Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

IV

Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin.
Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.

Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat oikeassa — hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata. Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä, kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon. Grunde oli hurja juovuspäissään — mutta muuten hän oli oikeamielinen ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.

Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.

Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto — hän oli ajattelematta sitä milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään kuin sulhasen tuli olla — vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se, että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa — ja Erlendin, uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän tunteen — hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.

— Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.

Ramborg oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.

"Nyt sinä olet minun, Simon" — oli hän sanonut ja nyhkinyt sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun sisareni sinun sisaresi." — Simon oli joutunut kylmän hien valtaan pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä sanoista.

Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve, kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan — ja sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien kuoltua. Heillä oli kaksi lasta — ja turvattu toimeentulo — hän oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän naimakaupan.

Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan — eikä olisi pannut vastaan, vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo. Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.

Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla — hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.

Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa. Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt käydessään sisaren luona paluumatkalla — Sigrid ei näyttänyt kestävän enää liikoja.

Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta — sitä oli aivan mahdoton ajatella.

Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.

Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin. Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului aivan kuin harpunsoitolta.

Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta sitten hän oli tullut rammaksi — hän oli saapunut kerran ryömimällä laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen polven avulla — toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua. Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa, sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi — joka oli laulanut lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.

Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa — ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin hopeatiuku.

He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä — isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta — hän oli tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen jonkun heistä — Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet omistaan.

Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin olevan tyytyväisen uuteen mieheensä — he asuivat kaukana etelässä Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.

Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen, oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret, rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas, eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille, ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin miehille — Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan. Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja karkea — mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja hyväluontoinen — hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse — eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän. Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta — ja oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä —.

Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä. Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti talosta palatessa.

Varallisuus kasvoi — veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa. Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä — tuskinpa Gyrdkään piti. Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät — hän teki sen kotirauhan vuoksi.

Helga Saksentytär oli noita —. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn — sikahumalassa. Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla — ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä tuo tainnut olla suuri vahinko — Saksella oli huono maine, vaikka hän oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta, Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa — hän ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.

* * * * *

Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään, kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi ollut samanlaista kuin isän aikana — jolloin siellä vallitsi rauha, tyytyväisyys ja hyvinvointi — olisi se Simonin mielestä helpottanut paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.

Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen — ainakin ennen. Nyt hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.

Vanhimmasta veljestä — ja Sigridistä — oli hän pitänyt eniten. Hän muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen — hänestä tuntui näet, ettei hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen. Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.

Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa — muuta Simon ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen — hän oli seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä — miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid oli vielä vuoteessa — Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas. Simonin vaimo istui sängynlaidalla — tämän lempeillä, kuihtuneilla kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi: "On hän sairaskin, lapsiraukka, — mutta vielä enemmän hän pelkää, luullakseni — sinua — ja toisia omaisiaan — mitä te tulette sanomaan —".

Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle. Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa niin, ettei hän ollut tuntea itseään — sitten tuli pelko, joka sai hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?

Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi, nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.

Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana, maahan luoduin silmin.

"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään kahden kesken.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista naista enemmän kuin omaa vaimoaan.

Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.

Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies — Gyrd ei itse puhunut paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken — oli hän ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja kauniin morsiamen hänelle.

Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla tavalla — oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi — ja siihen hän näytti hupenevan —.

Harvasanainen hän oli ollut ennenkin — mutta veljekset olivat olleet aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja läheisiä. Vanhin veli oli muassa — hän sanoi vähän, mutta hymyili kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin erikoisen painokasta.

Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.

Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen, että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.

Simon tahtoi olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse, joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja laski leikkiä — ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää ratsastaa nyt kuuran aikaan.

Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut. Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä — mutta isäntä näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa — hän oli kai väsynyt.

Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa, kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.

Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen oloihinsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.

Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä — hän katsoi nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset; likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.

"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin puhuttua loppuun.

"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"

"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."

"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana vielä jonkun vuoden — vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta — kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi —?"

"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.

"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi aivan vieressäsi — paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."

"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd, ja sitten molemmat nauroivat.

Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja
Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.
Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta
todistusta isyydestään.

Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut siihen. "Entäs sulhanen — mitä hänestä pidät?" kysyi isä.

"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt — eihän sitä tarvitse uskoa kaikkia puheita —. Mutta päättäkää te, isä —"

"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä olet tullut vähän vanhemmaksi, niin —. Mutta sinun tulee tietää, tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd —"

Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä — ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta se tapahtui aina kuin leikillä — ja Arngjerd —. Simon tuli äkkiä ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa, jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.

* * * * *

Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran — maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen — ja ylinnä kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi, paistoi valo kullankarvaisena.

Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti. Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli ollut niin kuiva syksy — Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.

Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä — sinne veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän viljoistansa — hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.

Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.

Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten puidessa viljaa.

Pian hän syntinsä muisti — hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli messussa.

Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana, ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.

Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi kuulua pääsynteihin — hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan houkutellut toisen siihen —.

Ei hän osannut sitä katuakaan — ajatellessaan, että ilman sitä olisi hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli peloissaan ja masentunut — ja koetti saada selville, oliko lapsi muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista —.

Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia, eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut jollakin tapaa saastutettu.

Mutta sittenkään hän ei katunut — eikä toivonut sitä tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku toinen eikä Kristiina.

— Arngjerd tuli sisään — hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.

Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.

Hän hymyili niin kauniisti — ja hänellä oli viisaat silmät — ei hän ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea ja paksu.

Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis — siitä lähti koko tuosta kauneudesta pelkkää onnettomuutta.

Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen. Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa — ja ihanat ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle lempeä ja seikkailuja.

Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä — kuninkaan kartanon aikaisia poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään — olisi voinut olla loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia — hän ei edes muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.

Sen kummempi se seikkailu ei ollut.

— Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta sukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri ilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita valmistautuessaan parastaikaa rippiin.

* * * * *

Sataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista. Hän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa häämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti jotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli. Siinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki keväällä. — Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle, joka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä kirveellään ja kaasi leikkipöydän —.

Hän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti hänen mieleensä tuon illan.

Helpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli kertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi, että hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes siitä. Hän oli jo ollut lähtemäisillään — kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada puhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen hengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli palannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.

Pappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten hän sanoi — ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä lausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen täytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii Jumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun mies ei heitä aseitaan — siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa lippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii hänen eteensä — siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole syntiä —.

"En suostu!" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.

Suostunut hän ei ollut koskaan. Ne kiusasivat, kiusasivat, kiusasivat häntä. Herätessään noiden synnillisten unien jälkeen tuntui hänestä kuin hänelle olisi tehty väkivaltaa nukkuessa.

* * * * *

Kaksi vierasta hevosta seisoi aitaan sidottuna pihalla, kun Simon saapui perille. Ne olivat Erlend Nikulauksenpojan Musta ja Kristiinan ratsuhevonen. Hän huusi tallirenkiä ja kysyi, miksi niitä ei ollut viety sisään. Siksi että vieraat olivat sanoneet, ettei se ollut tarpeellista, vastasi toinen kärttyisästi.

Tuo nuori mies oli tullut Simonin palvelukseen äsken — hän oli ennen palvellut Dyfrinissä. Siellä piti kaiken käydä ritaritapaan, sen oli Helga saanut aikaan. Mutta jos tuo hupsu Sigurd luuli — siksi että hän itse mielellään laski leikkiä miestensä kanssa eikä pannut pahakseen sukkelaa vastausta — että täällä Formossa uskalletaan mukista isäntää vastaan, niin hän saisi kyllä tietää —. Simon oli juuri haukkumaisillaan miehen pataluhaksi — kun hän äkkiä hillitsi itsensä; hänhän palasi juuri ripistä. Jon Daalk sai ottaa tuon tulokkaan opetettavakseen ja hänen tuli selvittää miehelle, että hyvä talonpoikaistapa oli yhtä vankka kuin Dyfrinin hovikoreus.

Ja niin hän kysyi mukiinmenevän maltillisesti, oliko Sigurd ollut hölmölässä viime vuonna, ja käski hänen viedä hevoset talliin. Mutta häntä suututti —.

* * * * *

Ensimmäisenä sattui hänen silmänsä, kun hän astui sisään, Erlendin nauravaan naamaan — pöydällä palavan kynttilän valo lankesi suoraan penkillä istujaan tämän puolustautuessa Ulvhildia vastaan, joka oli polvillaan hänen vieressään penkillä ja koetti kynsiä Erlendiä, vai mitä lienee reuhannut — hän haroi sormillaan Erlendin kasvoja vasten ja nauroi niin että oli läkähtyä.

Erlend kavahti pystyyn ja koetti hätistää lasta loitommalle, mutta tämä tarttui hänen hihaansa ja jäi riippumaan käsivarteen Erlendin astuessa lattian yli suorana ja kepein askelin ja tullessa tervehtimään lankoansa. Tyttö mankui ja piti ääntä, niin että he tuskin voivat erottaa toistensa puhetta.

Isä käski hänet palvelusnaisten luokse kotaan — nämä olivat juuri saaneet pöydän katetuksi. Kun lapsi nurisi vastaan, tarttui Simon tätä kovasti käsivarteen ja raastoi hänet erilleen Erlendistä.

