Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

IV

Eräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan liesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja. Kuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi kuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti esiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui hajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen keltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa suuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli tulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui ja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet eteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.

"Otatko sinä mukaasi Erlendin — mihin sinä aiot lähteä?"

Gaute vastasi lähtevänsä myllylle — se uhkasi mennä virran mukana "-? ja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän."

"Oletko järjiltäsi —!" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute remahti nauramaan:

"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!"

"Niin —" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi joka paikkaan — saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit niinkuin ilves — söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen saada sen —"

Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen ylistupaan.

Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa — aamuaurinko paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä. Kristiina nauroi.

Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos ja otti hänet syliinsä:

"Ei saa — äiti suuttuu, jos kastelet itsesi —."

Poika mutristi huuliaan — varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava myöten — itsensä kasteleminen oli pahin synti — Jofrid oli liian ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta — hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin. Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä — enimmäkseen hän seisoi ja katseli pihalle.

Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä olevaan luhtirakennukseen — oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein nähnyt niitä pitkään aikaan — kuinka komeita nuo rakennukset olivat pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen. Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.

Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi jälleen arkkuihinsa päin.

Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa — Kristiina viskasi alas kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä, parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden, tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.

Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika huusi kuin kuoleman hädässä — ja pysähtyi kuin leikaten keskelle ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan tahmaisin käsin ja suin.

Juuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:

"Oletteko te ottanut hänet sisään — eihän se ollut tarpeellista, äiti — minä olin vain ylistuvassa."

Kristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut ulkona: "Etkö kuullut sen parkumista?"

Jofrid kiitti anoppia "— mutta nyt me emme enää häiritse teitä kauempaa —" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti pyrkien tämän syliin, ja meni ulos.

Kristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan toimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi sisään.

* * * * *

Tarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären palvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin naimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa — mies oli nuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.

"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat isäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi parhaakseen", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton syntyä.

"Ja tällä seudulla", sanoi Kristiina, "ovat pieneläjät tottuneet kuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat neuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin meidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat tämän."

"Niin se on kuin äiti sanoo", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.

Jo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute vain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut mitä taipuisin aviomies.

Anoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä vaimonsa mieltä — Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja ahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään oli ollut — olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa ja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä tuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä tullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti, että Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti — hän oli ylpeä tämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat rikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava kuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta, sanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä menestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona hän hemmotteli miestään minkä kerkisi — mutta jos Gaute yritti olla toista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid ensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui — ja sitten Jofrid otti ja puhui hänet toiselle päälle.

Mutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut epäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen vaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat sitä määrättömästi.

Nyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär olisi ollut — niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä muuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut, vaikka hän olikin vallanhimoinen.

Jo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina huomannut työväen olevan tyytymätöntä — vaikka ei kukaan sanonut juuri mitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.

Kristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä härskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin tervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki tienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin erityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai yllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon oli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät kaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista — ja milloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys koko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä, että Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta syntyisi rahvaan keskuudessa.

Tämä se harmitti anoppia — sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja isännän kunniaa.

Vähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut tuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän sai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi ollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla viime kesänä, se oli totta — kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä kitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän oli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta — syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä ja kahden ratsuhevosensa rehussa — hän sai liian vähän tai huonoa tavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta tämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut näkevinään mitään.

Gaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli äiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli uurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen — kunhan hänellä vain oli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän muuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta jos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille ja antelias kerjäläisille — ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen mukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka asuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa, ei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä, kun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta vaativat jakelemaan tavaraa.

Nyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä ja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute vähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon — hän koetti pitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin tovereihinsa — remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli nyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin hän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten kotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei varmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän antoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana hän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin selän takana.

Ja Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten ystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina kuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa, joka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan karsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani hänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo vanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne —.

Ja hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi omanaan.

— Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin yrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt keskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun lehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset pikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien, jotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta tallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista keskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.

Poika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen lihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset. Saadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä välin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin pian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet rinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten — silloin kangasti Kristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat jumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti rauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät toisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti lihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä tulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura laskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä varmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.

