Olavi Auduninpoika

by Sigrid Undset

I

Kun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän sediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja ettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin havaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin suuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt tahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä luo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa minnekään.

Kolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta, että Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli varmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli ollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi kotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid Finninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli ilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa ja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa Ruotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan joksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut itselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti uskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet kuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut lakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut tätä pelastumaan.

Kuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen ilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin puolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä miehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat hänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin ja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä toistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja. Näytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä toimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella matkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon Helgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa kuninkaalta maassaololupaa Olaville.

Kolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos minkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut Kolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut tytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa. Käräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut Torvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni Andres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon, joka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden mahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien kanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri näiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet, ja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.

Hamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti, ettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut Ingunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja Kolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut surmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten miesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään oli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa kuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja turvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan takuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan sukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli joko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa taloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat ilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten väärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka oli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen Maunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi voinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti, kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan ja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että hän oli halukas suorittamaan murhasakon.

Olav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut Elvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli pieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin isoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt ottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää rauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä Olavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että Olav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen jälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis melkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen kerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.

Miklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären hyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä nähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli surmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän kohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia vastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg sille ja taputti häntä olalle: "Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani, että sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että olet ollut niin säyseä."

Hän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid oli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi oli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän nousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja pitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki oli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi tuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän laihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti hänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei voinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili ja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän voisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa leikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli hiljainen ja kärsivällinen.

Hänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen pienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin hän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan. Hienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan, joka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken taitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään. Väliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille sotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja ja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa sellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli opettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo puuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan — hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä ja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat raisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset leikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi Ingunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle, kanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar oli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona lapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes pienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi Ingunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli vuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa ja unohtui taas tuijottamaan eteensä.

Mutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen ollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä häntä vaivasi.

Arnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää, — sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan; huimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa, ylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista kipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat tuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin kävellä enää.

Hän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli varmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru — hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä katkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti olleen hänelle määrätty. "Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta Olavin vaimo!"

Amvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän vaikeni.

Hän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli Bergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan olleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta raskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli aina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja hänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt varmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.

Kaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen mielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid mietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.

Mutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että sitä saattoi melkein luulla noidutuksi.

Eräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa katsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen oli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän jalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa. Hän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä vaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid sai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt Ingunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä, vaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan. Ingunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan ymmälle.

Seuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan — koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili hiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta vähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton vyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän, mutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä hän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen sänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka nyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko jäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.

Näihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli
Ingunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa
Ingunnin tilasta.

Mutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui puheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin. Hän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä hehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat todistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma poikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin Kolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi, kuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa tutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa ja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut tarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa ja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan. Tällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.

Sinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja messuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan ja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä, kun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa Guttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan, kun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.

Päätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli Ingunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone oli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden ympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä oli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.

Toisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa sopertaen hänelle: "Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske enää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!" Hän huusi toisille, että Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava voidetta ja kääreitä.

Hän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli istunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka vuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen kuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään muuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei Ingunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen lasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan ympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat ja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen peitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.

Pojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja jalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt muusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin lapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja hoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle. Ja niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt mistään muusta kuin Steinarista.

Halvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan sitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset olivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja niin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti hän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.

Tästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin tervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan yöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata entistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä ilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli metsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä Steinar vaati, että isän oli löydettävä hänelle marjoja.

Toiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken eivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli levittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi muka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun Haakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin Frettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään Miklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen kiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä Haakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan länsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.

Mutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi Ingunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla rauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid kirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut kieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia luonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli terve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli vaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa oli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa Maununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi vaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.

Vähää ennen pääsiäistä matkusti Arnvid sitten Ingunnin kera Bergiin.

Magnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt viidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein Torenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia hänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi otti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä, joita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä tapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja, — sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon kuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös veljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg — ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja Magnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin hullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt niinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja heidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli siis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.

Ingunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan loppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä oli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta. Iltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä, sillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli, välistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime lumisateen jälkeen ajanut tästä.

Kun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun taa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää välkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja suot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa. Alempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän ja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä — metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia laakson kartanoita.

Ingunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista vuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei odottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.

Arnvid heittäytyi reen laidalle.

