IV.
Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.
Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.
Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt Eirikiä.
Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.
* * * * *
Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.
Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.
»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee niin —.»
Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:
»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit ajatella hänen naimistaan!»
Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut Bothildia —.
Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa. Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä; Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon, mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat, kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard Olaville.
Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.
Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä, tuo hänen pieni sisko kultansa —.
* * * * *
Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin valvoa myöhänlaiseen.
Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet, mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen — Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.
Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin koputtaessa tuvan oveen.
Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»
Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.
»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»
Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, hävyttömistä kuiskauksistaan.
Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:
»Täälläkö te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»
Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut lipeällä pestäväksi.
»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»
Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.
Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.
Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan kuin hän rukoilisi —.
»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, »ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä tietää?» Sitten hän läksi ulos.
* * * * *
Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.
Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.
Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän kääntyi ja meni taloa kohti.
Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?
Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle sulkien sen.
Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, kasvot hohtavan punaisina:
»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.
Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö itki niin, että häntä alkoi peloittaa:
»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.
Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua jälleen alas raskaasti.
»Mitä minä olen sitten sinulle tehnyt», hän huusi, »minkälainen mies sinusta on tullut!»
»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»
»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. »Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, surullisemmin ja valittavasti.
Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:
»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen kotiin luoksemme —»
»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.
»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki taas.
»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.
Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.
»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.
Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.
»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»
Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.
Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:
»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo — enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»
Eirik ei vastannut, vaan meni pois.
* * * * *
Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä luonnottomilta — vain pahalta unelta.
Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet hänen kotiintulostaan—.
Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.
Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.
Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.
Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja hänen vartalonsa pyöreydessä.
* * * * *
Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin illalla oli hänelle antanut.
Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.
Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:
»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»
»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»
Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.
»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten minä enää loukkaa sinua.»
Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän toivoi tytölle sydämestään hyvää.
»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle niin — vihainen?»
Eirik tarttui siihen halukkaasti:
»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
Märttaa —»
»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»
Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.
Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin lähteä siitä pois.
Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli esille nurkan takaa.
»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»
»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.
Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
Hän riensi pois kuin paeten. —
Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut paha omatunto.
Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.
»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»
Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui kuihtuneista lehdistä.
Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He nousivat hevostensa selkään.
»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»
»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»
Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.
Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.
Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.
Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta — hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.
He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt syksyllä tuiki vähän vettä.
Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä pääsevän yhä enemmän voitolle.
Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön värisevän kuin kuumesairaan.
»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.
»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.
»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, »sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.
Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta —. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo — siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.
Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.
»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»
Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»
Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti kuin kuollut.
Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.
Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?
Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa vaatteita lieden luona.
»Bothild on varmaankin sairas —»
Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.
Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä jälkeen.
Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.
»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai sen taas!»
Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:
»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei löydy mitään apua —»
»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»
»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana — ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta messua ja oli kuin isä.»
Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas lapsi —.
Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.
»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.
Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja yritti lähteä heti pois.
»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.
Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.
— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä — hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.
Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.
Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
Kuolema koskenut –.
* * * * *
Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin koskaan ennen.
Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»
»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on sairauttakin —.»
»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.
Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti — katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei vastannut sanaakaan, vaan meni.
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.
Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.
Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.
Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely —.
Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.
»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole sellainen kuin sinä luulet.»
Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.
»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»
»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.
Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli kylmä ja kostea.
»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi kerran tavattaessa.»
»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»
* * * * *
Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.