Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

V

Päivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa häät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. — Simon Darre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin suositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira Eirik siunasi talon ja aviovuoteen — tätä pidettiin suurena kunniana, sillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut suurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen. Simon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend piti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär toimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa morsianta ylistuvassa.

Sittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli vanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja kulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan; olihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli toisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä — ritarin ja rikkaan miehen äpäräpoikana — ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa Erlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.

Ei morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli aivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä asialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud pyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin — hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään sen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei ollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa, jota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli asunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet sinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti, että hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa —. hän pelkäsi sitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi. Eihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina — heidän täytyi rakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt vaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta — hän ei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa elintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.

Simon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä Ulfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä. Hän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton moniin tämän seudun oloihin — muun muassa hän jätti syksyllä eloon suuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää talven yli — ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa osa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän ollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia kaarnalla jo Paavalinmessusta asti.

Ja vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen suhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran eniten tarvitseminaan tavaroina — heininä, nahkoina, jauhoina, voina tai villoina — vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai rahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat maksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta kun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin täällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi — mitä se olikin — ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli Ulfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset moittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä. Simon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe, ettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen kotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä ollut suurta apua — vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä vastaan.

Simon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten Kristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista, oli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja heidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko seudun Kristiinaa vastaan — ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies oli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita. Mutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.

Jørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä ei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista pidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä, hieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika ei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa — hän ei näyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut, olipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan siitä syystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa kuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra ja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä kevytmielisyydellään — hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella, että moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin kenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin ajattelevan paljon.

Hänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli, ei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi sovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän usein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo pian vanha — hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa sitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan vakoja ja tukassa harmaita hiuksia — ja sittenkin hän näytti poikansa Nikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä suoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa, hänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten parissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys olemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen ja pidättyvä — antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin itse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat ja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat kaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle trøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa, mutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän seuraansa.

Eniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan kuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan onnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon, ja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet perintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi maksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten antoi kruunulle luovutetut maat — sanottiin, ettei se tapahdu korvauksetta — ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar ja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä kavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille, joka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun Ivarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar. Ivar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli saanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja perintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne olivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan saanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja norddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan suvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin kauan kuin muistettiin.

— Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan uskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä — Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen sukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle, kun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi oli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja naittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei ollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä poikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja ihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.

Ja ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka järkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä kohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli Sundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen ja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti — Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen maanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon. Sitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun ja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja jokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin nuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend Nikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun parhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt sulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan — olihan Lauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.

Uusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei oikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen isänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen, jolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät olleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra Sigurdin Raumariken ajalta — hän oli läheistä sukua Haftorinpojille, ja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä asiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin herra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat olivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi Ivarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd Erlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa — hän oli noin kuusissakymmenissä.

Kun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja Kristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että vaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään suuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua. Hän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja vastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille hiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä nähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja miten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.

Ramborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen ja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he joulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan sisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi Erlendin ulkomaalaisia elkeitä — esimerkiksi sitä, että tämä suuteli anoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.

Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle. Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja — äiti ja sisaret olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.

Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.

Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen — kaksi kuukautta ennen määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia sanoja — jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan — hän oli aivan vaiti.

* * * * *

Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan. Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa, joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.

Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään. Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä — kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko. Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään, ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai edessään lattialla — vajassa ei ollut pöytää.

Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso, vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa — vaikka hän monien mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.

Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. — Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.

Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen evästä — rastaspaistin ja läskin kappaleita — tikarinsa kärkeen, lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.

Simon oli huonolla tuulella — hän ei osannut olla oikein vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta — ei edes lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella, että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.

Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan. Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi — niin ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään isännille.

Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi ollut kokouksen johtaja — mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään lääninkäräjiä alueellaan — ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen, olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa — ei epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun joku kääntyi hänen puoleensa — raapien samalla kynnellään pois rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään, vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan kärsimättömästi neuvottelun loppumista.

Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian viemisellä käräjiin.

Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa — hän oli varmaan kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita — mutta oli kuin ei laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti — Simonilla oli se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana omassa elämässään.

Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, — useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies, joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:

"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika, Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja —. Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen. "Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän, perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa, Kvamin seurakunnassa…"

— Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf, kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin kirjoittajalle.

Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin — vallaton ja suorasuinen — mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne, joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä. Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota siellä.

Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa, että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä. Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika — hänen tähtensä hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen olla Formon rikas isäntä — mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan — ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen miehen elämän.

Erlend puhutteli häntä samassa.

"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana — minä käyn katsomassa hevosia." — Simon nosti silmänsä, ja hänessä heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta — nuo kapeat, tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä. "— Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos lähtiessään.

Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se mies tiesi tavallisesti mitä teki — hän oli kokenein kaikista laakson miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.

"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa oli tämmöisissä asioissa — hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja lauhkea kuin lammas."

"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa", virkahti joku.

"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa — jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."

Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar — ei hän ollut koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja vaivaisista.

"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi. Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin, kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket valkoisina papin luota synnintunnustukselta — vaikka Lauritsa ripitti itsensä kerran kuukaudessa —."

"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir", sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa —"

"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten", vastasi Holmgeir. "Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa — pitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään ruoskalla —"

"Pidä suusi", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli tulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta penkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta pienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska, jota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa nahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon oli polttanut sen — haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi tunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei ollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.

"— Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen", sanoi Simon hillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.

"Voi se olla ihmisten keksintöäkin", vastasi Holmgeir sopuisasti. "Ei suinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut —." Mies virnaili vähän ja jatkoi: — "Jos minä olisin elänyt yhtä siveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika — ja ollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies — olisin ennen itkenyt tekemättä jättämiäni syntejä —"

Simon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä tuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä — seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia kohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu Holmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria — jolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin. Simon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee hampaansa hänen käteensä.

"Vai puret sinä, koira —!" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin askeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin Holmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka tunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen irtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain lieden tuleen.

Simon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen luota — mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä. Hän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii lyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan — pyörähtää sitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan — ja näkee samassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran, tähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa silloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin lähestyvän häntä selästäpäin — Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden laidalta, he olivat serkkuja — ja Lunden miehet olivat tulemassa toiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta — ja kesken henkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he kaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.

Samassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten ja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään. Salamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan Alfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu samassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.

"Mene ulos", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria vastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa ottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan ja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: "Mene ulos, senkin — nauta! Pyri ovelle — meidän täytyy päästä ulos!"

Älyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos, hän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti. He juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla — Simon pari askelta etempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi koholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.

Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni — talvipäivä oli niin häikäisevän kirkas ja pistävä — sinisen taivaan alla paistoi valkoinen tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit kivet.

Hän kuuli Erlendin sanovan:

"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja.
Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta.
Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja —."

Simon astui Erlendin rinnalle.

"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi
Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.

"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä tiedät, Vidar — enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen mistä minut löydätte."

Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi ja seurasi miehiä sisään.

Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän astuen edelleen tallia kohden.

"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.

"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet — mutta eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti — mutta nyt hän purskahti yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta! Hitto vieköön — miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.

Puolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan — langoksilla ei ollut kummallakaan mukanaan saattomiehiä.

Molemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon ja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. — Kun hän oli saanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin huotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen lopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari pientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa — hymyili samalla kuin jotakin muistellen — viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni kahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.

"Entäs sinun haavasi — mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne siellä —." Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.

"Olethan sinäkin veressä, Erlend!"

"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen huomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen. Ja nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin — ja meillä on pitkä matka edessä."

Erlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti toisen haavat — Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa vieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta, mutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä Bjørnin keihäästä — se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon; mutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen läpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä yökylmää vastaan.

Oli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla kartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus valkoinen.

"Huu-uu!" Erlendiä värisytti. "Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy ratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta."

"Onko se välttämätöntä?" kysyi Simon, "Sanoinhan minä Vidarille, ja he —"

"On yhtä hyvä, jos sen teet itse", sanoi Erlend. "Ilmoita asian täällä, ettei heille jää mitään muistuttamista."

Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi. Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.

"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan — ei hän ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.

"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend — hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin liikkeitä. "Näin Alf tekee — on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon — Herra varjele!"

Leikkivän — nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu ja heinän viskaus talonpojalta — hän näki Erlendin joustavan, nuolena suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.

Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.

Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi miehen — hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi — he olivat hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa — ja sitten oli Erlend suojannut häntä.

Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa — ja kaksi kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä — niin hän oli otellut, eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa, liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän tiennyt, oliko se ollut pelkoa — hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut osannut käyttää ajatustaan —.

Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli tuntenut ainoastaan ylpeää iloa — pahemminkin olisi saattanut käydä — miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi juuri sillä hetkellä. Hän oli — ei se ollut suinkaan pelkoa — mutta hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet — ja Holmgeirin kuoleva ruumis —.

Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.

Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli lähetetty tiedusteluretkelle — hän oli saanut mukaansa kolme miestä, joiden päällikkö hän oli —. hän oli siitä kauhean itsetietoinen ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten kuin mielihyvin — heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista, — ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta — hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä puhtaaksi.

Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä. Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.

Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua, kun hän ja Erlend olivat kuitit.

— Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.

Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:

"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos ovesta —"

"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona —?"

"Ei —" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin — en nyt ajatellut sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä, miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."

Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne vaivanneet häntä sanottavasti — vaikka niitä kirveli aika lailla.

He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin. Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana — rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään: "ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä siitä nousee pieni haavakuume —"

Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen — heillä oli keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.

Simon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä hänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin kasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen — ja puristi Erlendin käsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt Ramborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.

Ramborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän itse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa — silloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa, jos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin — oli aika myöhä ratsastaa kotiin: "ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä kylmässä — hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te molemmat Lauritsantyttäret —"

Miesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen tätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään — hän oli sekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta. Simon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät sinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan tulelle lämpiämään.

Sæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen — hirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt siellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen ja ajoi koiran sänkyynsä — se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten he vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat lämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja paatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.

Erlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan — kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan käsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat hänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa — se oli jäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut sen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen, puolipukeissa — sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli vielä aimo annos olutta.

"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä", sanoi Erlend heidän siinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen. "Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa —"

"Ei Sira Moises sano niin", vastasi Simon hiljaa. "Hän on vanha mies ja hyvä pappi —"

Erlend nyökkäsi vakavana.

"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin kun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle —"

"Noo — mutta saattaahan sellaista tapahtua — jokaiselle meistä. Sinä joudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on myös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä — ja pojan isä on hänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin —"

Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:

"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" — hän hymyili — "enkä minä omista enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella —"

"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.

"En muista tarkalleen — se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä. Kukaan ei tahdo asua siellä — rakennuksethan kuuluvat olevan luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra Bjørnin kummittelevan siellä — Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta, lanko, kuin veljestään."

Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta. Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa — hän istui aivan tulen luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.

"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän hän lausui vakavasti — mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme, kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme auttaa toisiamme veljien tavoin —"

"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa hiukan häveliäinä.

Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen. Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa tuhkaa.

Erlend sanoi aivan hiljaa:

"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin sinä olet ollut. Minä — minä en ole unohtanut —"

"Vaikene! — Sinä et tiedä, Erlend —."

"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti, "— mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä —"

"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me jokainen liene hänen armonsa tarpeessa —. Mutta miestä on arvosteltava hänen tekojensa mukaan. Ja minä — minä —. Jumala siunatkoon sinua, lanko!"

Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä — he eivät tohtineet hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.

Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle — hänen sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan vankeudesta.

"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa."

Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma puna — ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat, koukeroiset jänteet.

Erlend katsoi häneen tuokion — ja käänsi katseensa nopeasti pois. Sitten hänkin punastui — tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen, vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu hiukan lapsellisesti raollaan.

Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:

"Sinä haluat kai maata ulommaisena" — hän koetti puhua kiihkottomasti, mutta hänen äänensä vapisi.

"Miten vain itse tahdot", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi paikaltaan. "Entä tuli?" kysyi hän hölmistyneesti. "Hoidanko minä sen —" ja hän ryhtyi toimeen.

"Hoida, hoida — ja tule sitten maata", sanoi Simon kuten äsken. Hänen sydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.

Erlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn laitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista tuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista sängyssään.