"Älä ole niin surullinen, Ingunn", pyysi hän. "On raskasta erota sinusta, kun olet niin lohduton."

Ingunn sanoi:

"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien pariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana, sillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin viivyn Bergissä."

Mutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan vastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi palvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita. Itse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja nahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:

"Tuon saat riisua pois."

Ingunn punastui:

"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun peittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin neitsyysaikaansa kauemmin."

"Hänkö!" veti Magnhild-rouva pitkään. "Hän keksii kaikenlaista —. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla puhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta häpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä. Pane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei ole tarvinnut kiinnittää sitä sivulta."

Ingunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö, jonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi sen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia riisumaan päähineensä.

"Kaikki tuntevat minun asiani", sanoi Ingunn kiivaasti, "ja silloinhan he vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua julkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen oikeutta — niinkuin portot tekevät."

Magnhild-rouva sanoi:

"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin kaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti kuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä vuoksi sinä kuljet vaimon puvussa."

"Onhan hänelle helppo sanoa, että mieheni on matkoilla."

"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista vaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole nyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset."

Ingunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli kaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu. Hillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän voisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa messuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.

Hän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän tukkansa valahtaa alas.

"Miten kaunis tukka sinulla onkaan", sanoi Magnhild-rouva. "Useimmat naiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa, Ingunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä huntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla hajallaan tänä iltana."

"Ei, ei täti", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. "Sitä ette saa koskaan vaatia minulta —!" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi tiukkaa palmikkoa.

Arnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat tupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tuollaistako täällä halutaan", sanoi hän sitten, kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä. "Etkö sinä saa nauttia naidun naisen kunniaa?"

"En, kuten näet", sanoi Ingunn vain.

Aasa Maununtyttärellä oli Bergissä käytettävänään pirtti ja parviaitta sekä kaksi palvelijatarta, joiden tehtävänä oli siivota, keittää ruokaa, kehrätä ja kutoa kaikki, mitä rouva sai villoina talosta. Grim ja Dalia, Frettasteinin vanhat palkolliset, hoitelivat hänen elukoitaan, jotka olivat kytkyessä Magnhild-rouvan navetassa; nuo kaksi olivat saaneet pienen tuvan asuttavakseen aivan navetan vierestä, mutta heidät luettiin kuuluviksi Aasan väkeen.

Ingunn ei saanut Bergissä muuta tehtävää kuin olla isoäidin pikku talouden kaitsijana ja vanhuksen seurana. Enimmäkseen hän sai istua sisällä isoäidin luona, kun palvelijattaret olivat ulkona asioilla.

Kuten Magnhild-rouva mainitsi, eli Aasa lapsuusmuistoissaan eikä jaksanut muistaa, mitä hänelle sanottiin, vaan kyseli yhä uudelleen samoja asioita joka päivä. Sattui, että hän kyseli nuorinta poikaansa Steinfinniä, oliko hän ollut täällä äskettäin tai odotettiinko häntä pian saapuvaksi taloon. Usein hän kuitenkin muisti hänen kuolleen. Sitten hän kysyi: "Neljä lastahan hänellä oli elossa? Ja sinä olet vanhin? Niin oikein, tiedänhän sen; sinun nimesihän on Ingunn — minun äitini mukaan, sillä Ingebjørgin äiti eli vielä silloin, kun sinä synnyit, ja hän oli kironnut tyttärensä, koska tytär oli karannut Steinfinnin kanssa. Niinpä niin, minun Steinfinnini oli luottavainen ja iloinen, mutta hän sai kalliisti maksaa mieltymyksensä naisiin, ja hän ryösti väkisin ritarin tyttären — —." Aasa ei ollut koskaan pitänyt Ingebjørgistä, ja useasti hän jutteli sekä Steinfinnistä että pojan vaimosta eikä muistanut, että hän puhui juuri heidän tyttärelleen. "Mutta mitenkäs se olikaan — eikös yhtä niistä Steinfinnin pikkutytöistä kohdannut suuri onnettomuus? Ei, minä muistan varmaankin väärin — eiväthän he voi olla vielä niin isoja —?"

"Rakas isoäiti", pyysi Ingunn kiusaantuneena. "Koettakaahan nukkua hetkinen."

"Niin, Gyrid, kai se olisi parasta —." Aasa nimitti useasti poikansa tytärtä Gyridiksi — hän luuli Ingunnia Gyrid Alfintyttäreksi, sukulaisnaiseksi, joka oli ollut Bergissä viisitoista talvea sitten.

