III
Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka oli näppärä käsistään. Jos asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli Gautella ollut onni matkassaan — silloin hän saisi vaimon, joka oli yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen Jørundgaardiin — tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä hän sanoikin eräänä päivänä — jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo sanat olivat livahtaneet hänen suustaan — että sinä päivänä jona Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.
Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa, että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.
Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti ensimmäistä talveaan Husabyssä — hän oli naimisissa, hänen miehensä ja isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera sydämessään Erlendille — ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha; Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.
Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi hyvin — ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän ja Erlend olivat saaneet osakseen — ja he olivat sentään päässeet naimisiin, heidän syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa lailliseksi perijäksi.
Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko talossa — Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen, että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin olisi ollut talon nuori emäntä.
Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan
emännän viereltä ja antaa se Gauten — hän käytti rumaa sanaa
Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa.
Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:
"— Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"
Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:
"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret, niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut —? Te tiedätte, että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, — teidän sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa, vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia — hyi sanon minä sellaisille!"
"Vaiti nyt — mene ulos ja pese itsesi — sinähän valutat verta taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.
Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.
"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan — hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi poikaani."
"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä naimisiin?" kysyi hän terävästi.
Kristiinan täytyi nauraa:
"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa —"
Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua Jofridin kanssa nyt — antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli vihaisen ja kylmän näköinen.
Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään. Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.
"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän naurahtaen.
"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.
Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.
Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin aukomassa joitakin teeriä — hän oli saanut veripärskeitä pitkin käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:
"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt — etkö edes sen vertaa tiedä —!"
"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.
Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.
"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.
"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken — teidän isänne oli luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan antaa suostumuksensa —"
"Aivan niin ei asia ollut — me emme karanneet. Simon antoi minulle vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja silloin myöntyi isäkin — vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin käteni Erlendin käteen — olin kihloissa vuoden —. Tuntuuko sinusta tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.
Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta käsivarreltaan.
"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. — Mutta tätä minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä —"
* * * * *
Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.
Sitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa, alkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana Hovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia aviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää heille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä ja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti toimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi varmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa, sanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan, talvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.
"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä", sanoi äiti harmistuneena.
"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian", sanoi Gaute. Hän oli hyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.
Ilkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului. Hän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo Jofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena. Ensi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt mahdollisimman pahalta — mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon pahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos nuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä — mutta tämä näytti pahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä miestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute oli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut — ei voinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja kevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä oli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava väkivallastaan naisen omaisia kohtaan.
Hän antoi anteeksi pojalleen — olihan hän itsekin antautunut niin helposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä edessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta —. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän oma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon kanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he jo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä, Fridan kevytmieliset puheet — oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret miehet olivat heikkoja siinä suhteessa. — Naimisiin oli Gauten mentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja pidettävä hyvänään — mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi näkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.
Eräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa evässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja litteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella ja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista seisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain ärtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään. Viihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä seikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon palmikkonauhalla: "se oli kai sinun?"
"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten hän muutti sävyä.
"Se oli Aasan — sisareni", sanoi hän nauraen. "Häntä Gaute kosiskeli ensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä piti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime kesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin häntä siskollani — vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut niitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja ettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman syntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä otin häntä sanasta —" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan kasvot hän nyökäytti uhmaavasti.
"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti, että minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi —"
* * * * *
Kristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää — kun hän veti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan hänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli — mutta häntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään nahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.
Hän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt lapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan, joka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen ruumiin — pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä, polvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä — silloin tällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika ollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan. Hänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki häntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun lapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan väistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja tuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta niinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää —.
Mutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona tuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon paisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä — hän särpi sisäänsä sen kirpeää, raikasta ilmaa — tuuli oli jäätävän kylmä, mutta siinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat aamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä oli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena kaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu, kuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama pilvenhattara vain haihattelemassa — mutta kylmä oli; siinä, missä hän seisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten välillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta olevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui, liikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja loisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.
Oi — oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen tahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen hengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute — hän makasi ylhäällä ylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti levottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja jalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.
Nyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla. Kristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa, sarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin luo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään kipinää — tulensiemen oli kuollut yöllä.
Hän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai kastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti hiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.
Siellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen. Loimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten poronnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen paljaan yläruumiin — Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin pakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.
Jofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä — eikö äiti haluaisi olutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti sai ottaa tämän kannun Lauritsalle — hän lähtisi Gauten kanssa tukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä —.
Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä ystävättärensä palvella häntä — jalkavaimon huolenpito laittomasta kumppanistaan — kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja iljettävältä.
* * * * *
Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.
Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki tuskan nytkähdyksiä.
"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.
Kyllä vähän — jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.
Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti — ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet — Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan, että hänen oli täytynyt antaa perään — vastenmielisesti hän antoi Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.
Gaute tuli jäljessä.
"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana, kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä. "Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.
"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun muuten käyttäytyvän näin?"
"Oletko kipeä, Jofridini?" toisti Gaute jälleen.
"Näet kai sen — älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin mieletön, poika!" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin. Se salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten kaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää näiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan miehekkyydestä — se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: "Oletko sellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan hyvältä — kun hän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea tunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa —. Sinä tiedät, että hän saa pian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä kovimmissa tuskissa — ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan, siksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä — sinä istut ja haudot penkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi naista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. — Sinun isäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut käydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi uskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute — ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on kutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt minun kanssani!"
Gaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi pöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän syöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille — he kuulivat hänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.
"Ei, äiti — nyt te olitte liian ankara Gautelle —" Jofrid kohottautui kyynärpäänsä varaan. "Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen olisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella — tavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty morsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän vei minut, vai menetettävä maansa?-"
Suuttumuksen aallot lainehtivat vielä Kristiinan mielessä. Hän vastasi ylpeästi:
"En kuitenkaan usko, että minun poikani voi ajatella niin!"
"Ei", sanoi Jofrid, "— jollen minä olisi ollut ajattelemassa hänen puolestaan, niin —" Kun hän näki Kristiinan ilmeen, pilkisti nauru hänen äänestään:
"Rakas äiti — minulla on ollut kyllin kova tekeminen Gauten pidättämisessä — nyt minä en tahdo, että hän tekee uusia mielettömyyksiä minun tähteni ja erottaa meidän lapsemme siitä varallisuudesta, jonka minä voin odottaa saavani omaisteni jälkeen, jos Gaute pääsee sellaiseen sovintoon, joka on paras ja kunniallisin meille kaikille —"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kristiina.
"Tarkoitan, että kun omaiseni haastavat Gauten, niin Sigurd-herra vastaa heille niin, että he ymmärtävät, ettei Gaute ole vailla heimolaisia. Hän saa taipua maksamaan täydet sakot, mutta sitten kihlaa isäni minut Gautelle niin, että minä saan takaisin perintöoikeuteni hänen jälkeensä yhdessä sisarteni kanssa —"
"Sinä et itsekään ole siis syytön", kysyi Kristiina, "siihen, ettet ehdi naimisiin ennen kuin lapsesi tulee maailmaan?"
"Jos olen voinut karata kotoani Gauten kanssa, niin — Ei suinkaan kukaan usko hänen panneen paljastettua miekkaa välillemme sänkyyn öisin —."
"Eikö hän ensinkään ole kysynyt sinua omaisiltasi?" kysyi Kristiina.
"Ei, me tiesimme sen olevan turhaa, vaikka Gaute olisi ollut paljon rikkaampikin kuin hän on." Jofrid purskahti jälleen nauruun. "Katsokaas, äiti, isä luulee ymmärtävänsä hevoskauppaa paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen on oltava paljon valppaampi kuin isä, joka aikoo puijata Gaute Erlendinpojan hevosenvaihdossa —"
Kristiina ei voinut olla hymyilemättä — niin ilottomalla mielellä kuin hän olikin.
"Minä en tunne lakia niin tarkoin näissä asioissa", sanoi hän vakavasti, "mutta en ole varma siitä, Jofrid, onko Gauten helppo päästä sellaiseen sovintoon, jota sinä sanot hyväksi. Jos Gaute julistetaan lainsuojattomaksi ja isäsi ottaa sinut kotiinsa, antaa sinun tuntea vihansa — tai vaatii sinua menemään luostariin syntejäsi sovittamaan?-"
"Ei hän voi panna minua luostariin antamatta mukaani niin runsaita lahjoja, että tulee huokeammaksi ja kunniallisemmaksi hänen tehdä sovinto Gauten kanssa ja ottaa sakot: ymmärrättehän, että silloin ei hänen tarvitse kustantaa myötäjäisiä naittaessaan minut. Että minä pääsen perinnölle sisarteni kanssa, siihen arvelen Olavin, sisareni miehen, myöntyvän. Muuten saavat omaiseni ottaa myös tämän minun lapseni hoivaansa. Ja minä luulen, että isä ajattelee kahteen kertaan ennen kuin koettaa ottaa minut kotiin Hovlandiin äpärälapsen kanssa — antaakseen minun tuntea vihansa — hän tuntee minut —
"Minäkään en tiedä kovin paljon laista, mutta minä tunnen isäni ja tunnen Gauten. Ja nyt on kulunut jo siksi pitkä aika, että tuo juttu voi tuskin tulla esiin ennen kuin minä itsekin olen taas kevyt ja terve; silloin, äiti, ette olekaan näkevä minun itkevän! Ehei, Gaute saa kyllä aikaan sovinnon sellaisilla ehdoilla kuin —.
