodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin vähän. — niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma kulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä puhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin pojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen sokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan tikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti tuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen. Vanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.

"On ollut monen miehen kohtalo", sanoi Naakkve, "että ne, jotka hänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet menestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti — sitten kun ensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa täyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen sanojaan."

"Voipa kyllä olla niin, lanko", sanoi Jammælt hillitsevästi, "että noissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista ajatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi — kaksi veljestä kuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja ylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta varo kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että sinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea —"

"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen", sanoi Naakkve tuimasti.

"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen", vastasi
Jammælt äskeiseen tapaan, "enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi
— niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi
Bjarnen miekalla —"

"Luulen hänen kyllä muistaneen sen — mutta se pojannulkki tiesi, että minä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai tätä voidetta kipeälle omalletunnolleen —"

— Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan palvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna vierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan ymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä ansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen — ilman heidän tukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi asiaansa Maunu-kuninkaan luona. — Ivar oli vielä Inge Flugan luona.

Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut, ei ollut aivan perätöntä — se sopi varsin hyvin yhteen Simonin oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon mieheen — ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille vesille — he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.

Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi —. Ei! Hän ei tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli hänen miehensä kärsinyt — mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä — mutta etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.

Mutta ei — sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne
Erlinginpojan luona.

Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä, ja lohduta minua —!

* * * * *

Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle vapaat kädet — ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia. Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.

Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta herraskomeutta — niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha — kaikki maan mahtimiesten kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi — niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle, jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla — he eivät varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa, joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.

* * * * *

Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän oli kätkenyt kirkkomaan multaan.

Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä — arvellut, nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan — millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla —.

Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin hillitön eikä omavaltainen —.

Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti opetti häntä kävelemään — oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan rinnan poikki ja kainaloiden alitse — näissä valjaissa poika riippui, raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan, nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan, poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.

Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat —.

* * * * *

Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi — hän ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa luostarille.

Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin. Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään. Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän voinut kyllikseen katsella häntä.

Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta, jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja -silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.

Silloin sanoi Ivar:

"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin — tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."

Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:

"Ivar-kulta! Noin nuorena — et suinkaan liene tehnyt mitään mielettömyyksiä!"

Ivar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe Gamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan kokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli perinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen sukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen kaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan oikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat huoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra oli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä tavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa tutkimusta — mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun isoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä — ja piispan hän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai Halvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia luontunut hänelle hyväksi — joten pikkuserkukset olivat eronneet täydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge Flugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä vierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui pääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona — auttanut tätä kevätaikana talontoimissa — ja nyt he olivat sopineet siitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika ei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja piispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, — vielä hän oli tosin liian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle mitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän naimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.

Kristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli järkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa. Mutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä sanoisi.

Morsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden vanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli päässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse hän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.

Nikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä, mutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat palasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli Ivar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä syksyllä.

* * * * *

Jonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti salvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli täysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä pohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei vastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin järjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa pesästä.

Mutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa — Skjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään kunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.

Naakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän salpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla hiillosta — Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat kylmiä sinä kesänä.

"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen.
"Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee
Ivarin häät — kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla
mukana — silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet —"

Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta katsettaan ompeluksestaan — se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:

"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle suru, jos sinä rupeat munkiksi."

"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.

Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan — tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis — tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä — kasvot olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien kulmakarvain alla — eikä hän kuitenkaan näyttänyt niin kauniilta kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.

Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:

"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori — ja kaiketi tiedät sinä, joka olet paljon oppineempi kuin minä — että jossain pyhän kirjan paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."

Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.

"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään — etkö luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä kutsumusta. Sinä olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja tulemaan suvun pääksi —"

"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari kertaa. Hän nousi seisomaan — yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:

"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin, kun olin pieni piltti —. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa —.

"Äiti, äiti — oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman rippiä ja pappia! — Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!

"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme —. Minusta ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja avioliitto — ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä nautitte niin kauan kuin voin muistaa —"

Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend olivat eläneet — pahat niinkuin hyvätkin — koko muistojen rikkaus tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen, ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen — ei hän ollut muuta kuin viaton lapsi.

Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:

"Quid mihi et tibi est, mulier —" ["Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään eikä lihalliselta äidiltään. — Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä — älkää rohjetko tehdä sitä —"

Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.

Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:

"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne —" Hän vaikeni, ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen — mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"

Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:

"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin — kylmä — minulle koko ajan näinä vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"

Poika oli vaiti.

"Minä alan ymmärtää — sitä et sinä ole antanut minulle koskaan anteeksi, Naakkve —"

Naakkve katsoi syrjään.

"Toisinaan — olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.

"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut —? Naakkve, Naakkve", huusi äiti katkerasti valittaen, "— luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia vähemmän kuin sinä — olenhan minä hänen äitinsä — olenhan teidän molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun väliltäni —!"

Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:

"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. — Julmaa, sanot sinä —. Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä —" Hänen äänensä vaipui kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä luulin, ettet sinä voisi — että meidän täytyisi säästää sinua —"

Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä pää kumarassa:

"Äiti —. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole — helppoa — teille —"

Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran — hän ei muistanut milloin —.

Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.

"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"

"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi siitä."

"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään ilman perintöä ja sukua —"

Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.

"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.

"En tiedä. Minusta tuntuu — mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani —"

Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:

"Hyvää yötä, äiti!"

"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"

Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.

"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta —".
Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.

* * * * *

Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista, ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen välillä oli ollut.

Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat Naakkvesta — häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään —. Tyttö oli kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä, kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.

"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa — lempeät ja kauniit, pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta — uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."

"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö — ja puhkesi sitten katkeraan itkuun.

Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus — hän olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta tyttärekseen.

* * * * *

Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä. Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään, ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi, eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää; hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.

Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.

* * * * *

Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia — hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle — silloin hän ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä —.

— Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan ohi — tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat, kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä niityltä, — silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.