Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

by Sigrid Undset

VII

Sinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson pohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli yli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa, joten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan Erlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.

Kristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen — hänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi tahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään. Kun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja poikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi Lauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät halunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.

Kun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan monta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan päässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren seurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään vaimoaan ja tämän tuttavia.

Kristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli pitkään aikaan — viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee hänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus, ja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan ja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina maininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa kanssa — silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.

Oli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä tunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi harventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä keinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja niityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon väkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli oli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.

Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla, minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi oli siinä merkkinä — siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen, kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa kiersi hakattu kirjoitus:

In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis
Pater Noster.

Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut sen kuistiin.

Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa — ne olivat hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti. Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti — Ulf tahtoi estää vaimoaan ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän, ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli riistäytyäkseen irti — Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.

Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle. He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.

Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:

"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni
Ulfin?"

"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.

Kristiina luuli ymmärtävänsä — Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.

Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään — Geirulv käsivarsi siteessä — Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan seurueesta ynnä Sira Solmund.

Kaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui esiin ja kumarsi syvään piispalle.

Halvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman kunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka lumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa punoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas leuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen alaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen poikki — mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen säkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.

"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär", lausui Halvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa alta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla olevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa lepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.

"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?" kysyi piispa jälleen. "Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään ja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?"

"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa isä", vastasi Kristiina. "Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni seuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen ystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen — minä ajattelin, että voisin ehkä auttaa häntä jollakin tavalla —"

Jardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen — kaikki muut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue jännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi ympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:

"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan armahduksen? Sinä ehkä tiedät —", sanoi piispa nopeasti ja kohotti kättään, kun Kristiina aikoi vastata: "Ei kenelläkään ole oikeutta kysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa — paitsi miehelläsi — jollei sinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin —"

"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti mielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona — jos voisin hyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai", jatkoi hän hyvin vaivalloisesti, "mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä hänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan —"

Piispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät kaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:

"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin odottaa ulkona isossalaivassa — menkää sinne kaikki te, siksi aikaa kun puhun emännän kanssa — ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, — ja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan."

Toinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun esilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan kuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän isossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään. Rahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki ovet.

"Sinä mainitsit miehesi", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin äsken. "Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?"

"On, herra."

"Mutta te ette sopineet?"

"Herra — suokaa anteeksi, että sanon sen — mutta minä en ole esittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf Haldorinpojan asiasta —"

"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?" kysyi Halvard-herra; hän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.

"Kyllä, herra", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.

"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?" kysyi piispa.

Kristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa välissä — hän katsoi lattiaan.

"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?"

"Herra — suokaa anteeksi —" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi. "Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen — jos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen varma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen."

Piispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:

"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin — tai kun asia nyt on tullut julki — - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen, jonka synnytit keväällä?"

Kristiina kohotti päänsä — hän tuijotti piispaan silmät selällään ja suu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt, mitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:

"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole oikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että niin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen isyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille kaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja sovitetuksi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Onko joku sanonut, ettei mieheni — ettei se ollut hänen lapsensa?"

Piispa kysyi hitaasti:

"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään, mitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi —?"

"En ole", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin heitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. "Nyt minä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä — jos joku on kantanut pahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan ne minun kuulteni!"

"Nimiä ei ole mainittu", vastasi piispa. "Se on vastoin lakia. Mutta Jardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata sukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että tämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja siittänyt lapsen hänen kanssaan."

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:

"Herra — minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että vaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni — että minä olen tuo nainen."

Piispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän viittasi — seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa eteen. Halvard-herra lausui:

"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan aikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut ensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska tiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta tässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista, tullut luokseni esittäen omituisen pyynnön — hän pyytää minua kysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että kylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend Nikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?"

Sira Solmund vastasi:

"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo lapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen isännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei tämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä."

Piispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:

"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot — minä en ole ikinä tiennyt, että tätä valhetta on meistä puhuttu."

"Sitä ei ole helppo ymmärtää — minkä tähden sinun sitten mielestäsi tarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?" kysyi pappi. "Sinä pysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko talvena."

"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten joukossa — vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa viime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki näyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka messupäivä", sanoi nainen.

"Kyllä — ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin, ettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä —"

"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee — itsekukin haluaa näyttää miellyttävältä ihmisten joukossa", vastasi Kristiina lyhyeen.

Pappi lausui jälleen:

"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot — silloin et kai olisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla hoidollasi."

Toinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti Kristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten ennenkin, kalpeana ja suorana — kiittäen pappia kumarruksella.

Sira Solmund puhui jälleen kiivaasti:

"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt — sisareni, joka kävi talossa, näki sen myös — tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui hänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä — mutta jokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se kuoli nälkään —"

Piispa Halvard huiskautti kättään:

"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa, joka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut muuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut kulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi — ja voiko Kristiina kumota nämä kulkupuheet. — Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt väkivaltaa lapselleen —"

Mutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.

Piispa lausui kirkkoherralle:

"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle naiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?"

Pappi tuli punaiseksi:

"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän omasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen ja parannukseen. — Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni", sanoi pappi kiivaasti. "Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin Lauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai olisi ansainnut — mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle häpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän kevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä kylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa erään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla tahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte, tuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä ajattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän näki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa ja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa — missä hänen isänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja rakastamina —.

"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa ripille laskettavaksi — ja sen miehen tuli taluttaa poika teidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän kaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa —"

Piispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. "Kuinka läheistä sukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?" kysyi hän Kristiinalta.

"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli samaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan äidinisän kanssa."

Halvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:

"Sukurutsausta se ei ole — naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset — se on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta — sinun ei tarvitse tehdä sitä pahemmaksi."

"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira
Solmund.

Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:

"Niin on, herra."

Halvard-herra istui hetkisen ääneti.

"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin — olin hänen vieraanaan Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis, viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina — hänen tähtensä on sinun poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit —"

Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen — hän tunsi piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan — punainen, pystyyn hyppivä nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.

Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:

"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin lapsenkoltussa — sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja äidin luona — minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että —. Kolbein — uskotko sinä tätä minusta?"

Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi, sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen olevan —

"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa — mitä me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"

Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä enää sanaakaan — Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä. Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään lepratautia sairastavaa.

"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten — mutta nyt saat mennä kotiisi."

Kristiina niiasi piispalle.

"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."

"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi, vaimo — jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."

Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos kirkkomaalle.

Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin, jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.

Pojat — Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa — sellaisena kuin he olivat seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä, arkoina — kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui nurjamielisyydessään —? Miten heidän nyt kävisi —?

Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti suoraan eteensä — hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän pysyttelihe jäykkänä.

Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.

Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.

* * * * *

Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli, toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.

"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.

"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."

Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:

"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä — Ulfista ja minusta?"

Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:

"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua äitiäni huoraämmäksi — en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen olevankin!"

Kristiina sanoi surullisesti:

"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:

"Jeesus Kristus, äiti — mitä meidän oli ajateltava — tänä vuonna — ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo tietää, mitä meidän oli ajateltava!"

Naakkve sanoi:

"Niin, äiti — minun olisi kai pitänyt puhua teille — mutta te olitte sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi —" Hän keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.

Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:

"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin. Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja haavoittui verille —"

Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa. Kristiina näki sen olevan totta — nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä paljastanut itsensä lastensa edessä.

Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille huonosti — mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja arvokkaasti.

Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa hädässä:

"Äiti — tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne viemään äidin pois meiltä nyt —?"

Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:

"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin —"

"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku veikkoon. "Älä itke noin — eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu nyt, Munan — tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"

Kristiina istui painaen lasta itseään vasten — oli kuin pienokainen olisi pelastanut hänet kyynelillään.

Silloin virkkoi Lauritsa — hän oli noussut istualleen kuumeenhehku poskillaan:

"Niin — mitä aiotte tehdä, veljet?"

"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme — ettekö ole samaa mieltä, pojat?"

Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:

"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."

"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve hiukan pilkallisesti.

"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.

"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet? Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me viisi —"

"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä asiassa."

"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti. "Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne — talonväen tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.

Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli — hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt paljon laista tällaisissa asioissa — hänen täytyi kai torjua huhut puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa menisi vikaan — ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä —. Isä oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä, miten yksinään hänen isänsä oli ollut — kaikesta huolimatta yksinään ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.

Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista — aina ja aina uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.

Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:

"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat ehtineet vähän matkaa tielle?"

"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi, jos pannaan teräslakit päähän."

Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti, mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän. Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa paisutti niin kummasti:

"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."

Naakkve vastasi:

"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti — meidän on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."

"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"

"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi
Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.

Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:

"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko — äidinisämme olisi luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."

Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi huutaa — tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta, joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa — niinkuin hän oli huutanut silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne olivat parantuneet umpeen kaikki — arvet olivat hellät kuin veresliha — mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi — ei koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt —!

Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen poikansa.

Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein, suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan — äiti ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa poikaa meni ulos ylistuvasta.

Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.

Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.

Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana, kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia hänen voimatta sille mitään — ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle, neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle — Maaria, Maaria, minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet riistettävinä. — Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi —!

* * * * *

Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat, kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.

"Teille emme tahdo mitään — vielä", vastasi Naakkve hymyillen ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."

Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä, täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.

"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan, punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"

Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.

"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."

Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen. Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.

"Mikä on nimesi?"

"Nikulaus Erlendinpoika, herra."

"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi piispaasi puhuttelemaan?"

Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen, sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.

Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta — hän muisti varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli — piispan mielestä oli hyvin sääli häntä.

"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta teitä Erlendinpoikia on?"

"Meitä on seitsemän elossa, herra."

— Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi tahtomattaankin huokaus.

"Istu, Nikulaus — sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"

"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."

Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:

"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä, mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se, että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin, että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. — Tiedätkö, onko niin kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen vuodettaan pian vuoden ajan?"

"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään — kasvatusisämme ei ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle takuuta vastaan."

"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.

"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain vaatinette."

Piispa pudisti päätään.

"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna —"

Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan parransänkeä niin että kuului heikko rahina.

"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve kumarsi kiittäen ja istuutui. "— Mutta onko sitten totta, että Ulf on kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.

"On, herra. Mikäli minä tiedän —" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän veljesten kanssa viime joulusta lähtien."

Piispa istui jälleen hetken vaiti: "Entä ruoka — mistä hän sai ruoan?"

"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi. "Siitä oli hiukan vastusta — äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta, jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin; niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa — ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa — ja muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."

"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen —"

"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme — että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita — hän ei ole koskaan iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä — ja hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."

"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"

"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut, ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella, Gaute-veljeni ja minä — puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta. Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan hoitamaan, — isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin —"

Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.

— Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin — niin ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.

Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille — häijyillä juonilla he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa —.

Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti. Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen paljon.

Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta hän uskoi tuota naista.

Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä —.

Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi — siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.

"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.

"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon
Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta,
Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona
Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä
Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki
niin kaukana —"

"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa — äitisi ja hän ovat sisarusten lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"

Naakkve vastasi viivytellen:

"Arvoisa herra — ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."

"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua epäsopuun ihmisten kanssa — kaikkien täällä pohjoisessa olevain lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä vahvistui — hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."

"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan asioista — kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys. Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin — hän oli mielestään oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen — ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä — äidillä on ne arkussaan kotona —."

Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se tapahtui — Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin — nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:

"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa, joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa — tämä oli tullut etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista mieltään — kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken. Lauritsa meni Erlendin luo — tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa — pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi ympäri kantapäillään ja meni pois — ja tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä", lopetti piispa ääneen nauraen.

"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi hakemisella tänne — tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä. Äitisi on mielestäni puhdistauduttava — niin julkisesti kun on puhuttu siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat mennä valalle hänen kanssaan?"

Nikulaus nosti katseensa piispaan — hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi ja pelästyneiksi.

