II.
Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.
Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan hyvin vastaan.
Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.
Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin sisälle.
Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.
Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.
Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.
Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.
Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia kaksoiskelloja.
Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti niitä.
Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.
Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.
Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja suuteli sitä.
Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.
Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.
Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä — tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.
»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.
Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.
Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta pikkuvanhan viisaasti.
Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään tähteä tänä iltana.
Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.
Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.
Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».
Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.
Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:
»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»
* * * * *
Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.
Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi valossa.
Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta kylmät.
»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.
Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.
Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.
Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.
Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.
»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»
»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»
»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä oli vieraitamme varten varattuna —.»
»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.
»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän varmaankin tottelee.»
»Onko isä teille niin ankara?»
Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, nuori talontytär.
»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei laske.»
»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»
Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.
»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»
»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»
Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»
* * * * *
Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.
Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.
Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista tavoistaan.
Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä, sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä heitä kohtaan rohkeasti.
— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt — että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään, ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.
Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.
Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi katsoa hänelle sopiva morsian.
* * * * *
Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.
»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»
Olav vastasi:
»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä kirkkomatka —.»
Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.
Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi yht'äkkiä:
»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän luonasi lainsuojatonta.»
»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.
»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»
»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»
»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. »Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli tullut ajoksia.
Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:
»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»
Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain isää nöyrästi taloa kohti.
Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi tyttärelleen:
»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä veljesi kanssa.»
Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.
»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»
»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.
* * * * *
Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa metsäistä rotkoa myöten.
Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös laulua ja tunsi savun hajua.
Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla — lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui joitakin lepäämässä.
Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen sekä poljenta laulun tahdissa:
Oli dam dam damdelideia dam-dam dam-delidei —
Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän kautta.
* * * * *
Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — olivat unohtaneet sulkea räppänän.
Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän naurahti jonkin kerran.
»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»
Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.
Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.
Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.
Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.
Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.
Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti ne jäähtyneen kiukaan laidalle.