Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

VII

Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.

Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt — ihan tyventä ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla, missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen, painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla ja siihen vuodenaikaan — oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa — niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.

Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta, tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven asiasta — vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.

"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai sinä pelkäät?"

"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve ole ollenkaan luotu munkiksi."

"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen. Kristiina sanoi:

"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin — ja hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen kasvinaikanaan — isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen, että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi —"

"Vai et voinut? — Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen kun on ja nuori — ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun itsesikin voivan arvostella, sisar.

"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia kuin rakkaudesta luojaansa — niin en kuitenkaan usko, että Jumala antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden. Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.

"Ei —" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä — minun luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.

"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta? Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras jää murtui sinun allasi — että sinä painuit alas joka kerta kun itse päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä, kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?

"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka kerta kun rukoilit — anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti — ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä — ja niin sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon, jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta —

"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, — vaikkapa eivät olisikaan luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta —.

"Ja miehesi, Kristiina — Jumala olkoon laupias hänen sielulleen — minä tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte — poissa silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään — mutta sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä kuolemansa jälkeen."

Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi ratsun selkään ja ajoi pois.

* * * * *

Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli tullut häntä tervehtimään — Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli puheluportilla.

Skule istui puhellen venemiestensä kanssa — hän hypähti ylös, kun äiti tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta — pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat, solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan — mutta pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa — voi, kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa —!

Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu — jokin isku oli varmaan murskannut sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan ivallisesti — ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon. Hän sammalsi vähän puhuessaan — yksi etuhammas oli poissa ja toinen oli sinisenmusta ja kuollut.

Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?" Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan — sen ei tarvinnut merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita satunnaiseksi eleeksi.

"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.

Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken, kertoi Skule äidille uutisia veljistään:

Lauritsa oli vielä Islannissa. — Äiti ei ollut edes tiennyt hänen lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan palvelukseen ja lähti.

Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään — sitäkään hän ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika — nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin paljon puhui — karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu — Skule naurahti — se oli tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa — mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.

"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?" kysyi äiti.

"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä. Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin hänen palvelukseensa — hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen. Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli meillä kotona —." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja kasvojaan.

Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt täysikasvuiseksi tultuaan — hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.

"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti huomauttaa.

"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.

Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa jouduin ristiäisiin — ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen anoppinsa — niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne —"

Kristiina hymyili raskasmielisesti:

"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat, kun ovat päässeet mullan alle."

"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen — vaikka te piditte meitä monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä —

"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.

"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina — ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin hän nauroi vielä enemmän:

"Se on totta, äiti hyvä — Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen tuolla morsiamenryöstöllään" — Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu, ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa tunturilaella — ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan, vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän ulkopuoltakin — ja Jofrid hallitsee Gautea —"

Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän Kristiinasta eniten isän kaltaiselta — tuo nuori soturi runneltuine kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta — ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.

Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä — mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut — niin, terve hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni. Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule tarttui äitiään käteen:

"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se sattui teitä silmäkulmaan — muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti anteeksi!"

Kristiina hengähti pitkään — niin, hän muisti. Hän oli käskenyt kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle — mutta kun hän tuli pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään, ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa —. Mutta eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa, niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen — Naakkve oli ensin löylyttänyt häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen — ei sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. — Ja kun äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan ja painoi poskensa äidin poskeen — pojan poski oli viileä ja pehmeä ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti — hän oli sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika —.

"Sen olen tehnyt, Skule — niin täydellisesti, että Jumala yksin sen tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"

Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti — seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.

"Poikani — mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.

Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.

* * * * *

Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.

Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli, kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen hurjalla ja epätoivoisella äänellä.

"Kuka?"

Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.

"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.

Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan — Kristiina näki, että hänen leukansa värähti.

"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa niin kovalla — —." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet huhuja —"

"Musta surmako —?" kuiskasi Kristiina.

"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni, Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit uhkasivat kirouksella —. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen. Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä — ja Johanneksenkirkon veljet vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia — kaikki, jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan —"

"Oi Jeesus Kristus!"

"Äiti — muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä? Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla — muistatteko kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla —!" Skule puristi kätensä nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:

"Herra, armahda meitä kaikkia —! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt
Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta —"

Mies kiristi hampaitaan pimeässä:

"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen, sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen — Jumala antakoon sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan — kohtaloahan ei kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle, ja viides viime yönä —"

"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"

Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:

"— Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä — pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä vanha kuin te, äiti!"

"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti hiljaa.

"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta vuoden vanha — ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet, jotka olette elänyt sen jälkeen —?"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan. Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut Rissaan — miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille ihmisille.

Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen, olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi tämä mies tiedottomana — hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.

Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa, kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa. Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella — parvi vapisevia, säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.

Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen, jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä, joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat punareunaiset ja vuotivat aina vähän.

"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi, nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen —"

Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.

Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän jäädä sinne hoitamaan tulta.

Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut — tottunut kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin näkyjä kuin tämä — hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt —. Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä — sisar Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen — ja kun Kristiina lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin, näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä, ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle — mutta Sira Eiliv oli jo valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.

Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa —. Mutta se oli turhaa — tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi. Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa, kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme —!

Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt — mutta nyt täytyi sekä hänen että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.

Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin — tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä, jota savu ei voinut voittaa — ulostuksen, veren, happamen hien ja hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.

* * * * *

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella — ja sitten puhkesi rutto yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden maailmaan — ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien — ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä ja varmalta, kuolema kaukaiselta — tai käsittää, että samanlaista tulisi olemaan kerran vastakin — jolleivät kaikki ihmiset kuolisi sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet, jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta — Sira Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan, polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät lämmitystä — he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta. Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin — enimmäkseen hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen, lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla. Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään —. Kohta sen jälkeen hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen ihostaan. Kristiinaa kammotti — varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että kuolema oli varma — vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan — hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti vailla suurempia hengenlahjoja — mutta kun kuolema laski kätensä hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian. Häneen nostatti rutto paiseita — hän ei tahtonut suvaita edes sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta, sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun — ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä ottamaan nunnat turvaansa — silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään — niinkuin ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten — jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita — teriakki ja kalmusjuuri olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa — leipä loppui, ja he leipoivat yöllä — mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä tihkusateena, maa tuli kuuraan — sitten tuli jälleen suojaimia ja sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut, joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella, hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja — joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan — poikiaan, jotka olivat niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä — pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa päivät pitkät — nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse, että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena — ja niiden harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa — hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään, niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon. Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä oli suurempi kuin ruumiin.

* * * * *

Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä, se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa. Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.

Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun, sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa vieressä seisovan pienen tytön käteen:

"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi aikaa."

"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri vuodatetaan hautausmaan veräjällä — huomenna hän on jo matkojen päässä —"

"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua, Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi saada vitsaa —"

"Sano meille mitä se on, Magnhild — pelkäämättä" — sisar Kristiina seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli muistanut — nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista, sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia ihmisiä käyttämään.

Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä, ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti, ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi. Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa — tämä olikin tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt itsekään.

"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä, kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."

Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona, valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi, että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.

Kristiina väänteli käsiään:

"Jos minä menen yksin — äiti, saanko luvan mennä sinne?"

Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen; merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja seurasivat.

Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi väristä ja hänen hampaansa kalisivat — hän hikoili vielä alinomaa sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina rantaa vasten harjun takana.

Puutarhan alalaidassa oli pieni portti — sisaria karmi, kun se kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine peuranpäineen ja risteineen.

Niin — hautuumaalla oli ihmisiä — he tunsivat sen paremmin kuin näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde, niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.

Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä. Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:

"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"

Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.

Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan — jotkut polkivat maata paikoillaan — Kristiina näki heidän jalkansa maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa — samassa häilähtivät harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin — ja miesjoukko seisoi neuvottomana.

Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin
Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:

"Tässä, syö — nyt on voileipäsi yhtä hyvä.

"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" — äänen vapiseminen pakotti Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa, että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen, lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut, etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia kohti.

Silloin joku huusi:

"Odottakaa vähän — ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki — ehkä kaikki mitä omistamme — kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä ja levittää tietoa tästä —"

Ei yksikään miehistä liikahtanut — mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi itkevällä äänellä:

"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni — minä kiitän sinua, ettäs suot palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden —!"

Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti maassa seisovan lyhdyn — ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan. Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:

"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet — luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen kanssa — ja menkää sitten kukin kotiinne."

Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:

"Eikö ole parempi, että yksi uhrataan kuin että me kaikki joudumme tuhon omiksi —! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma —"

"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin että teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään —"

Mutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:

"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä" — hän ravisti puukkoaan ilmassa. "Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne lohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä — taikka minä sanon teille Saatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne, kun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme —"

"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka nimeä mainitsit, Arntor — sinä voit tietää, ettei hän ole tästä kaukana", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät pelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää abbedissaa. "Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme jääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne olinsijaa kuumimmassa helvetissä."

Mutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan nunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun hänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa serkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen kiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista ja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa ihmisen sellaisia ajattelemaan.

Nunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle, mutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä ylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen riehuessaan.

Mutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:

"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut sokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa alla, meidän — kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa käyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi. He valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme luojamme joka päivä — he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun me haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa tavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he tulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme — he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset — kaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte kaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta meidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli kuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun —"

"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi —"

"Minä olen sinun vertaisesi", huusi Kristiina poissa suunniltaan; "en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon — minä olen yksi teistä —"

"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä", sanoi Arntor ivallisesti. "Sinä pelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut itseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi."

"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon — hän kuoli sekä hänen että minun tähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. — Missä Steinunn on?"

"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet", vastasi Arntor.

"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen poikansa on meillä", sanoi Kristiina nunnille. "Meidän on käytävä häntä tapaamassa huomenna."

Arntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:

"Ei, ei —. Hän on kuollut", sanoi hän Kristiinalle. "Siitä on kaksi viikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle. Silloin hän makasi kuoleman kielissä —"

"Makasiko hän —" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. "Eikö kukaan noutanut pappia hänen luokseen —? Onko — ruumis — siellä — eikä kellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn multaan — ja hänen lapsensa te tahdoitte —"

Naisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta ja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli kuului yksi ääni:

"Nouda hänet itse, sisar!"

"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?"

Ei kukaan vastannut. Arntor huusi:

"Sinä saat kyllä mennä yksin."

"Huomenna — heti kun päivä valkenee, — me noudamme hänet, Arntor — itse ostan hänelle leposijan ja sielumessun —"

"Mene sinne, mene nyt yöllä — sitten uskon, että te olette tupaten täynnä pyhyyttä ja hyvettä —"

Arntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina sysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon nyyhkytyksen.

Ragnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada sanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut hautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä huutamistaan:

"Mene nyt — niin uskomme Jumalan laupeuteen —"

Kristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:

"Minä menen."

Hän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet sivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin ja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar Agneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti yhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti olevan aivan suunniltaan.

Samassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona — seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti kokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon — he näkivät, että hänellä oli kirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli kiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen, jolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä ja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista, joka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan, että se oli Credokujan väkevä seppä — kohta sen jälkeen sukelsi pitkä ja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf Haldorinpoika.

Pappi ojensi hänelle kirveen — hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti
Tore-pojan nunnalta ja lausui:

"On jo sivu puoliyön — kuitenkin on parasta, että seuraatte minua kirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä."

Ei kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet tielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa metsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden mukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä — hän oli jo ehtinyt vähän matkaa polulle:

"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni —"

Pappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan nojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä — Kristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen silmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän ensin oli pelännyt.

"Tule kotiin, Kristiina", sanoi hän. "Huomenna lähdemme sinun mukanasi sinne, jotkut miehet — minä lähden itse sinun mukanasi sinne —"

"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen kuin olen tehnyt mitä olen luvannut."

Pappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:

"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."

Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi hänen harmaan hahmonsa.

* * * * *

Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä — puhuen sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin — enhän minä ole pyytänyt sinua mukaani —"

Ulf nauroi hiljaa:

"Kristiina-rouva — etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi — etkö ehkä sitäkään, niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt — ettet sinäkään aina jaksa viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."

Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:

"— Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä — tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa —"

Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.

"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa —? Tiedän kyllä, että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein, sukulaismieheni — että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun vaelluksestani."

"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina — yhtä paljon kuin hänestä." Ulf vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Sitten Ulf sanoi:

"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään — tulin tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."

"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule kuollut?"

"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen — ja nyt ei kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:

"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi ihmisistä."

He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä kohti pimeässä häämötti vaaleaa — pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä, vaalea hiekkatöyry yläpuolella.

"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa lujasti kädestä:

"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä malttiasi."

Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli sieppasi ja vei mukanaan:

"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen — minä luotan Jumalan ja Neitsyt
Maarian armoon."

Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan — mutta oli liian pimeä. He laskeutuivat rantakaistaleelle — paikoitellen sitä oli niin kapeasti töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.

"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea — sitten Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.

Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja, jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi murtuva astia — rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin — mutta hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään, kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet ristissä sen alla — mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se, joka repi rinnassa, kun hän hengitti.

Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle valoa, Kristiina" — Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin tervatusta puusta laitettua soihtua.

Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna — ja hän tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu — hän etsi katseillaan kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa; päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.

Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin. Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.

"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan — vilkaisi ylös — mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä liikkumattomina — ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot. "Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin rukouksia."

Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:

"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas tua sicut in celo et in terra —." Sitten hän pysähtyi.

Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum quotidianum da nobis hodie —." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.

