VI.
Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.
Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan — äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin kulki niin ääneti ja vieraana —.
Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.
Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.
Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän olisi vuodattanut viatonta verta —.
Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.
Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli
Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik
kysyi ystävältään:
»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?
Bothildista?»
»En minä muista mitään sanoneeni —»
»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»
»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun siskostasi?»
»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla, että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet viekoitelluksi —»
»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin! Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!
»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —. Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»
* * * * *
Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik kysyi äkkiä:
»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»
Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän katsoi vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.
Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:
»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»
»Mitähän sinä mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»
Eirik kuiskasi:
»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran Hestvikenin emäntää.»
Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai tuskaa, vaiko molempia?
»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».
»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»
Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä riipuksiin.
»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.
»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
Rundmyristä.»
»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi käynyt päinsä.»
He istuivat vähän aikaa ääneti.
»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»
Eirik nousi ja seisoi isän edessä:
»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä luostariin.»
Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.
Eirik virkkoi:
»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä et saa asettua tätä vastaan!»
»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»
Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut sanat hänen suuhunsa.
»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin kanssa.»
»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»
Eirik nyökäytti.
»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»
Eirik pudisti päätään.
»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav virkkoi.
Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.
* * * * *
Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.
Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä eteenpäin uusia maita kohti —
Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.
Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja vei hänet Babyloniin —.
Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.
* * * * *
Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n Eirikin mieli aaltoili.
Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.
Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.
— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne, minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä, niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi. Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.
Ja sittenkin isän sydän oli raskas.
Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma, olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.
Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan, että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista, neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma poikansa.
* * * * *
Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan. Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä. Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi helposti voinut kaatua lattiaoljille.
Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä kaiken, mitä isä oli käskenyt.
Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.