Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

VI

Joka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle. Paikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja jäivät torstaihin.

Kristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista pääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että mitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan ottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki, jotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin puhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja täytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa rakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen nuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä juomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen pitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot pakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen, valmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista rouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat pelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.

Leikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito — he lukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja oikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun Torberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille osoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä, naisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten kilpien tekijöille — mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti, että siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä leikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet kuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei hänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen kustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan miesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla kaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.

Simon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen tuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta huulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset vieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi yli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus hampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.

Mutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis ilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi, että kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun mekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin ja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja jyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan harppua — ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat. Lunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja päivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden purkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen laulua — ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle, jossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna nukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin. Jørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset — ja Simon sai tällä kertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän — Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.

Simon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti. Ilta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän oli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki kujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa pitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli hänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

Alhaalla pajan luona paloi taas kokko — siellä olivat Erlendinpojat, Sigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan viereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti auringonpaisteessa — tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen — kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille nauraen, mutta lapset eivät kuulleet —.

Pihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa — nämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän hiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten. Simon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski hänet sitten syliinsä. "Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka —" sanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan heidätkin ilmaan.

Puhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi huoneeseen — ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti sijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun ääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä oli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta lastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla sisarusten välissä oli hopeakulho.

Simon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn luokse ja joi Sigridin maljan:

"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!"

Sigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi vihaisen huudon, kun sitä häirittiin.

Simon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla toisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli ääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet sormeilivat harppua viritellen sitä — Erlend hyräili hiljaa säkeen pätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen — molemmilla oli hyvin kaunis ääni.

Hetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä pilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten lehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula tulisi olemaan varsin pitkä.

Kristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen — hän tunsi Kristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen viereensä ilta-auringon hohteeseen.

Simonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja vieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin tapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen helppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.

Olihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä — kaikki raskaat ja katkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat puoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina tulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.

Kyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet ja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja, ja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja päivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen mielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret harmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni, hillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.

Ja sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen rouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain kullanruskeat sankat hiukset — palmikot olivat sidotut ylös ja pilkistivät esiin korvien takaa — joukossa oli jo harmaitakin säikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen samettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla — se oli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat, että koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain rintasilojen tapaiset kannattimet — se oli kaunista. Sisäpuolella oli jotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka mukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se oli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat hänet oudon liikutuksen valtaan — ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin enkeliparvi.

Simon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli kirvonnut jotakin — aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet muuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan tämäniltaisessa kirkkaudessa.

"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon — miksi sinä hymyilet noin —?"

Mies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän edessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut visersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa — sitten kuului laulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä. Ja tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen juhlaisassa asussaan — vapautuneena pimeiden, kylmien seinien sisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja arkiraadannalta. Voi Kristiina — oli niin suloista nähdä sinut jälleen tuollaisena.

Hän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla, ja kohotti sen ylös: "Tuo sormus on niin kaunis!" sanoi hän, kiersi sitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja punainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo suuri, kapea käsi oli ollut.

"Ne ovat Arngjerd ja Gaute", sanoi Kristiina. "Nyt he taas riitelevät —"

Parvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi tyttö harmista kiljaisten:

"— Sano, sano vain — parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin sinun kunnottoman isäsi poika!"

Kristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja kuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla rytyyttäen poikaansa hartioista.

Lapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.

"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla — tuotat kunniaa isällesi ja minulle —"

Gaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:

"Hän sanoi — en tahdo sanoa sitä uudelleen —"

Simon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin.
Arngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.

"Niin" — hän kiskaisi itsensä irti — "minä sanoin Gautelle, että hänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja — mutta hän sanoi ensin teistä, isä — että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te saatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne keskellä."

"Luulin sinua täysikasvuiseksi — en olisi luullut, että sinä viitsit ärtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että sukulaissovun." — Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten puoleen ja kysyi hyvin kireästi:

"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut isäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle — nyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?"

"Sen te tiedätte!"

Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:

"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen — minä olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin —"

"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.

"Ei, Erlend — nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"

"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin.
"Luotin sinuun — poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut —"

Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen Kristiinan käsivarren taa:

"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä! Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä teille palveluksen sillä —"

"Kirottu poika —!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton nyyhkytys…

Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle — toisen nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.

Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä — käsivarret yhä suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus ajatukseen salamannopeasti:

Erlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä keväänä — langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa omistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut, että se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja. Hän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi kannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio — kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin jäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon parempaa työtä, sanoi Erlend.

— Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä kerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli ihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä — he olivat nähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika oli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin —.

"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla äänellä.

"Simon!" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. "Muista, sinun merkkiäsi käyttävät useammat —"

"Pidä suusi! Joko sinäkin —" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan tuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:

"Erlend — oliko se veljeni —?"

"Lähetä hakemaan poikia — ja tulkaa sitten perästä", kääntyi Erlend huutamaan vaimoaan kohti.

Simon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:

"Erlend — oliko se Gyrd —?"

Erlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat kummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.

"Erlend — vastaa minulle — kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?"

"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein —?" Sanat pusertuivat hampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan heidän painiessaan.

"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät." Simon päästi hänet ja vaipui pihtipieltä vasten. "Erlend — iankaikkisen Jumalan nimessä — sano, niinkö on asia!"

Erlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta. Muuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne häneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.

"Erlend — voithan sinä sanoa sen nyt — minulle!" Hän ei tiennyt itsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. "Erlend — vastaa minulle — Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua vastaamaan — kuuletko!"

"Voit jäädä entiseen uskoosi", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.

"Erlend — minä en ole uskonut — mitään —"

"Minä tiedän mitä sinä olet uskonut." Erlend hypähti satulaan. Simon tarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.

"Päästä irti — taikka jäät alle", sanoi Erlend.

"Sitten minä kysyn Gyrdiltä — ratsastan etelään huomispäivänä —
Jumalauta, Erlend, sinun on sanottava —"

"Kyllä kai sinä saat vastauksen häneltä", sanoi Erlend pilkallisesti ja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois kartanosta.

Puolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa yllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan. Ramborg saattoi sisarta.

Poika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi toisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä Simoniin — ne olivat tummat surusta ja vihasta:

"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!"

"Minä en uskonut mitään", sanoi Simon kiivaasti. "Luulin tuon pojannaskalin loruavan joutavia —"

"Ei, Simon — en tahdo, että lähdet saattamaan", sanoi Kristiina hiljaa.

Simon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja surullisen näköinen.

* * * * *

Simonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt riisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:

"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?"

"En —? Tiesitkö sinä?"

Ramborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet. Hän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat hajallaan.

"Tiesin — tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen", — Ramborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen näköinen. "Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa. Valtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa" — Ramborg hymyili vetäen suutaan väärään. "Ja heitä kutsuttaisiin jälleen ritareiksi — ja paroneiksi —

"— Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin innokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden — etkä katsonut joutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden luona odottaen sinun lastasi — niin ajattelin, että sinä kenties tiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin —"

"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!" Simon naurahti lyhyesti ja vihaisesti.

"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?"

Simon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta tekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon uhman vallassa hän sanoi:

"Niin."

Sitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu — ja hän itse hullu. Erlend oli hullu — kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta nyt siitä tehdään loppu.

"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta", sanoi Simon maltillisesti, "sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää miestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden, koska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. — Älä nyt rupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin tarpeeksi tänä päivänä", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan irrottamansa kengän toiseen seinään.

Ramborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:

"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä pitoja valmisteltaessa — minä unohdin sanoa siitä." Hän puhdisti kengän. — Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva kärki ja punaiset kantapäät — hän otti sitten toisenkin kengän ja pisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen kätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.

Silloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään hytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin väsynyt —.

* * * * *

Seitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen vievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli suuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen maantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.

Vaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen — majalan puolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät päällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja siunaili ilmaa: tämmöinen sohjo — oli sääli hevosia — Simonin oli kai täytynyt ratsastaa kiertotietä — ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?"

"Kyllä sentään, kun on sisua —"

Vaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan. Isommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja olutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille tavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli tuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän jakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä huomaavinaan.

Hän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti lieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui kertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa — vanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa väliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa hakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.

"Ei ole väliä", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten käydä hetkeksi pitkälleen.

— Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli sanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei välittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.

* * * * *

Saattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa. Oli se ollut aika tarpomista — ja isäntä oli ollut kuin raivostunut sonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon Andreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat saaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla oli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään: miehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona, sillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi mieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta "pidä suusi" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli kuullut hänen suustaan.

Hän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa — ei ollut jäänyt edes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa etempänä laaksossa. Herra Gyrd — niin, sillä kuningas oli lyönyt hänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna — oli tullut ulos pihalle ja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään — mutta Simon oli vastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja melunneet ja räiskineet niin kauheasti — Ulf Saksenpoika ja Gudmund Andreksenpoika olivat olleet kartanossa — että ihan ihmisiä pelotti. Jumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet —.

