I.
Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras avun tarpeessa.
»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»
Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.
Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan asiansa.
»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian puolestani.»
Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.
»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»
»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen sisarenpoika.»
»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.
»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla —.»
»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»
Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin — mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. »Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»
Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.
Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.
Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä kysytty.
Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.
Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.
Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.
Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.
Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta vieraitten parissa arka ja ujo.
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan sydämellisesti.
* * * * *
Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat vastaleikatut.
Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.
Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.
— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.
* * * * *
Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.
Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan sen terää sormellaan.
Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, Saltvikeniin.
»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin laitaa kalliolla seisovan tytön luo.
Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn kajastus.
Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn kare.
Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.
Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.
Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —
* * * * *
Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.
Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse tarvitsi Aslakia.
* * * * *
Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna sillalla erehtynyt.
— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan, naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.
Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.
Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi. Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti ilta-auringossa.
Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti, joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja käsivarsiaan pilven tavoin.
Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi, suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.
* * * * *
Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:
»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä. Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»
Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan mieheen:
»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen heinäntekoa?»
»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun suojelustani.»
»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»
Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät häirinnee ensinkään.
»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni puhuisivat kanssasi?»
Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:
»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi sinulta?»
»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»
Aslak hätkähti.
»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»
Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen kanssa.
»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»
»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak — mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa neuvottelematta omaistesi kanssa —.»
»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi — sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä häntä —.»
»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme. Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»
»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä, haluavatko he edes minua sukuunsa.»
»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä rauhan että sodan töissä.»
Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti jääkylmästi:
»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.
Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»
»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.
»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa tytärtäni selkäni takana.»
»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä olen varma —.»
Olav vastasi:
»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole —.»
»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»
Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi hiljaa ja epävarmasti:
»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus. Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa — rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta. — Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka teidän nyt täytyykin erota.»
Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi rinnalla sormiellen rintasolkeaan.
»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä —» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja läksi.
Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.
Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.
* * * * *
Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—
Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli toisenlaista—.
Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä muita tavattuaan —.
Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten, että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.
Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto, joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle, ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen nuoruudenseikkailuistaan —.
Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.