III.
Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut siitä mitään.
Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.
Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta — hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.
Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet olla vieläkin kauniimmat.
Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.
Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.
Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.
Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa ei ollut mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai katseessaan.
Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta. Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He pysähtyivät ulkopuolelle.
»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin», Eirik virkkoi.
»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»
»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»
»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.
»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»
»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi, pidänkö minä hänestä.»
»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et pidä hänestä?»
»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.
* * * * *
Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut aikonut luopua.
Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.
Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.
Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.
»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin häneltä sisartasi?»
»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.
Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella ystäväänsä toisin silmin.
Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.
Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.
Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.
Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.
Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan
Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.
Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.
»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä puhutaan —?»
»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»
Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan kotiinsa.»
»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että
Cecilia on turvassa hänen käsissään?»
Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin nähnyt—.
»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:
»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»
»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa se Jørundille.
Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti — hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.
Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.
Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.
Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan jäljille.
Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.
Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.
Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.
»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»
Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen äänensä oli soinnuton ja samea.
Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.
He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.
Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, ilman lempeyttä.
Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.
Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.
Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.
Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.
Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.