VI

Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta syyspuolella.

Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin, ripeämpänä työpuuhissaan — mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.

Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.

"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani." Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti hänet luokseen — poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä, Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" — Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin isä tulisi kotiin.

Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui ompelemaan.

Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli — tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä sisäkengissään — siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.

* * * * *

Hän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä joulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne olivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä — hiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran oli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.

Jouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän sanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies toki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt — täytyihän hänen ymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin. kun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin lähettäisi tämän sanoman — vaikka asia oli kylläkin varma — ehkä aina siihen asti kunnes tuntisi eloa —. Toisena syksynä heidän Jørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä kuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei pelännyt käyvän siten tällä kertaa — se oli mahdotonta. Kuitenkin —

Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi tuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla — niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin ympärille —.

* * * * *

Eräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he tahtoivat ratsastaa isän luo — tunturilla oli kaunista; he pyysivät lupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.

Naakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät kuuntelemaan.

"En tiedä", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksi — kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi molempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä itsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi sanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan isälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä. Kuitenkin —

"Isännehän tulee pian tänne", sanoi äiti. "Teidän matkanne voisi helposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan hänelle."

Kaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi lyhyesti: "Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat."

* * * * *

Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "— Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti — ja niin tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka oli tullut entisten lisäksi — mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko siitä isälle.

Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut
Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen
nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä
Veøyssa.

Se oli käsitettävää —. Kristiina makasi valveilla öisin — sipaisi väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.

* * * * *

Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.

Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi pian —.

Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla, hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.

Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina, mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä onnesta.

Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut itselleen niin kovin — jos viisaitten eukkojen sanat pitivät paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.

Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut. Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti itsekseen — kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän ymmärtänyt.

Hän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn paidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja helmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle — siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä. — Kunpa Erlend tulisi nyt — kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja solakka, heleä ja kukoistava.

* * * * *

Heti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä. Lumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä päivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.

Gaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä korjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli veljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla käsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.

Gaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan rekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen pihan yli aittaan.

Kristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän meni poikien luo:

"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä — sanoa, että nyt on hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto. Minä jaksan nyt niin vähän — ja on luultavaa, että minun on kevätkiireidenkin aikana maattava sisällä —"

Nuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki heidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään — iltapäivällä — mitä arvelet, veli?"

* * * * *

Jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien saapuvan pihaan. Hän meni ulos — siellä olivat Naakkve ja Gaute, he olivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä sanoneet mitään.

"Mitä isä vastasi?" kysyi äiti.

Gaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta.
Silloin Naakkve lausui:

"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka päivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut kuin viimeksi siellä käydessäsi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Ettekö sitten maininneet isälle — että minun laitani on niin — ei ole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen —"

Gaute vastasi nostamatta katsettaan:

"Isä ei tuntunut pitävän sitä minään syynä — ettet voisi muuttaa
Haugeniin sen asian vuoksi."

Kristiina seisoi hetkisen:

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän matalaan ja terävästi.

Naakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja pyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:

"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä, kuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen rikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi."

Kristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen. Raskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta kevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.

— Tosin oli niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän sylissä — ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan hänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti lähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana —.

* * * * *

Kevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan — virta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi, tuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.

Kristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa illassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute ja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle — aikoivat teeriä ampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä aamuisin.

Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika — hänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut tuikea ja hankala elämänkumppani hänkin —. Kohtuuton huolehtimisessaan lasten vuoksi — ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin hänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika, jolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen — sen tiesi tämä itsekin.

Päivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat pojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko palveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän toinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan kokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia ja häipyivät ylinnä olemattomiin —.

Vielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä tähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava lumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi lyhyessä hetkessä.

Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin, että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa lapsilleen — oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia. Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli kertonut heille satuja iltaisin — usein, hyvin usein.

Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan — hän tuli hehkuvan punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi ja siirtyi lähemmäksi.

"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän peikoista — kertokaapa meille se!"

Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen lanteitaan — oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi. Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin —

Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä, mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No saakoot sitten — illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki tahtoi saada sen heti — ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa noutamaan.

He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi. Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven pohjaan oli kertynyt tilkka simaa — sitten hän kallisti sen pikku kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista sormistaan makean nesteen.

Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä, — hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi — iloiseen, hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien vikojensa tähden.

Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut miestäni vastaan —.

* * * * *

Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän luo vanhaan kutomatupaan.

Ulf sanoi: "Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja Haldisia, papinsisarta, Kristiina — kaikkein soveliainta olisi, jos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan tuvanpuolta —"

"Ei ole aikaa siihen", sanoi Kristiina. "Tunsin ensimmäiset poltot jo vähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf — minä en tahdo luokseni muita kuin omat piikani ja Isridin."

"Kristiina", sanoi Ulf vakavasti, "etkö käsitä, että siitä voi syntyä paljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä —"

Kristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki silmänsä.

"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita vieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä —"

* * * * *

Seuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja katsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä, jonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi Bjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua siitä.

Kristiina vain makasi ja kuulosti — hänestä tuntui, ettei hän koskaan nukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.

Hän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat hänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja toisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen rinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä ei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut paneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään — hän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään sängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona, siirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen, vaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan, että se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt — hän nosti pojan käsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski taivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa, istuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin ennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi —.

Kun poika oli noin kuuden viikon vanha — eikä äiti ollut vielä astunut jalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli — tulivat Ulf Haldorinpoika ja Skule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.

"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina", sanoi Ulf. "Näistä asioista täytyy kerrankin tulla loppu —"

Kristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei näyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena kasvoiltaan:

"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo pidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi — niin ei sinun tarvitse sitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin."

Ulf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi siinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja vaikeni.

Mutta Skule astahti askeleen eteenpäin:

"Niin, äiti — minä lähden nyt isän luo — jos te unohdatte, että Ulf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte kuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin olisin palkkalainen tai sylilapsi —"

"Vai en?" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: "Minäpä luulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin ja vaatetan teidät. Mene ulos!" huusi hän ja polki jalkaa.

Skule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:

"On parempi näin, poika — että hän on tolkuton ja riehuu, kuin nähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä järjiltään —"

Gunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava kutomatupaan emännän luo — hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien kanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin puhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää; kaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata kotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle — hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä asiat olivat — ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja Bjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei hyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.

Seuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä ulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut heille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli niin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli emäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.

Uhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan vastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen oli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin — mahtavimpien emäntien saattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi kirkon ovella kynttilä kädessä — mutta otti hänet kuitenkin vastaan tavalliseen tapaan.

Isrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli omituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten asioista. Nämä kaksi olivat kummeina.

Isrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti — hän viivytteli hiukan — sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa olevan kansan korviin asti:

"Erlend — Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"

Kävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa, kostonhaluista riemua sen johdosta.

* * * * *

Lapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi viikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut ruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä, jona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin loppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä, kuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa. Mutta hän karkotti tuon vaikutelman — olihan hän niin lukemattoman monet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli varsin iso eikä näyttänyt heikolta.

Mutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä. Lapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu — Kristiina sai kiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä melkein heti. — Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.

Sanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli huomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut kasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.

Ei yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut niin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt niin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut niin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää kuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta säilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta — eikä hän jaksanut pelastaa sitä —.

Kaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi — hän tunsi itse, että tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja kerjäsi lapsensa elämää —.

Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Hän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän suuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas surullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen murhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa esirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja surmasi hänet.

Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Autuas Maaria — lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin olisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin seisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan —. Mutta koska tiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin sen sydämessäni — myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät —.

— Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Rukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet rukoillut paternosterisi vilpittömästi.

Anna meille anteeksi velkamme —. Muistatko, kuinka monta kertaa sinun velkasi annettiin anteeksi? — Katso poikiasi tuolla miesten puolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon kauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä — pian kahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen kauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä — missä on sinun säälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan —.

Muistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?

— Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä. Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään — silloin oli kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.

Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni, niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi — ajatella Erlendiä hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta — vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella —.

* * * * *

Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään, hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja jäykkänä.

— Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi, niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:

"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän lapsen laita on —"

"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.

Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili, mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.

Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut hymyillä äidille — tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä — koskaan ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.

* * * * *

Kun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät loppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli kirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin pehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille — tämä oli hänelle samantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman omaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.

Mutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin: "sicut et nos dimittimus debitoribus nostris", niin tunsi hän sydämensä kovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!

Toivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut tahtoa sitä.

Ja niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan juhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.