Mutta kaiken, mitä hänen nuoruudessaan oli tapahtunut, muisti Aasa mainiosti. Hän jutteli vanhemmistaan ja veljestään Finnistä, Arnvidin isästä sekä miniästään Hillebjørgistä, jota hän oli rakastanut ja peljännyt, — vaikka Hillebjørg oli paljon nuorempi häntä.

Neljäntoista ikäisenä hänet oli annettu Hovin Torelle. Tämä oli sitä ennen elänyt toistakymmentä vuotta Borghildin kanssa ja lähetti vastahakoisesti ystävättärensä luotaan — tämä ei lähtenyt Hovista ennen kuin sen päivän aamuna, jona Aasa tuotiin sinne morsiamena. Borghildilla oli koko elämänsä ajan suuri vaikutusvalta Toreen — ja tuota aikaa kesti parikymmentä vuotta Toren naimisiinmenon jälkeen. Tore neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeimmistä asioista ja otti usein aviolapsensa mukaan Borghildin luo, jotta tämä ennustaisi heidän tulevaisuutensa ja päättelisi, mitä heistä tulisi. Mutta Toren suurin harrastus ja rakkaus kohdistui niihin neljään lapseen, jotka hän oli saanut jalkavaimon kanssa. — Borghild oli orjanaisen ja erään valtaherran tytär — muutamat sanoivat hänen isäkseen erästä kuningasta, jollaisia Norja oli täynnä siihen aikaan. Borghild oli kaunis, viisas ja älykäs nainen, mutta ylpeä, rahanhimoinen ja julma alempiarvoisia kohtaan.

Sillä välin hallitsi Aasa Maununtytär Hovissa. Hän synnytti miehelleen neljätoista lasta, mutta viisi kuoli kehdossa ja vain neljä eli täysi-ikäisiksi asti.

Aasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän suri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut ulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin, yksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen potkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla syntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä vieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli juuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta, ja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle. Tämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.

"Mutta sanokaapa, isoäiti", pyysi Ingunn, "oletteko te saanut kokea elämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä päiviä, joita voisitte muistella?"

Isoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain odotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan kuin ilojaan.

Ingunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän oli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä, joka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa. Hän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti saada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella korvalla isoäidin puhelua.

Kasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua kauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka oli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä varjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi kulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet pojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja vilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä mihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän palvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät voineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut maatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa kokonaan pois elävien joukosta.

Kun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut voimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian monta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut siitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan, siihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa aivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa, oli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta varmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä uutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein vieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein, kun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän siellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut kohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti; hän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja masentuneeksi, ettei edes uskaltanut ajatella Olavia niinkuin ennen, kaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn ollut havainnut tehneensä mitään hullua. —

Ja sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa pimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen väsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä, kädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan rauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin kaikki portit olisivat menneet lukkoon.

Sairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin Hillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän saisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin uupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt odottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti sairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta siihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella tulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista kuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan huimauskohtauksia.

Hän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli tapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa palmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin. — Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä epätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran tapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja lainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan osannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella sitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.

Ja niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa liikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka häntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän ei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan kanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle lapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei odottanutkaan koskaan toteutuvan.

Joka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän kuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu herätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja mennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli olevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä ajamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili väkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään, kietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean päänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja tämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois sängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli hänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään herkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka puheli lapselleen.

Ensimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli se, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut pitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän oli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille ja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin naimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta kun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä kiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän olikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen naittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä asiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin kenestä tahansa muusta naidusta naisesta.

Hän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään puolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet olisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin orjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä Magnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin näyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa — siellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa hupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä. Kostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka ei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia koristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla, vailla nauhoja tai muuta komeutta.

Tuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi vapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä rinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin ulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav Auduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon rannalla.

Hän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa. Aamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun ikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.

Vastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan rikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat Olav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn näki kaiken edessään. He laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä. Isä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä tavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä ja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon, Ingunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti, isä edellä ja poika perässä.

Hän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli ulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli täynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille — ei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut hanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja harmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä täytyi olla hanhia —.

Hiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten hän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä niin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita esineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin koristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet sylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin mies ja lapset tulisivat sisälle.

Bergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä merkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna. Ingunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään. Sitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että Torfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut maasta pois.

Heidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta eräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla Norddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä tapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen olivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä arkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet heidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen laivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut tai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi, joka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin ankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi hyvä sielunpaimen, eikä hänen laumaansa voinut kohdella piispan vaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle munkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.

Oli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen riita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu oli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se joutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä itsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta pappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan kanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden lapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä näiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut luulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen vuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.

Ingunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin selvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen haaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt, ettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen, ei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen oikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut saada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut turvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen vihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi kokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen ainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan kytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä hänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin tähden.

Samoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora Steinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon ei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt asettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä aikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt sisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan ennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori mies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara tukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan korkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.

Ensi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän ilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna kuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa, mielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään siitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia niitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa huolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin olikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja onnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, — että hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa, — niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli valinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa ja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut varmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.

Ja nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana, ylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä taloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla ja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi runsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän vaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että jok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat varpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat vastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen pojalle kuuluvalla kunnioituksella.

Koko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora sydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi sisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen olisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten pirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja hänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä — hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa. Ingunn välitti vähät siitä, mitä Tora ajatteli. Viimeisenä syksynä Frettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi hänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa olonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut odottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä ollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina pitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän kuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi ja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille jonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat kaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin maksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka olivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli nuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa lopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten Tora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa häpeää heille kaikille.

Nyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli murhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä tavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat ottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun kasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta Ingunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta saakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa ihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä tehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse syypää.

Ingunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe johtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se vaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn oli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla oli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa. Ingunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut olla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän hommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta joita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi ja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja Haakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan, rinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti aiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään hiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren, rikkaasti puetun vaimon rinnalla.

Tora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja terveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin olemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt puuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut hyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon nuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika vuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut olla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen omansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa, että hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä Olavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku tulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain vaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden kouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi, koko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja säkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi järjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan puolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor Kolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös sedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi vieraitten lähdettyä.

Eräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa Maununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui hänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä vanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi tänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt isoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan tiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.

Tänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan, ja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen oli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan hengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien maallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä oli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys, että hän oli mennyt liian pitkälle: "— Olen puhunut kolmen oppineen ja hurskaan papin kanssa", sanoi Kolbein, "ja kaikki kolme ovat vastanneet minulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin naitamme Ingunnin pois."

Magnhild-rouva vastasi:

"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi olla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja itsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan kapinoimaan vanhempiaan vastaan —."

"Eipä suinkaan", sanoivat muutkin.

Ingunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän rohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko; hänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän katsoi setiinsä.

"Niin, me puhumme sinusta", lausui Kolbein hänelle. "Olet ollut tarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies, joka voi pitää sinut kurissa."

"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?" kysyi Ingunn ivallisesti. "Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin ihminen?"

"Emme puhu siitä", sanoi Kolbein kiukkuisesti. "Luulin sinulla olleen aikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat elää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä — vaikka hänet saisitkin?"

"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa", sanoi Ingunn epävarmasti ja hiljaisella äänellä.

"Älä puhu enempää", vastasi Kolbein raivoissaan. "Emme anna sinua milloinkaan Einarin murhaajalle."

"Siihen teillä ehkä on oikeus", sanoi Ingunn. Hän tunsi kaikkien pöydän ympärillä istuvien tuijottavan häneen, ja hän virkistyi ihmeellisesti siitä, että näin oli astunut ulos varjosta ja masennuksesta. "Mutta jos te tahdotte antaa minut jollekin muulle, niin saatte nähdä, että se ei ole teidän määrättävissänne!"

"Kenenkä sitten luulet siitä määräävän?" kysyi Kolbein pilkallisesti.

Ingunn tarttui käsin penkkiin, jolla istui. Hän tunsi, miten hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta hän oli siinä itse — hän ei uneksinut. Hän siinä puhui ja kaikki tuijottivat häneen. Ennen kuin hän ehti vastata, ryhtyi Ivar välittämään.

"Jumalan nimessä, Ingunn — eihän kukaan tiedä, missä tuo Olav on. Et tiedä itsekään, onko hän elossa vai kuollut. Aiotko istua leskenä koko ikäsi ja odotella kuollutta miestä?"

"Minä tiedän, että hän elää." Ingunn pujotti kätensä povelleen vetäen sieltä esille pienen hopeahelaisen tuppipuukon, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan. Hän otti puukon ja pani sen eteensä pöydälle. "Olav antoi minulle tämän ennusmerkiksi, ennen kuin erosimme — hän pyysi minua odottamaan niin kauan kuin terä pysyi kirkkaana, — jos se ruostuisi, silloin hän oli kuollut —."

Hän huokasi raskaasti pari kertaa. Silloin hän huomasi jonkin verran alempana pöydässä istuvan nuoren miehen tuijottavan ihastuneesti vastaan. Ingunn tiesi, että hänen nimensä oli Gudmund Joninpoika ja että hän oli suuren talon ainoa poika täällä Bergissä, mutta ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan. Nyt hän käsitti äkkiä, että tämä oli juuri se sulhanen, jota hänen setänsä tahtoivat hänelle; hän oli nyt aivan varma siitä. Hän katsoi tuota nuorta miestä suoraan silmiin ja tunsi, että hänen oma katseensa oli luja kuin rauta.

Silloin sanoi Ivar Torenpoika taas välittäen, päätään raapien:

"Tuollaiset ennusmerkit — no niin, enpä tiedä, miten paljon sellaisiin on uskomista —."

"Taidatpa, Ingunn, pian saada nähdä, kuka määrää sinun avioliitostasi", keskeytti Kolbein. "Sinä aiot siis panna vastaan, sinä, jos me annamme sinut miehelle, jonka katsomme sinulle sopivaksi? Keneen luulet voivasi turvautua — nyt kun piispa, ystäväsi, on pötkinyt maasta, etkä voi ryömiä hänen viittansa sisälle?"

"Tahdon turvata Jumalaani ja Luojaani", sanoi Ingunn; hän oli lumivalkea kasvoiltaan, ja hän kohosi puoleksi paikaltaan. "Tahdon luottaa hänen armoonsa, jos te pakotatte minut tekemään yhden synnin välttääkseni toista, suurempaa. — Ennemmin kuin annan teidän pakottaa minua tulemaan avionrikkojaksi ja menemään morsiusvuoteeseen toisen miehen kanssa, oikean mieheni eläessä, minä hyppään tuonne vuonoon!"

Kolbein ja Ivar aikoivat molemmat vastata, mutta nyt laski vanha Aasa Maununtytär kätensä pöydälle, nousi vaivoin pystyyn, pitkänä ja laihana ja kumaraisena; hän tuijotti ympärillä oleviin miehiin vanhoilla, punaisilla, vesistävillä silmillään.

"Mitä te tahdotte tehdä tälle lapselle?" hän kysyi uhkaavasti painaen toisen koukistuneen kätensä lujasti Ingunnin niskalle. "Te tahdotte hänelle pahaa, ymmärrän sen. Ivar poikani, kuljetko sinä Borghildin porttojoukon asioilla? Tahdotte, näen mä, sortaa Steinfinnin lasta — aiotte käydä hänen kimppuunsa, Magnhild ja Ivar. Mutta silloinpa minä pelkään, että te olette liikalapsia minulle!"

"Mutta äiti!" pyysi Ivar Torenpoika.

"Isoäiti!" Ingunn turvautui vanhukseen, pakeni hänen nahkavaippaansa.
"Niin, niin, isoäiti, auttakaa minua!"

Vanhus veti hänet luokseen.

"Nyt me lähdemme", kuiskasi hän. "Tule, lapseni, lähdetään pois!"

Ingunn nousi ja tuki isoäitiä. Hapuillen edeltä kepillään ja nojaten toisella kädellään poikansa tyttären olkapäähän laahusti Aasa Maununtytär tuvan ovea kohti, mumisten mennessään:

"Kulkevat Borghildin joukon asioilla — lapseni — huomaan eläneeni liian kauan!"

"Älähän nyt, äiti —." Ivar tuli perästä, otti kepin äidin kädestä ja tarjosi sen sijaan olkapäänsä tueksi. "Minä olen sanonut koko ajan, että olisi parempi sopia Olavin kanssa, mutta —. Ja kun hän nyt on kokonaan kateissa, niin —"

He olivat saapuneet Aasan ovelle. Ivar sanoi veljensä tyttärelle:

"En minä tahdo sinulle pahaa, ole varma siitä. Mutta minun mielestäni olisi parempi sinulle itsellesi, että pääsisit naimisiin ja saisit oman kodin hoidettavaksesi. Parempi kuin kulkea täällä ja kuihtua —"

Ingunn sysäsi hänet sopivasti syrjään samalla kun hän melkein nosti isoäidin yli kynnyksen, sulki oven jälkeensä ja salpasi Ivarin ulos.