"Ei, äiti — Gaute, joka on valtaherrain ja kuningasten juurta — ja te olette peräisin maan parhaista suvuista: jos teidän täytyikin kärsiä se, että poikanne vajosivat alas siitä asemasta, johon he olivat syntyneet, niin tulette jälleen näkemään jälkeläistenne menestyksenkin minun ja Gauten lapsissa —"
Kristiina istui vaiti. Saattoi kyllä olla uskottavaa, että kävisi niinkuin Jofrid tahtoi — hän ymmärsi, ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia Jofridista niin kovin. Hän oli tullut nyt kovin laihaksi kasvoiltaan — posken pehmeä pyöreys oli kulunut kokonaan pois, ja silloin näkyi paremmin, miten suuri ja voimakas alaleuka hänellä oli.
Jofrid haukotteli, hinautui istualleen ja katseli ympärilleen etsien jalkineitaan. Kristiina auttoi ne hänen jalkaansa. Jofrid kiitti:
"Älkääkä kiusatko Gautea nyt enää, äiti. Ei se ole helppoa hänellekään, ettei meistä tule avioparia sitä ennen — mutta minä en tahdo tehdä lastani köyhäksi jo ennen sen syntymää —"
* * * * *
Kaksi viikkoa myöhemmin Jofrid synnytti suuren ja kauniin pojan, ja Gaute lähetti sanan Sundbuhun samana päivänä; Sigurd-herra tuli silloin heti Jørundgaardiin ja hän piti Erlend Gautenpoikaa kasteella. Mutta niin iloinen kuin Kristiina Lauritsantytär olikin pojanpojastaan, pahoitti hänen mieltään kuitenkin se, että Erlendin nimi tuli ensi kerran annettavaksi äpärälapselle.
"Isäsi uskalsi enemmän antaakseen pojalleen hänen oikeutensa", sanoi hän Gautelle eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ja katseli, kun hän laittoi pienokaista yökuntoon. Jofrid nukkui jo makeasti sängyssä. "Hänen rakkaudellaan vanhaan Nikulaus-herraan oli määränsä, mutta kuitenkaan ei hän varmaan olisi koskaan kunnioittanut isäänsä niin vähän, että olisi nimittänyt hänen mukaansa pojan, joka ei ollut aviossa syntynyt."
"Niin, Orm — se kai oli annettu äidinisän mukaan?" kysäisi Gaute. "— Niin — niin, äiti, tuo ei ehkä ollut pojan-omaisesti sanottu. Mutta voittehan ymmärtää meidän poikien huomanneen siihen aikaan kun isä eli, ettei hän teidän mielestänne voinut olla meille esikuvana kaikissa asioissa — mutta nyt te puhutte hänestä yhtä mittaa niinkuin hän olisi ollut tosi pyhimys — likipitäen. Tietänette kai meidän tietävän, ettei hän ollut sellainen. Ylpeitä olisimme me kaikki sinä päivänä, jolloin olisimme kasvaneet hänen mittaansa — harteiltamme — me muistamme, että hän oli päällikkö ja mies, miesten ensimmäinen kaikissa niissä hyveissä, jotka eniten miestä kaunistavat — mutta te ette voi saada meitä uskomaan, että hän oli säysein ja sivein mies naistentuvassa tahi kelvollisin isäntä —
"Kuitenkaan ei kenenkään tarvitse toivottaa parempaa sinulle, Erlend-poikani, kuin että tulisit häneen!" Hän otti lapsen, joka nyt oli valmiiksi kapaloitu, työnsi leukansa vaaleasta villakapalosta pilkistäviä pikkuruisia punaisia kasvoja vasten: "Tämä kelvokas ja lupaava nuorukainen, Erlend Gautenpoika Jørundgaardista — Sinä saat sanoa isoäidillesi, että sinä et pelkää isäsi pettävän sinua —" Hän teki ristinmerkin lapsen yli ja pani pojan takaisin Kristiinan helmaan, siirtyi sängyn luo ja katsoi nukkuvaa nuorta äitiä:
"Jofridini laita on niin hyvin kuin olla voi, sanotte te. Hän näyttää kalpealta — mutta te kai ymmärrätte sellaiset asiat parhaiten — nukkukaa hyvin Jumalan rauhassa tässä huoneessa!"
Kuukauden kuluttua pojan syntymästä piti Gaute suuret ristiäispidot, joihin kokoontuivat hänen sukulaisensa läheltä ja kaukaa. Kristiina arvasi, että Gaute oli kutsunut heidät tänne neuvottelemaan hänen asemastaan — nyt oli kevät, ja hänen täytyi odottaa pian saavansa kuulla uutisia Jofridin omaisista.
Kristiina koki sen ilon, että sai Ivarin ja Skulen yhtä aikaa kotiin. Ja myös hänen orpanansa saapuivat: Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa hänen sedäntyttärensä kanssa Skogista, Ivar Gjesling Ringheimistä ja Haavard Trondinpoika. Trondinpoikia hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun Erlend veti sundbulaiset mukanaan onnettomuuteen. Nyt he olivat jo vanhahkoja miehiä: he olivat aina olleet huolettomia ja kevytmielisiä, mutta rohkeita ja suuriluontoisia, eivätkä he olleet paljon muuttuneet — he kohtelivat sekä Erlendinpoikia että serkkuaan ja seuraajaansa Sundbussa, ritari Sigurdia, vapaasti ja avoimesti sukulaistapaan. Nyt juoksi olut ja sima virtanaan pikku Erlendin kunniaksi; Gaute ja Jofrid ottivat vieraansa vastaan niin ujostelematta kuin olisivat olleet naimisissa ja kuningas itse pitänyt heidän häänsä —. kaikki olivat iloisia eikä kukaan näyttänyt ajattelevan, että nuorten kunnia ja menestys olivat vielä kyseenalaiset. Mutta Kristiina sai tietää, ettei Jofrid ollut sitä unohtanut:
"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän tulee mukautumaan", sanoi hän. "Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut salata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin sukuihin kuuluvain miesten kanssa."
Ainoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa, oli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle ritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt rouvaksi.
Tällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres Simoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä käydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen. Silloin hän pelästyi kauheasti — jospa poika oli saanut vian sieluunsa tai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut sen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli terve ja voimakas, hyvä kuin kulta — ja ehkä hän oli viisaampikin kuin useimmat muut — mutta asia oli niin, että hän oli näkijä: toisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein kaikenlaista merkillistä — niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän oli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa — se oli vielä sama, jonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen, jonka hän oli perinyt isältään — ja sitten hän lähti talosta joen yli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui odottamassa monta tuntia — sitten tuli sillan yli kolme köyhää, vanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee heidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta naisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta, kun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, — häntä lähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres oli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja Kraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän tenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan, sanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina messussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle alttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia matkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että olisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada seurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli kuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa hänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä päivänä —.
Muuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään — sillä heidän kirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja osaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei suunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan palvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen kanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin aikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan — joten Simon Simoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve ja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.
Ramborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä; Kristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin Raumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän seurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa, mutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa, eikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he olivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli tietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan. Hän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi huolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että sen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän kuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi ainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan. Arngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen isän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin runsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan suonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, — Grunde antautui vaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.
Kristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja Ramborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä kuva — paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli Kristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen isänsä kaltainen luonteeltaan.
Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.
* * * * *
Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa, mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään — ne kaksi, jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi, jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin rehua Sigurd-herralta — mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa huoneessa miesten kanssa.
Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin Rognheimiin.
Ivar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että hänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun Gaute menisi naimisiin: "Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä asumaan, luulen minä — ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan jättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan." Mutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet. Vain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.
Kristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että helpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli tulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori nainen — silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet hänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut kauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin tämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta —. Tähän aikaan hän tuli ajatelleeksi omaa äitiään — hän ei voinut muistaa äitiä muuta kuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori maatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin oli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten kantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut enemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä rinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen päivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.
"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun ymmärtävän", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja lapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli syntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista mitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät tiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee pelätä ja toivoa ja unelmoida salaa —.
Lopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat Jammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon. Mutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä laakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen haastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse hänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana oli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten sukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä kylästä olivat myös saapuneet.
Sitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan naisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä ratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen kanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen näköinen mies — kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän oli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä, punaihoinen ja punatukkainen.
Gaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina — ja hänen takanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat puolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat vanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra. Kristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta, mutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.
Miehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan. He eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli lattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa — sitten Jofrid kietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia myöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa tämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.
Gaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin kunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin — ne olivat samat sakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi Jofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi vastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että tytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi perinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten sukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge Duk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä, Olav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat sitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni itse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli häväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi vaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.
Oli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut mieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen nuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt hänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin ettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti ymmärtää.
Kun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin koettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen isänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia Jofridin tahdon mukaan.
Gaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää, mutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan. Siten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin saamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut säkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan suurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen veljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa kautta suuret rikkaudet — jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi, nauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi tulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa leikinlaskua, mikä nyt seurasi.
Seuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären, ja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän olisi ollut aviovaimo — Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen oikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran suojassa häihin saakka.
Häät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat kauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär suurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun vaimonsa vyöhön.
Sen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja siellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen ja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra lahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että kaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan — sarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset arvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän morsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.