Simon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään. Sigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen, niin hän korjaisi satulan ratkeaman.

"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?" sinkautti Simon hänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää vaimolle Simonin kadottua näkyvistä.

* * * * *

Simon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja viskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen — mutta sääli sentään sänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän kohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt ja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin — hän oli läpimärkä ja värisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.

Hän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja — ne haisivat niin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään varassa.

Ajatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä kuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.

— Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika olisi taipunut puhumaan — ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen. Pikemmin päinvastoin — täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt —? Gyrd ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa —. Haftorinpojat olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä pussin suuta —!

Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta. Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut — hän muisti sanoneensa sen Stigille — ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla puhumaan.

Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat huomaamattaan perästäpäin.

Vaikka — Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa — lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana — ja Simon oli huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi — nyt, vielä niin pitkän ajan jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään — kuten myös kunniallaan ja omaisuudellaan — nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli noiden miesten lähin sukulainen —.

— Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä, hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton, oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan hartioilla — Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän kuin mitä hän tiesi —. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!

Jos hän siis hetken verran oli luullut — no niin, se mitä Erlend ja hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen — oli, kautta taivaan, ollut lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän häpeämättömyytensä —.

Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön — ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa langostaan — hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo — hänen olisi pitänyt ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka olisi ollut edeltäkäsin harkittu — tai jossa olisi ollut jotakin järkeä —.

Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan pojista — nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää siitä, mitä he ajattelivat hänestä!

Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä — että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman menestyksensä Erlendin — ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan käsiin —! Eikä yhdelläkään ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.

Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että hänet olisi saatu yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla siellä, missä hänet tunnettiin.

Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan selitellen Erlendin tyhmyyttä — perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan vimmoissaan — toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä puhui.

— Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen — kuin hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen jälkeen. Paljas on veljetön pohja.

Mutta olipa miten oli — kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla herätti se hänen raivoaan, koko — koko elämää kohtaan.

— Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä, kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta olivat istuneet aivan hämillään, — naimisista ja ystävyydestä ja uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen, esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä ollut neuvonut heitä unohtamaankin — sitten kun ystävyys on katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä —

Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha — vain siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin — tai paranee asia itsestään.

Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä paljon pahempi oli ollut — lohdutteli hän itseään — asua Kristiinan kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta — hän pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.

Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran — Simon ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin, koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän sisaren, oli Ramborgin hommaa — ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän sitä.

Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä — omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.

Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.

Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta — Kristiinaa ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.

Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän tapahtua.

— Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille hengestään — vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan — mutta sittenkin!

"— et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan "sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö se ollut hyvää latinaa — hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut anteeksi arvelematta. Hänestä oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi sille, joka oli köyttänyt velkataakan hänen niskaansa.

Ja nyt, kun he olivat kuitit — hän ja nuo kaksi — tunsi hän virkoavan eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.

Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä — tuota vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei kukaan tiennyt mitä Erlend näki ja ajatteli ja muisti — hän oli aivan arvaamaton.

— Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa —.

Se on totta se.

Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet, hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa — mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden, murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa. Kristiinan oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi — nyt hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa varjellessaan poikasiaan.

Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä samankaltaisen viileyden — hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan kanssa isien määräämää tasaista latua.

Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan apua tämän lapselle — Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja tappio taistelussa.

Simon rakasti Erlendin vaimoa — nytkin. Mutta kai se oli synti, ja kai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli niin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri hänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta onnettomuudestaan.

— Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja muistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen mies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan Kristiinan tähden — ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan hänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten spitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen pahannäköisiä kasvojaan —.

Hän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea, ei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran olisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua taitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä olisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.

Erästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend sanonut jotakin Kristiinalle. — Hän oli ajatellut, että Kristiina kerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan —. "En ole unohtanut, että pidin sinusta nuorena ollessamme." Mutta jos Kristiina tiesi sen ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään — silloin hän ei enää tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa — joskus, pitkien aikojen perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin — mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen — Simon ei käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata — hänen oma vaimonsa — ja Kristiinan mies — kumpainenkin — Simon parahti tuskaisesti ja hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

— Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.

* * * * *

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat, kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" — Erlend Nikulauksenpoika ratsasti juuri ohi — hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia paluumatkaa.

— Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla, keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta — milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.

Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa — Halfridin lasta, Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni kelmeä vainaja — Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona. Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä — olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän — ei tosin olisi unohtanut Kristiinaa — tämä oli johdattanut hänet niin omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön — täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja loppuunelänyt.

Niin, niin, — et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.
Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon —.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.