"Tuoss' on —?" Tädin mies otti pihkapurun suustaan ja työnsi sen lapsen suuhun. "Pidä hyvänäsi, Ulvhild umpukka! — Tästä sinun tyttärestäsi, lanko", sanoi Erlend nauraen ja seuraten lasta katseellaan, "ei tulekaan yhtä taipuisa kuin Arngjerdista."

Simon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka kauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se ollut Ramborgin tapaistakaan — Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt Erlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta eikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä — hän, kuten kaikki naisenpuolet.

Hän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa Andres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa häntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.

Simon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana näin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä. Simonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin vaikeasta asemastaan — kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin olivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät toisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten välisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä; Erlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi sentään olla luonteva ja vapaa.

Kun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend asiansa:

"Taidat ihmetellä asiaani, Simon — olemme tulleet kutsumaan sinua ja
Ramborgia häihin —"

"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään naimaikäistä?"

"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida —"

Simon läimäytti reisiään:

"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!"

"Älä sano Ulfia vetohäräksi", sanoi Erlend nauraen. "Sehän siinä on paha, että mies on ollut liian kuumaverinen —"

Simon vihelsi. Erlend nauroi jälleen ja sanoi:

"En minä ollut uskoa silmiäni, kun Herbrandinpojat Medalheimistä tänään ilmestyivät taloon ja vaativat Ulfia naimaan heidän sisarensa."

"Herbrand Rembas —? Mutta nehän ovat aivan nuoria poikia — eihän heidän sisarensa saata olla niin vanha, että Ulf —?"

"Hän on kahdenkymmenen vanha. Ja Ulf viidenkymmenen korvissa. Niin." Erlend oli tullut vakavaksi. "Ymmärräthän sinä, Simon — ettei tämä heistä ole kovin häävi naimakauppa; mutta kahdesta pahasta on pienempi se paha, että Jardtrud joutuu naimisiin Ulfin kanssa. Ja onhan Ulf ritarin poika ja varakas mies — ei hänen tarvitse hakea leipäänsä toisen miehen kartanosta. Meitä hän seurasi tänne siitä syystä, että mieluummin elää sukulaisten parissa kuin istuu yksin omassa kartanossaan Skaunissa — sen jälkeen mitä on tapahtunut —."

Erlend vaikeni. Hänen kasvoilleen levisi kaunis, herkkä ilme. Sitten hän jatkoi:

"Nyt me olemme aikoneet Kristiinan kanssa viettää nuo häät aivan kuin hän olisi oma veljemme. Lähdemme Ulfin kanssa etelään Musudaliin nousevalla viikolla ja teemme naimatarjouksen Medalheimissä. Näön vuoksi, ymmärräthän. Mutta minulla olisi ollut sinulle pieni pyyntö, lanko. Olen sinulle kiitollisuuden velassa. Mutta Ulfista ei pidetä näillä seuduin. Ja harvat ovat niin suuressa arvossa kuin sinä — ja minä itse taas —" Hän kohautti olkaansa ja naurahti. "Tahtoisitko sinä olla niin hyvä, Simon, että ratsastaisit kolmantena mukaan ja rupeaisit Ulfin puhemieheksi? — Ulf ja minä olemme kulkeneet yksissä poikavuosista asti", sanoi Erlend pyytelevästi.

"Tuohon käteen, lanko!" Simon oli punastunut — hän tunsi itsensä niin kumman ujoksi ja avuttomaksi Erlendin avosydämisten sanojen johdosta. "Teen mielelläni kaiken mitä voin Ulf Haldorinpojan hyväksi."

Kristiina oli istunut tuvan perällä pitäen Andresta sylissään — poika vaati välttämättä tätiä riisumaan hänet. Hän astui nyt valoon — lapsi istui puolialastomana hänen käsivarrellaan, kädet tätinsä kaulassa.

"Se on kauniisti tehty, Simon!" sanoi Kristiina hiljaa ojentaen kätensä. "Kiitos meidän kaikkien puolesta."

Simon tarttui hänen käteensä keveästi ja virkkoi:

"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista — teen tämän mielelläni." Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli olevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja puristautuen tätiinsä.

Simon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin kanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä — Kristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin hyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän oli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet olivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan kätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään kuiskaillen.

* * * * *

Totta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt Ulfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat yhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut jonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin poikana — ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että hän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli sitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan — jossakin hänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen puolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu — tuo puolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. — Vaikka eihän se häneen kuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään käräjillä kesällä — Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen lankonsa lähisukulainen.

Ramborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä häissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg aina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt mihinkään.