* * * * *

Sitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että kerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa. Kristiina seisoi vanhantuvan kuistilla — se oli nyt hänen hallussaan — hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että ruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: "Meillä on itsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi — hänen hallussaan on puolet huoneista —"

Suuttumus leimahti entisessä talon emännässä — ei ollut tapahtunut ennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja aurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja kerjäläisten luo:

"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii yhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole ennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan nimeen."

"Tehkää niinkuin haluatte, äiti", vastasi Jofrid tulipunaisena.

Kun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan — aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä ihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä Siljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin kotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä Kristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin monenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa kerjäläismatkueissa — näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli neljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla oli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta neljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla ei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen. Sitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan keltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin taudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla oli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä haavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki Erlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin hyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä yönä.

Mutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran kun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa pöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät masentuneilta ja väsyneiltä — olivat raataneet kovin ja saaneet vähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen — Nidarosissa olisi ehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi hänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta lampaantalista ja pikkulapsen vedestä — mutta hän kielsi, kun Kristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä ja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin — niin, liinan hän sentään otti.

Kuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata seinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta muuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja haukahti pari kertaa lyhyeen — Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan ja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen hänelle sanan.

Kristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat antimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin pihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan kulkunsa hänen tupaansa kohti.

Kristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta paria, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid nuuski — vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän löyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja hänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi puhumaan:

"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa puheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi kuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän teidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän Gauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla ottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja muutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti kun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin, että te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.

"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää henkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän isänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte rikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin naimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon kuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän täysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute, joka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne rikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten tuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni alla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen väkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana — mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni pitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta lasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei minulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme paras —"

"Minä uskon sen, Jofrid." Kristiina katsoi vakavasti miniänsä tulehtuneisiin kasvoihin. "Enkä ole koskaan sekaantunut sinun hallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä, uskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää vapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen vanha enkä pysty enää opettelemaan uutta."

Nuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja sanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.

Kuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa — ensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei ollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan isän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille vieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän rakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille, jotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa — vaikka Gaute olisi ollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen rupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa enempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta Kristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta auttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän ihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä ja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti Maaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa elatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan kuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu, päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan sillä aikaa.

Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä — mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä. Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti mieleen sanoa nähneensä unen.

"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi —." Mutta silloin täytyi Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä molempia vanhimpia poikiaan.

Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen ja leikkien pikku Erlendin kanssa — tämä sirkutti vastaheränneenä ja virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki — Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle Nidarosiin.

Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään ja ajoi sitä edellään.

Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa — se väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä — hän erotti Jofridin vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.

Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.

Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta; vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan. Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä, epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille — silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve —!

Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä. Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi — ne ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.

Torven ääniä kantautui tunturilta — joitakin korkeita säveliä, jotka häipyivät pois ja kuuluivat jälleen — kuulosti siltä kuin lapset olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta — ja kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta hiljaisuudessa.

Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään — arkipäiväisiä tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella — lehmä oli mennyt suohon — aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan lumen peitossa — harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi — tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä: Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen kohtaan pihaa — ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki olivat kironneet joka talvi — tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan koskaan enää niitä näkemättä.

Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä — se juoksi sinne tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli mullan alla —. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa. Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut —.

Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili joutuin ja puolustelevasti — nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja hänen jatkaa matkaa.

Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute asetti jalkansa jalustimeen — silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti askeleen äitiinsä päin.

"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut — te ette ole tainnut olla kovin tyytyväinen tänä viime vuonna — äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää, hän kunnioittaa teitä syvästi — kuitenkin minun olisi kai pitänyt sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina ollut —"

"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa uskollista pojanrakkauttasi — jos en ole osoittanut sitä niin paljon kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia —"

Gaute tuijotti äitiinsä suu auki — "Äiti —!" Sitten hän purskahti itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.

Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.

"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai Jerusalemiin, niin — mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan tällä matkalla — matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän, jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan —"

"Äiti, äiti — antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan —"

Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena —"

Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin hyvän onnen toivotukseksi.

Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen selässä.

Kristiinalle tuli niin omituinen tunne — kaiken ulkopuolella olevan hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman, honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia itsessään — hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja autiolta tuoksuva. Näky vaihtui — oli rantamatalikko, jolta meri oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa —.

Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon päin. — Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin — hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen välillä.

Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun hän sitä ajatteli.

* * * * *

Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.

Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka ratsasti kahden lapsensa välissä.

Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa, molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä, Andabu-nimisestä kylästä — Kristiina ei tiennyt missä se oli. Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki ja kitisi lakkaamatta — se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä — ja kun Kristiina seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään — toinen mennä pyyhälsi kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria, sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa — ja Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan hevostaan munkeille — saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki oli hirveän sairas.

Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät, punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät — veljeskunta oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta, — kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille, jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin uskottavilta — sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies. Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta. Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään — se oli verinen toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli erittäin kevyt ja lämmin — se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu. Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä — hän oli niin käheä että sai tuskin ääntä — että lapsi saisi nukkua viitan sisässä hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski, mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen — tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat valvoivat ja loivat renkaita — mutta toisella rannalla vuorenkukkulan alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva karjahdus siltä suunnalta — munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin eläin — silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan. Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. — Leijona Juudan heimosta on voittanut] — silloin he kuulivat ikään kuin oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat näkyviin, — silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät niin lyhyitä päivämatkoja — ja rahalahja hänen täytyi antaa kerjäläismunkeille erotessa — niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä — hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

* * * * *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet, ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi käydä hämyiseksi — pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon, joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.

Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila: sisäisen näkökyvyn teroittaminen — virta tuntui näyttävän hänelle hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin, vain kivi sattui tielle — heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. — Mutta hänen äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja rakkaudessa — joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi, — oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut heijastuksen taivaallisesta valosta —.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän tähtemme —.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista, oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria, täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle, oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä, jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen — uhmaa ja tottelemattomuutta, paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä — se oli kuitenkin kaikitenkin äidin sydän —.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista — kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta olivat hänen poikansa loukanneet häntä — kuitenkin hän tiesi, että jos he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä, syntisen tahallisesti — ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen —.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä, jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan, että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa, kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta tunturilammensilmästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain — Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään joutuneesta laivasta, — laivan pelasti erään abbedissan esirukous Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina — mutta sitten joutui sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin. Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi — mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista, rikasta talonpoikaissukua Slagnista — ja hänen äitinsä ja sisaruksensa olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää, että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi
Kristiina.

"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet", sanoi munkki ärtyisesti. "Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea vailla ruokaa" — ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita —.

* * * * *

Kun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai veli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän heikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti, sillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi matkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä niistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin molemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen ja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän ei voinut jatkaa matkaa — nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista eivätkä saisi nähdä juhlaa.

Kristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja avusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa runsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat — nyt oli Kristiinan saatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli joitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki Jumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan nimeä varten.

Kristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään hänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä kohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän pyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.

* * * * *

Gauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä polkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen asukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen Husabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä niin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun poikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes Kastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.

Kappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana oleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai alkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin kainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja siderääsyjä.

Kirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu. Kristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut kirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna, seudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli seisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista, väkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja saattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos hänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei hän toivoisi enempää — ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta selkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.

Hän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan sinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse — eipä moni nainen nauttinut hänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä, sen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain se ja se ja se — niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin sitä ja sitä ja sitä —

Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi — melkein. Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena — ei siksi, että hän oli tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen, että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen — ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt, että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se työnnetään ulos ovesta.

Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään — mutta hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi — poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin useimmat muut — mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.

Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi tulla. Kummulla kohoava kuusikko seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua. Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen, jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:

Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla, ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää, ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison kappaleen ja antoi hänelle — Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä anelemassa —. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää, jolta se näytti — se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum, ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi lupauksensa veli Edvinille.