"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu — me näemme varmemmin ilman sitä — äläkä astu harhaan, Kristiina — sillä minä en nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."

Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan, kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei tahtonut ottaa vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon ruumiinhajua.

"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi
Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.

"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä leväreillä ajetaan — siellä ei ole jyrkkää."

Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi — hän oli luullut Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin. Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat hänelle paluutervehdyksenä — ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen säälin kyynelillä — omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.

Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä — avaruus oli täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.

Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta, josta he etääntyivät — jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.

Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat meitä vastaan", sanoi Ulf.

Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä paareja — Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:

"Älkää koskeko minuun — älkää tulko lähelleni — minussa on itsessäni rutto, minä tunnen sen —"

Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:

"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen: 'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan, sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"

Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään — kuluneen kengän kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.

Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:

"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar — Jumala ilahduttakoon sieluasi valossaan — Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen täällä pimeydessä —"

Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä — viiltävä, sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen rinnassaan, repeytyi ulos — hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä, suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta — seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta märkyydestä etupuolelta — Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa naisessa, ajatteli hän.

Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.

* * * * *

Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri — mutta kuolevalle se oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran kohinalta.

Sitten valonhohde levisi laajemmalle — hän oli jälleen paljaan, pimeän taivaan alla — pihalla — valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä, jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja — se oli kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä — se oli Ulf jälleen — mutta nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös, niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä —. Ja Ulfin tumman pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.

Vähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä tajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä, eräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen alaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän silmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli päivä — selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.

Hänellä ei ollut nyt tuskia — hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean raukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti hän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta häntä paleli.

Kristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki yön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa — vähän poissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän — mutta oli hyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja estänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa. Hän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että hän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa — mutta hän ei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi pikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona Jørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten hänen täytyi kiittää Ulfia —

Hän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa oven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja seisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja hän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.

Yhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan tienoilla paidan poimuja.

"Mikä on, Kristiina?" kysyi Ulf.

"Risti", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin. Hän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran sielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää mitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti, jonka hän oli saanut isältään — ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä oli vielä sormessaan.

Hän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen kämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria punaisia kiviä. Erlend — ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt hänen olisi paras antaa pois tämä — hän ei tiennyt minkä tähden, mutta hänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen Ulfille:

"Kenelle aiot sen", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut.
"Tarkoitatko että annan sen Skulelle —?"

Kristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.

"Steinunn — minä lupasin — messuja hänelle —"

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut — kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta —.

Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen silmiään, mutta ei jaksanut — käsi jäi makaamaan hänen povelleen. Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi jälleen käydä sekavaksi — hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois — nyt hän alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis, jota hän oli kantanut — hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.

"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt — Ulf meni noutamaan sinulle pappia."

Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa — mutta sillä kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki. Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi — ohut- ja valkeaihoisen arven kaltaisena — hän oli erottavinaan sekä kaksi pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.

Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se, että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt, mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa — ja huolimatta hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon, jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut — äksy, vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan — kuitenkin oli Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli, papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja lunastuksen —.

* * * * *

Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa. Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa tulisi tapahtumaan nopeasti.

Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut kasvot — Sira Eilivin, sisarien — Ragnhild-rouva itsekin oli siellä kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.

Kerran hän näki Munanin kasvot — hänen pieni poikansa kurkisti häneen ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se tuntui niin hyvältä. — Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli —

Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota.
Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.

Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta, uutta lumiverhoa askelillaan.

He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta — viileältä, ikään kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi pessyt taudin ja saastan pois ilmasta — se oli hyvää kuin raikas vesi.

Tornin kello alkoi jälleen soida — molemmat katsahtivat ylös sinne, miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.

"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.

"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva heikko auringonpilkahdus.

Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:

"Minä tässä mietin, Sira Eiliv — tahtoisin antaa vähän maata kirkolle — ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua — perustaa messun hänelle — ja kasvatuspojilleni — ja myöskin Erlendille, sukulaismiehelleni —"

Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:

"— Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla — voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön läpi."

"Niin, sitä minä tarkoitin", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän naurahti: "Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin hurskas mies — häntä kohtaan!"

"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen", vastasi pappi.

"Mitä tarkoitat —?"

"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua", sanoi pappi.

"Kuinka niin?"

"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää tehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa, Ulf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki vuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy —"

"Niinpä — niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää —"

"Niin — ja nälkäkin sinun taitaa jo olla — saat tulla mukaani tuonne kotaan, Ulf", sanoi pappi.

"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua", sanoi Ulf Haldorinpoika.

"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa", sanoi Sira Eiliv laskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat pihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat niin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.