Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

II

Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea jyrisytettiin — hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos. Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin — Kristiina erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi — se poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta nuorempi kuin Kristiina itse — ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä pitää häntä silmällä —.

Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.

Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli — hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla. Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he jäivät taloon siksi päiväksi — milloin oli kyseessä kaupanteko, milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.

Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle. Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä iloinen ja hilpeä.

Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.

Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia. Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti, mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut usein Sundbussa sen jälkeen.

Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano kokonaan pois suvusta — hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi — vaimo asui eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen — sinä olet Ysaias ennustaja, joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina värttinä käsissään — parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta. Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan Sundbuhun — siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.

Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat poissa — heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan. Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä — hän olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine, kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita, milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa, vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan, hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää. Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä — ja ihmisten mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.

Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa — Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.

Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä ja lorua kai se oli parhaasta päästä — Gaute ei ottanut sellaisia kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa — siitä oli nyt kaksi vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä; hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, — se oli mitä suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä pientä pojantytärtään.

Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä. Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle — ja jos tämä teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli poika.

Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi, joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä. Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta — Gaute oli oudon näköinen isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua eikä pysynyt jaloillaan — ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.

Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan, kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin — kuitenkin koetti Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen hyvänlaatuisesti:

"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun täytyi tyytyä äitini rintaan —" Gaute hymyili Kristiinalle.

Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään mitä täysivaltaisimpana — äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana. Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan, niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.

Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä. Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita. Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.

"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "— on kylmä ilma tänä iltana."

"Niinpä niin — ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi eukoksi, Gaute hyvä!"

Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten olkapäähän.

Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen rasvalampun — hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin — sitten hän kuuli hänen nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä — hymyili hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti, teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.

Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa — kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli takaisin — käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään — silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen jalkopäähän.

Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana. Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle, ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti sen jälkeen hän nukkui.

* * * * *

Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei oikein pitänyt näistä pojan hommista — itse hän oli aina myynyt tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa — ja Gerlak oli pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille saksalaisille kauppiaille.

Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys, eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan; nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten välillä.

Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä, ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla metallilla — Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan ylettömästi.

Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä. Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä — hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin — viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven vallitessa.

Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus — ja koko kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen, suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli kaunista nähdä — oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.

* * * * *

Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään, myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi — hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.

Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään — hän meni sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan: mahtoikohan se olla Gaute — oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä niin myöhään —.

Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi — tämä laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.

"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen —"

Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään. Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää, mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:

"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas, kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"

"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä.
Mutta hänen seurueensa oli väsynyt —"

Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan, joi ja kehui olutta.

"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä hymyillen.

"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun", virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa, tuo sinun poikasi —"

Kristiina seisoi odottaen.

"Hänellä on mukanaan — niin, se on Hovlandin Helgen tytär — hän on tainnut ottaa tämän — tämän neidon — tainnut ottaa hänet väkisin isän luota —"

Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.

"Gaute pyysi minua tulemaan tänne — hän pelkäsi kai, ettet sinä pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän — ja nyt olen sen tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.

"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi
Kristiina tyynesti.

Sigurd-herra teki niin — epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid — ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille — Hovlandin Helge oli suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret —. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi ollut täissä yltyleensä.

Sitten kesällä — kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua — silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin — Jofrid oli siellä naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta — hän oli luvannut Gautelle olla vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan, mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä tuumia.

"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina.
Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.

Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla — tiet kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa Jofridin omaisten suostumuksella — kun tyttö nyt jo oli hänen.

"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle — vaan vaativat kostoa naisenryöstöstä?"

Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:

"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä niin tarkoin —"

Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:

"Gaute sanoi — hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit unohtanut — niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota itse halusit, ymmärrätkö?"

Kristiina nyökäytti päätään.

"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on houkutellut Gauten tähän tihutekoon — mutta tahdothan sentään ottaa nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"

Kristiina nyökkäsi jälleen.

* * * * *

Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.

Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona ovenkamanaan — siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan, ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet esiin — silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.

Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa — ja hän oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:

"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti — mutta nyt ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella teitä ja Gautea, herraani —"

— niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin itsekään arvasi:

"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, kaunis lapseni — tule sisään, Jofrid — Jumala auttakoon teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"

Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä, kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta — hän piti pienen mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"

Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:

"Äiti — niin on käyvä kuin on säädetty — oletko nähnyt niin suloista neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se minulle mitä hyvänsä — ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas äiti-kultaseni —"

Suloinen oli Jofrid Helgentytär — Kristiinan täytyi katsoa häneen tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita. Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat, harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien silmäripsien alla. — Musta tukka, vaaleat silmät — se oli Kristiinan mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi kerran näki Erlendin — sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla pojillaan —.

Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.

Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää, jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen, vieläpä itse Maunu-kuninkaalle — hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään ei ollut ainoatakaan vihamiestä — hänen isänsä riitaisa luonne ja hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin yksinäiseksi.

Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän on, ajatteli Kristiina — ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa — noin elämäniloa säteileväksi, sorjaksi ja raikkaaksi —.

"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten, jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin — niinkuin me veljet usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä —"

Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:

"— Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani — en saattanut muuta, luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin —"

Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:

"Niin, sukulainen — mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan — jos Jumala suo.

"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä iltana — nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni Jørundgaardiin — hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin miesten sopii."

Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.

Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja märkien koirien haju.

Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet, matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa, vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada aikaan niin lyhyessä ajassa.

Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita — Erlendin raskas kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä — Bjørgulfin ja Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän mielestään olivat liian keveitä — mutta niillä oli Kristiinan isä veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.

Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki, että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen mieltään — hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista vaimoa.

Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:

"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa — älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti riistäytynyt."

"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi — verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."

Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään, tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta — aivan arvaamatta hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi tarkoittavansa — vielä. Mutta hän oli niin nuori — ja hän antoi niin selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli ansainnut — olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.

Sellaiselta siis näytti se — kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi — kerran hän oli itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi — mutta hän ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä. Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli tuolla ylhäällä —.

Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa — hänen oli nukuttava Lauritsan kanssa — jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista — hän ei tulisi säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä uhkapelissä —

Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut mukanaan taloon — kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan, jonka hän oli saanut käytettäväkseen — lahjoja ja perintöä, enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.

Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen kotoaan — enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti —.

— Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan arvoisiksi — jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin — mutta Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle. Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja kykeni, niin näytti asia mustalta.

"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan — jos te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta voisi odottaa."

"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli, että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja, arvaan minä." — Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni, kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."

Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut pyytää toista vastalahjaa — äiti —", hän sanoi suloisesti hymyillen. "Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt —."

Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista — kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon, johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi joutuvan pois tästä talosta — ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä mielissään aittoihin — he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika kului hyvin hauskasti.

Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli kudottu mustia pilkkuja — mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan, ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja Sigurd-herra tulivat sisään illalla.