V.

Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin huonompi.

Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja — hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin sinulle.»

»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun täytyy kuolla?»

Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä ymmärtänyt jo kauan sitten.

»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»

Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:

»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»

»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»

»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,
Bothild itki.

»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja haavoja.»

Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän alkoi jälleen itkeä:

»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»

»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä rauhassa —»

Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;
Bothild itki hiljaa ja valittaen.

»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.

»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi jälleen itkeä.

* * * * *

Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja lähtöleivän.

Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:

»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella, jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin –»

»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle ankarampi —»

»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.

»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun mielestäni olit usein ankara.»

»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni
Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»

Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:

»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund
Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»

»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.

»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.

Siihen Olav ei vastannut.

»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»

Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta puhua.

* * * * *

Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus ajatellut sitä: jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut
Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja
Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.

Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa
Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.

Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman ajatukseen.

Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli laskenut ruohottumaan.

Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa syliin.

* * * * *

Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti hänestä.

Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.

Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.

Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen ainoa, jota hän oli rakastanut.

Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan — vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.

Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä enemmän kuin tuomiopäivä.

Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken —.

Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.

Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.

Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — olisi helpotus päättää päivänsä.

* * * * *

Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:

Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!
Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut
Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.
Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,
hän oli luvannut palata hänen luokseen —.

Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei kenellekään neidolle tullut vahinkoa!

Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän toisiin ajatuksiin!

Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä viettämään.

Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:

Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina Maastrandissa sillin pyynnissä.

Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä silli-aluksessa.

Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine silkkihilkkoineen.

Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.

Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet Maastrandissa suoloja myymässä.

Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä hevosella.

Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun näki, ettei poika peräytyisi —!

— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.

Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.

Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin Hestvikenissä?

»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.

Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli katkaistava hiljaisuus:

»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»

»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»

Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, hoputti hevostaan.

»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa –. Hyvästi, Eirik — me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»

— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti vastenmielisyys ja kouristava pelko.

Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa tietä.

Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina pahuuden valtaan.

Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, mutta ystävällisesti:

»Sinäkö tulet —?»

Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan odottanut Olavilta apua.

Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav pyysi poikaansa sisään.