* * * * *

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa. Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa, käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet — ne vaelsivat kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin värisenä — se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset voimiaan — ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.

Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen — jotta minä voin sanoa vaimolleni —?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa — Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja nuo isäsi liittolaiset — hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä Tanskaan — ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän uskollisuudenvalan —"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo. Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni turvallisuuden — annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään —"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä
Dyfriniin —"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi —"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend —"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista olin tehnyt vaitiolovalan —"

Simon jäi miettimään — ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa. Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi. "Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta — ethän sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun sinut sotkettiin näihin — salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti. "Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani —"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille; ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen, että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla kun nämä" — hän jäi tapailemaan sanoja — "omituiset seikat tulivat ilmi — tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni — en voi kieltää, etten olisi ajatellut — ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen — sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi. Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän koetti selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se luonnollisimmalta —"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti
Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään, tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi. "Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden — ja siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa — huomasin, ettet sinä mitenkään voinut uskoa muuta —"

"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.

"Hän —!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi kenenkään huomauttavan mitään minusta — paitsi milloin hän tekee sen itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti minä selitin hänelle —"

"Teitkö sen todella —"

"Tein — aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja —"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa —"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa —"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi
Simon kiivaasti.

"Niin —. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin. Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään — Reidar Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko — on parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin —"

"Minä en voi unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti —!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan —" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut halunsa huutaa. "Tarkoitan —. Olen kuullut sinun puhuvan niin kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan huomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että — houkuttelit minulta morsiameni —. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin sinä — minä — minä kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle minä olen tehnyt vääryyttä —"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin.
Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.

"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. Vihaatko sinä minua, Simon?" kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta. Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! — Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin suusta; hän oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän — sinun mielestäsi — ole sen arvoinen, että häntä kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa — ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala — Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon pidätti Digerbeiniä — hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä hän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen vaikenevan.

Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli kuin murtunut keihäs — hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan — Erlend Nikulauksenpoika, tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain pelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä — johan hänen nyt alkoi olla aika ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo — Jumala siunatkoon häntä, matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin loppuva — he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä —.

— Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön —! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen, että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta — hän ei kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli — ettei Ramborg heräisi hänen palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla.
Ramborgin huntu hohti kuutamossa.

* * * * *

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden mukaan."

"Emme — ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg naurahti.
Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina
Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa —"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme eronneet sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri — ja silloin Simon kertoi mitä hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta — kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."

"Ehkä kyllä — mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" — kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira Eirik kerran luki meille — Raamatusta — eräästä neidosta, jonka nimi oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. — Muistan minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin —"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi — Tristan mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä, kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului Ramborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset miehet kuin Daavid ja herra Tristan — olivat — en ymmärtänyt heitä — minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden, enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä olisin mies, olisin ollut ylpeämpi — enkä niin sydämetön" — hän vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi." Hän kääntyi kiivaasti, tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. "En ymmärrä mitä tarkoitat tuolla —"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen kuin tuo Tristan —"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa — "että minä olisin sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit — elivät ja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin —." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä lahjasta. Luulin — olen koettanut olla hyvä aviomies —"

Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis —." Ramborg istahti Simonin syliin, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään käsiensä väliin ja sanoi: "Simon — katso minuun — miksi sinä et voi olla kiitollinen siitä — en minä ole antanut kenenkään muun omistaa itseäni kuin sinun —. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. — Muistatko, miten me molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta — sinun piti lähteä isän kanssa katsomaan hänen varsojaan — sinä nostit Ulvhildin puron yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä, siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle. "Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa —. Erlendillä on pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. — Ja sitten minua miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin hymyillessäsi — ja se, että sinä olit niin iloluontoinen —"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt —"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi — "silloin kun sinä katsot lempeästi minuun —. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani — isä ja äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin. Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit minut syliisi —" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä — ja nyt hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta — että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta —?"

"Simon — enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan — minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan." Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi — sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa — voitko luulla, etten minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi, Ramborg — älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin —"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian vaatimuksia —"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä päivänä — sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta —"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin
Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin —"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti. "Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on kiusata minua mustasukkaisuudella."

Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä — minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa, jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot —"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg hiljaa.

"En —. Onko sellainen sananparsi —? Voi se olla tottakin." Simon siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

* * * * *

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään — ja samalla hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa, kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta — toukokuun yö oli loppumaisillaan. Simon oli äärettömän väsynyt — ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei hän mene kirkkoon huomenna — vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi messua muuta kuin pätevästä syystä — mutta ei siitä ollut ollut hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun —.