IX

Jouluaattona sai Olav sanan lähteä piispan luo.

Syvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä — pieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa valossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja seinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä eikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi istua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.

Edellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt häntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää piispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan kuin isälle.

Mutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet viitan alla.

"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät tänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi — Jumalan avulla."

Olav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan.
Torfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:

"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat puhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta sakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä. He olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen joulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat vihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja naisenraiskaajana —", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.

Olav katsoi piispaan odottavasti.

"Väärin sinä olet tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi", sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan, jos minun vallassani on estää se."

"Tahdon tehdä kuten sanotte", sanoi Olav hiukan allapäin.

Piispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.

"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä parvensolaa pitkin."

Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi siitä, että keskustelu oli loppunut.

Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle, ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.

Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui muraan. Sitä hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista — ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien, juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.

Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta — kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana — laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.

Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä, korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä, jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.

Torfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan paikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla. Nyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet tai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta, joka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan hartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän omantunnon kaipuun kanssa.

Hän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei mennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa laudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään jalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen ja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat kuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin kirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen lämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen kirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja vieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä. Paljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi selin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.

Ingunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi punerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän tuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei jaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen ja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää aikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.

He kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten he puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli puolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan sumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.

Tora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei voinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä oli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut tervehtiä häntä kuin kasvinveli.

Tora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli huomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut koko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei todellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin Ingunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.

"Etkö voi lähteä kanssani, että saamme puhella?"

"Miksi en. Lähdetkö etelään päin?"

Öisellä tiellä liikkui raskaita, turkkeihin puettuja olentoja, jotka näyttivät mustilta lumessa — ihmiset lähtivät lepäämään taloihin ennen huomenmessua. Lumi riippui möhkäleinä rakennusten katoilla, ja aidat ja puut, heinät ja oksat olivat vain kuin vähäisiä mustia pilkkuja yössä. Joulupimeys oli painunut koko pikku kaupungin ylle, ja ihmiset liikkuivat hiljaa ja pelästyneinä kuin varjot, kiiruhtivat sisään, siellä täällä aukesi ovi ja hiukan valoa virtasi pihamaalla ja kujalla törröttäviin kinoksiin. Mutta räppänöistä kohosi savua ja ilma haisi myös savulle — kaikkialla ripustivat naiset patoja tulelle jouluaamun keittoa varten. Krosskirkosta levisi kynttilöiden valo lumelle ammollaan olevista ovista, ja jotkut sairaalan vanhukset laahautuivat kirkkoon — siellä alkoi kohta messu.

He tallustivat ahdasta kujannetta kirkon taitse. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä; puiden alla oli hyvin pimeä ja raskas kulkea, sillä lumi oli vähän astuttu.

"Emme me luulleet käydessämme täällä kesällä, että meillä olisi niin suuret vaikeudet edessä."

"Emmehän voineet tietää sitä."

"Etkö voi lähteä sisään", kysyi Ingunn heidän tultuaan pihaan. "Toiset aikoivat Krosskirkkoon —."

"Miksipä en."

He astuivat pilkkopimeään tupaan, mutta Ingunn kohensi tulta liedellä ja lisäsi puita. Vaippansa hän oli riisunut yltään, ja kun hän asettui polvilleen ja kurottui eteenpäin puhaltaen tuleen, lankesi leveä valkoinen huntu yli hartioiden vyötäröille asti.

"Tora ja minä nukumme tässä", — sanoi hän selin Olaviin. "Minä lupasin tehdä tämän —", hän ripusti padan koukkuun. Olav ymmärsi heidän olevan talon keittokodassa — joka puolella oli ruoka-astioita. Ingunn liikkui ketterästi edestakaisin tulen hohteessa, hoikkana ja pitkänä ja norjana tummassa puvussaan ja valkoisessa päähineessään. Se oli kuin leikkiä, epätodellisuutta. Olav istui sängyn laidalla katsellen; hän ei tiennyt mitä olisi sanonut — ja sitten häntä nukutti juuri nyt.

"Etkö voisi auttaa?" pyysi Ingunn leikaten lihaa ja läskiä puhtaaseen pataan, joka oli lieden kivellä. Hänellä oli käsissään selkäpala, jota hän ei saanut halkaistuksi veitsellään. Olav haki pienen kirveen, hakkasi selkään kolon ja taittoi sen kahtia. Heidän näin häärätessään kuiskasi Ingunn hänelle polvistuneena patojen ääreen:

"Sinä olet niin hiljainen, Olav! Oletko pahoillasi jostakin?" Ja kun Olav vain pudisti päätään, hän kuiskasi vielä hiljemmin: "Siitä on niin kauan, kun me viimeksi olimme kahden. Minä luulin, että sinä tahtoisit —?"

"Kyllähän sinä sen tiedät. — Oletko kuullut, että setäsi tulevat tänne loppiaiseksi?" kysyi Olav. Mutta nyt hän älysi, että toinen saattoi pitää sitä vastauksena kysymykseen siitä, oliko hän pahoillaan jostakin. "Ei sinun huoli pelätä", sanoi hän lujasti. "Heitä meidän ei tarvitse pelätä."

Ingunn oli kohonnut seisaalleen ja seisoi tuijottaen Olaviin, aukaisten suunsa pieneen haukotukseen. Sitten hän näytti tahtovan viskautua Olavin kaulaan. Olav näytti käsiään — ne olivat rasvan ja suolaveden tahraamat.

"Tule tänne — voit pyyhkiä ne peitteeseen —." Hän siirsi hiukan erästä pataa. "Voimme paneutua pitkäksemme vähäksi aikaa kiehumista odotellessamme."

Olav riisui saappaansa ja ripusti vaippansa naulaan. Paneuduttuaan Ingunnin rinnalle hän levitti peitteen molempien yli. Samassa toinen oli hänessä kiinni, painaen kasvonsa kiihkeästi hänen poskeaan vasten, ja hänen hengityksensä kutitti Olavin kaulaa.

"Olav — ethän sinä salli, että he ottavat minut mukaansa ja erottavat minut sinusta?"

"En. Eivätkä he voikaan tehdä niin. Mutta Kolbein ei ehkä tule vaatimaan vähän, ennen kuin suostuu sovintoon kanssani.

"Siksikö sinä" — kuiskasi toinen rutistautuen vieläkin lähemmäksi — "siksikö sinä pidät minusta vähemmän nyt?"

"Enhän minä pidä sinusta vähemmän kuin tähänkään asti", mutisi Olav ääni sameana koettaen pujottaa käsivarttaan Ingunnin niskan alle; mutta se oli kovin hankalaa, sillä päähine oli esteenä.

"Otanko minä sen pois", kuiskasi tyttö innokkaasti.

"Älä huoli, sinun on vaikea saada se takaisin."

"Kohta olemme olleet täällä kuukauden — ja olemme tuskin nähneet toisiamme koko aikana", kuiskasi Ingunn valittaen.

"Ingunn — minähän tahdon vain sinun parastasi", pyysi Olav — ja huomasi samassa sanoneensa samat sanat kerran ennen; missä, sitä hän ei jaksanut muistaa. Miksi Ingunnilla ei ole enempää järkeä, ajatteli hän onnettomana, eikö hän ymmärrä maatessaan siinä johdattavansa minut kiusaukseen —.

"Niin, mutta minä kaipaan niin kauheasti sinun luoksesi. Kyllähän nämä naiset ovat hyviä, mutta minä ikävöin sinun luoksesi kuitenkin."

"Niin. Mutta —. Nyt on pyhä yö — ja meidän on mentävä uudestaan messuun. Ihan kohta —." Hän punastui häveten omia sanojaan. Sellaista ei saanut edes sanoa. — Hän nousi nopeasti pimeässä, suuteli Ingunnin luomia ja tunsi niiden vipajavan ja liikkuvan; kyyneleet tipahtivat esiin ja kostuttivat hänen huulensa.

"Älä ole vihainen", kuiskasi hän rukoilevasta. Sitten hän siirtyi aivan sängyn laidalle, kääntyi tupaan päin ja jäi katsomaan tuleen. Sydämensä ja verensä levottomuuden ahdistamana hän makasi hiljaa kuunnellen, liikahtaisiko tai itkisikö Ingunn. Mutta tämä oli hiljaa kuin hiiri. Viimein Olav huomasi hänen nukahtaneen. Silloin hän nousi, veti saappaat jalkaansa, tarttui vaippaansa ja levitti huolellisesti peitteen Ingunnin yli. Häntä paleli, hän tunsi itsensä uniseksi ja nyreäksi ja ontoksi pitkästä paastosta. Lihapata porisi ja tuoksui niin hyvälle, että se oikein väänsi hänen sisuksiaan.

Ulkona oli ilma jäähtynyt — lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja ilmassa oli entistä enemmän huurua, hän tunsi sen pimeästä huolimatta. Kansaa alkoi vähitellen kulkea kirkkoa kohti; Olav hytisi turkissaan. Hän oli niin väsynyt, ettei hänen tehnyt oikein mieli mennä messuunkaan — hän olisi mieluummin ollut kotona nukkumassa. Ja miten hän olikaan iloinnut tästä jouluyöstä ja sen kolmesta jumalanpalveluksesta, joista toinen kuului olevan toistansa kauniimpi.

Tapaamispäivän edelliset päivät Olav pysytteli enimmäkseen piispankartanon lähettyvillä eikä käynyt juuri muualla kuin kirkossa. Päivä päivältä jatkui siellä komeita messuja, ja talossa kulki lakkaamatta vieraita näin pyhien aikana. Niin papeilla kuin maallikoilla oli alati kaikenlaista hommaa, joten Olav jäi enimmäkseen yksin. Piispan kanssa hän oli joutunut puheisiin yhden ainoan kerran — kiittäessään tätä uudenvuodenlahjasta. Torfinn-herra oli antanut hänelle leveän, ruskean verkapuvun, joka oli reunustettu hienolla, mustalla saukonnahalla. Se oli ensimmäinen vaatekappale, joka oli kauttaaltaan kaunis ja sopiva Olaville ja teki hänet aikamiehen näköiseksi, ja hänen itsetuntoaan kohotti nyt suuresti tieto siitä, että hän saattoi tuntea olevansa asianmukaisesti pukeutunut — sillä Arnvid oli lainannut hänelle rahaa, jolla hän oli ostanut itselleen kauniin, näädännahalla sisustetun turkisvaipan, säärykset, saappaat ja muuta pienempää.

Asbjørn Allfeitilta Olav sai tietää piispan saaneen vastauksen niiltä miehiltä, joiden tehtäväksi hän oli antanut ottaa selkoa Olavin sukulaisista ja siitä, mitä nämä asiasta arvelivat, eikä piispa kuulunut olleen tyytyväinen saamiinsa sanomiin. Sen verran oli käynyt selville, ettei Steinfinn ollut koskaan solminut sitovaa ja lain pykälän mukaista sopimusta Olavin holhouksesta — eikä kukaan suvun miehistä ollut kuitenkaan kysynyt lasta tai vaatinut sitä takaisin Frettasteinistä.

"Arvon isällämme on ollut aika lailla puuhaa ja menoja sinun takiasi, Olav", sanoi Asbjørn pappi naurahtaen. "Nyt hän on kutsunut tänne nämä sukulaisesi Tveitistä — Hestvikenin isäntä on rampa ja vaivainen. Mutta Tveitin miehillä ei suinkaan voine olla mitään sinun naimistasi vastaan, vaikkakaan sinä et ole laillisessa iässä. Ja heidän seurakuntapappinsa, joka oli puhutellut heitä Torfinn-herran nimissä, kertoi miesten sanoneen, että jos Torenpojat toivovat tätä avioliittoa, saavat he tarjota sinulle tuon vietellyn neidon — nämä olivat heidän sanansa eivätkä papin — sekä sellaiset myötäjäiset, jotka sinä voit hyväksyä. Mutta siihen he eivät suostuisi ikinä, että sinä tarjoaisit hänen sukulaisilleen enemmän kuin mitä laki säätää sellaisessa tapauksessa. Ja kuten tiedät, eivät Kolbein ja Ivar suostu sovintoon sellaisilla ehdoilla; se olisi heille elämänikuinen häpeä."

"Se olisi myös häpeä minulle ja — ja Ingunnille", sanoi Olav närkästyen. "Sehän olisi samaa kuin että hän olisi ollut — huora —."

"Niin. Siksi piispakin jo vihjaisi siihen, että saattaa olla viimeinen keino, että lähdet pois maasta neljäksi vuodeksi, kunnes tulet täyteen ikään ja voit neuvotella asiasta itse puolestasi. Torfinn-herra näkyy tuumivan, että voisit mennä Tanskaan hakemaan apua äitisi suvulta — tiedät kai sinä sen, että äitisi suku kuuluu sen maan mahtavimpiin? Enosi, herra Barnim Erikinpoika Høvdinggaardista kuuluu olevan Sjellandin rikkain ritari."

Olav pudisti päätään.

"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan veljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista."

"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen miehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika, ja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta hyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin saisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi saisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?"

Papin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan piispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa, jonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet lähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat ottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää — nämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja piispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt milloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja kirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt tänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden veritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi Pariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia kaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia kreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli majøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli pohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin maihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli kyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.

Arnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä ja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen heidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista, mitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen mieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi katumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana Arnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav voinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka oli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava tilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän olisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella, sekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen Arnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä hänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat sekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli saanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä. Ja Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt pitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.

Asbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi. Tämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän rukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät, laihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä kuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden punnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan vuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä ja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja saisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa aitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.

Muisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt uudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä, vaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen puhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa, häärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran loikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina katsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän muisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan vierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he isännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä Ingunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi hänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää tarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta onnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain lisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi kuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja yhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä tämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut, että hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia oloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne merkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana ollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes ollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä pienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin se tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää — hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta lisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja, nähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä muutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen se maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se, että hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen hän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa hänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä, etteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan hänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan rikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen sinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin äitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää sitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja pienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja piilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen sen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita saattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli — hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä asettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei hänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.

Steinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin oli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika ja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin äiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän jalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan kertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että Hallvard oli tavattoman tyhmä.

Olav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa. Anrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet saapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminut hänen puolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus tuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä hän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat olleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin olleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että Torfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen taloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin seuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin piispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin Nidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat. Ennenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä, joka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen ojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.

Torfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn Steinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut häntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja pyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan, sekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset olivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia ja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän oli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä lastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä olivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska Steinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli huolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet kuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet tekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda molemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.

Yksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet toisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei kumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että sellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja nainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten suojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos huomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa vaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja molemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet pitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista koskevaan oikeuteen tuli.

Mutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn olivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia tuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät oli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta kunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn Torenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun Ingolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla. Ja Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen kuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että se pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia suostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille asianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät Torenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav maksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan. Mutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat sopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet — ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei lankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen kotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka ei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi veljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata isättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia syntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien tahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.

Mutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu milloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi sopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli nostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin heidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat hänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää hänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan kuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet vapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin ettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin ottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon Jumalan edessä.

Viimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn. Ei suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia niskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta koskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä, että Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä ajattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä Ingunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan tähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut puhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen tulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai jonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä. Piispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli tehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat suostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin neuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta siihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa itselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella Olavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja heidän sukulaisnaiselleen.