VI

Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.

Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.

Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.

Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan, että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan, joka kuoli niin nuorena.

Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa — nyt ajattelivat nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä valtatieltä.

Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan. Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä, etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia — tämän he ymmärsivät niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä, jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten. Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa pääalttarin luona — sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.

Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti, että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin, erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta, kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria, valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.

Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan, köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin — niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja, niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen — ja Sira Eiliv myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen — siitä, kuinka he tuon kirjan ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he sitten saivat lainata varoja.

Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta, mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä, missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.

Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa, ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti — oli niinkuin hän olisi nähnyt Erlendin munkinkaavussa.

Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.

"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa —. Ja hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä — että liian monet ajatukset viriäisivät eloon —"

Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja hänen kätensä olivat työn kuluttamat — hän mainitsi hymähtäen, että nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa kasvot eivät olleet niiden joukossa.

Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan, selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien, vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden alla.

Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan näköä — nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni —.

Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida
Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen — minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."

"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."

Bjørgulf vastasi hiljaa:

"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän äidinsydäntänne — vaikka tunsin sen hyvin — mutta minä näin, että teillä oli jo niin raskas kuorma — ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen —"

Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan, että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.

Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän, kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin, eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta — ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.

Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan. Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.

Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan. Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.

Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä — nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla, ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina, istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.

* * * * *

Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita vietettiin suurimmalla komeudella — Neitsyt Maarian messupäivinä, Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä — kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa, mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.

Ja sitten olivat köyhät — vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle, valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia kulki ulos ja sisään — täällä oli monta lepratautista, mutta niitä oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista. Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden ihmisten elämässä — saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista, solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista, etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan — ja silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle, tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua, soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta, josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä — sitä levittivät ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat, valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.

Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi. Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman, että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin aikeesta:

"Nyt minun uneni käy toteen — olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet — vaikka aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä näin hänet."

Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä — nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista, ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.