Hän riisui vanhuksen ja auttoi hänet vuoteeseen, luki iltarukouksen
yhdessä hänen kanssaan, polvillaan isoäidin vuoteen vieressä.
Aasa-muori oli nyt aivan voimaton tavattoman ponnistuksen jälkeen.
Ingunn puuhaili vielä hiukan sisällä ennen kuin kävi nukkumaan.

Hän oli paitasillaan ja oli juuri vuoteelle menossa, kun ovelle hiljaa koputettiin. Ingunn meni ja aukaisi salvan — ja näki miehen hahmon seisovan ulkona lumessa, tummana tähtitaivasta vasten. Jo ennen kuin tämä oli avannut suunsa, tiesi Ingunn, että siellä oli uusi kosija, ja hän tunsi mielensä kummallisen juhlalliseksi, samalla kun häntä hiukan pelotti. Mutta tapahtuihan edes jotakin!

Tulija oli, kuten hän arvasi, Gudmund Joninpoika. Tämä kysyi:

"Olitko jo vuoteessa? Saisinkohan hiukan jutella kanssasi tänä iltana?
Sillä on vähän niinkuin kiire, näetkös."

"No sitten saat astua sisään. Emmehän me voi seisoa täällä kylmässä —"

"Mene sinä vain vuoteeseen", sanoi Gudmund päästyään sisälle ja nähtyään, miten vähissä pukimissa Ingunn oli. "Ehkä saan käydä tähän sängyn laidalle, niin voimme paremmin jutella?"

Ensin he tarinoivat hiukan ilmasta ja Haakon Gautinpojasta, joka nyt ajatteli asettua asumaan Frettasteiniin, ja Haftorista, joka aikoi muuttaa kotiin isänsä luo. Ingunnia miellytti Gudmundin ääni ja hänen rauhallinen, hyväntahtoinen käyttäytymisensä. Eikä hän voinut sille mitään, että häntä miellytti myös maata täällä pimeässä ja jutella kosijan kanssa rauhallisesti ja siivosti. Oli niin kauan siitä, kun joku oli häntä hakenut tai välittänyt puhutella häntä hänen itsensä vuoksi. Mitäpä siitä, jos hänen täytyi sanoa, että Gudmundin kosinta oli hyödytön — tuntui kuin ylennykseltä se, että Gudmundin säätyinen mies oli iskenyt silmänsä häneen, vaikka hänen omat sukulaisensa olivat tehneet hänestä loiseläjän.

"Ja sitten minä olisin vielä kysynyt sinulta erästä asiaa", sanoi hänen vieraansa lopuksi. "Oliko vakaa tarkoituksesi, mitä tänä iltana puhuit."

"Oli kyllä."

"No, sitten minä voin sanoa sinulle", lausui Gudmund, "että isäni ja äitini haluavat kovin minun menevän naimisiin tänä vuonna, ja me olemme päättäneet pyytää Ivar Torenpojalta sinua."

Ingunn oli vaiti; Gudmund jatkoi jälleen:

"Mutta jos minä pyydän isää tiedustamaan muualta, niin hän tekee sen kyllä. Jos tosiaankin tarkoitat, mitä tänä iltana sanoit?"

Kun ei vieläkään tullut vastausta, hän sanoi:

"Sillä tiedäthän, että jos me ensin kysymme Ivarilta tai Kolbeinilta, niin emme saa kieltävää vastausta. Mutta jos sinä et suostu, niin järjestän minä kyllä asiat siten, ettei sinua tällä asialla enää kiusata."

Ingunn sanoi:

"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella minun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman naimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu."

"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun sukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella, jos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät hyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —"

Ingunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin hiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen lämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä pimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää. Sitten hän sanoi hyvin lempeästi:

"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle, että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."

"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme sopineet yhteen?"

"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."

"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut. Mutta saanpahan toisen."

He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä yönä hän oli nukkuva hyvin —.

Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan Miklebøhon.

Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.

Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan, kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi, jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa, armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa, mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos hän haluaisi sinne.

Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi, että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.

Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä asua luostarissa.

Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.