"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia ja vähän suosittuja — Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä laaksosta — mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään ollut huono tytär — mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen tyttärestään — he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä vastaansa —"

"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni seisomaan äidin rinnalla nyt —"

"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän heti matkustaa tapaamaan minua — mitä tämä on?" Hän nousi ja meni parvelle.

Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat, ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen suustaan ja nenästään.

"Lopettakaa, te miehet", huusi Halvard-herra. "Heittäkää pois aseenne, te Erlendinpojat!" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka olivat heti totelleet. "Mitä tämä on?"

Sira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:

"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut rauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!"

Silloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja lausui:

"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään sellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt kuulla sitä rauhallisena."

"Ole vaiti, sinä Sira — minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä teistä kerrallaan", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. "Puhu, Olav Trondinpoika."

Olav Trondinpoika lausui:

"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute vastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä me kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella jonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta kaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että jørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita — Kristiina tunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta — mutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian ritari."

Piispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa; hänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin. Mutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:

"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt itsesi kironalaiseksi?" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat kotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa, jotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän lähetti mukaan vartioimaan heitä.

"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus", sanoi hän Naakkvelle, "ja pysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta ymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty."

Sydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan vahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet ajattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat ajatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla kirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa kummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika — ja siksi Halvard-herra pani hänet vahtijoukon päälliköksi.

* * * * *

Naakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla Lauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli tapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä syyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn väkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse piispan puheille.

Neljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea ja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta paisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi levollisesti Gautelle: "Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi, poikani — eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan miekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti juoruja —"

"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan", sanoi Gaute närkästyneenä. "Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi kunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan sellaisen asian vuoksi —"

Kristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin kipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä samalla — niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin nänniä, ajatteli hän.

"Äiti", sanoi Naakkve, "minun mielestäni on nyt parasta, että te menette ja otatte Munanin mukaanne. — Te ette saa antaa hänen olla yksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin", sanoi hän hiljaa. "Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen veljiään vartioidaan."

Kristiina nousi:

"Poikani — jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin pyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä."

Naakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä. Kironalainen katsoi surumielisenä äitiin — kun äiti ojensi hänelle kätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki nämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki Kristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni ulos Munan mukanaan.

* * * * *

Jørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli ollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai valmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella oli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.

Kristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat nukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan iltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat olutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen — Naakkven käskystä — mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa mitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He olivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.

"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan", sanoi Kristiina.

Gunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.

"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina Lauritsantytär, sen sinä voit tietää — aina me sanoimme, että me uskoimme sen valheeksi."

"Te olette siis kuulleet noista juoruista", sanoi emäntä. "Parempi olisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle —"

"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi itkien:

"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle — minä ajattelin usein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi — kun sinä jäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön."

"Ulf — hän on siis tiennyt sen?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan — sen vuoksi kai Ulf pieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan, kun sinä aloit tulla paksuksi — me istuimme juomassa heidän luonaan isännöitsijäntuvassa — Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin eteläkulman ihmisiä — silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli hänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet verille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf kieltänyt sanallakaan —"

"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?" kysyi emäntä.

"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan", sanoi
Gunhild itkien.

Jotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen kanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän saanut ollenkaan unta sinä yönä.

* * * * *

Sillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa oli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve oli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni talliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras hevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.

Jotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta, minne hän aikoi lähteä.

"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne", vastasi nuori Lauritsa. "Mutta en minä välitä salata sitä teiltä — ette suinkaan voi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne suojelemaan sukulaisnaistaan —"

"Tulee pian pimeä", sanoi Kolbein Joninpoika. "Emme voi antaa tälle lapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan. Meidän on puhuttava äidille."

"Ei. älkää tehkö sitä", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla nytkähteli hiukan. "Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan Jumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön. Ja muuten lienee samantekevä —", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan itkuun.

Mies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:

"Mene sitten — ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika", sanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.

Mutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi väistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja heilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti länteen päin Vaagaan tielle.