V

Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.

Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin — hyvä oli olla täällä jälleen, hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa seurassa —. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.

Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin hän tahtoi mennä avojaloin.

Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti joukko poikia — he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat, voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen. Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen kuin muuan pieni vekara — kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla — lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen, päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:

"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"

Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin, kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä. Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.

Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti — nämä pojat muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan, kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti, etteivät hänen poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.

Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki —.

Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.

Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien läpi — ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka taholla — lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi — paimenet luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.

Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään. Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä, alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja — kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen — mutta jokainen poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun — ensi sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin, talousrakennuksiin, karjaan — äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.

Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan — häntä pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.

Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:

"No jopa jotakin — eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä Husabystä — terve, Kristiina — mitenkäs on selitettävä, että sinä tulet tänne minun talooni!"

Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan, minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.

Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren päällikkönsä muistoa — Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle — ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon viereen — mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.

* * * * *

Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin — mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.

Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana päivänä puolipäivämessun jälkeen.

Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty kirkkomaan aidan viereen — niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle — kohtasi hän andebulaiset, ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi, kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi, hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.

Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten; hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan, saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri tungos — etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle, mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti, niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.

Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua — tuomiokirkosta soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan — se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin — se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.

Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu — heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.

Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.

Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin, ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, — sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu, kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.

"Voiko se olla — oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!" Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa niihin. "— Oletko sinä täällä!"

"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.

"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi — ei kai tämä suinkaan liene
Gauten lapsi?"

"Ei —." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."

Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään olevaa viheliäistä eläjää.

Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle. Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.

"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"

"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf järkyttyneenä.

Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat. Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa. Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä — yksi oli ainakin se, että apotti Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla, hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon, Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf, mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää toisen heistä Munkabuhun — sokea veli se luultavasti oli esittänyt tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.

"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa —"

"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf — ja epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki —"

"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen, että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta et voinut salata mitä ajattelit?-."

Kristiina tuijotti eteensä.

"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa —. en tiedä, olenko koskaan unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani; pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai seurata ensimmäistä — sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.

"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja verta käsissään — että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin hän kätki muutakaan. — Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa — olen varma, että kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."

Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.

Hetken perästä munkki kysyi:

"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä
Reinissä?"

"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.

"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi
Gunnulf.

Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.

* * * * *

Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon. Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.

Satoja kynttilöitä paloi kirkossa — kirkonpalvelijat ottivat vastaan toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta löyhkästä.

Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi kutsua laivaksi — tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi, kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.

Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön — pari kertaa täytyi Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta, jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.

Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli ajatellut Erlendiä vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen — kuitenkin oli ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu —.

Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen elossa oleva silminnäkijä — silloin hänestä tuntui kuin olisi hän tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt sen aina.

Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas, hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias —. Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.

Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun — aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.

Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt vähän, sisar — sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin —"

Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:

Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa, sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään sisään ovenkamanan alitse.

Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin — hänellä oli syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä, samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin kulmat rypyssä ja suu hymyssä —.

Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.

Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta, jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli kärsinyt.

"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö —."